vierailija
Ekaa kertaa oon päättäny avata suuni, ja koska mulla ei ole ketään kenelle edes uskaltaisin näistä asioista puhua niin päätin kirjoittaa tänne.
Tilanne on siis se että oon ite 26v ja ollut jo lähes 10v parisuhteessa mieheni kanssa. Alettiin jo niin nuorena seurustelemaan, että tunnetaan toisemme lähes läpikotaisin yms. Ja helposti tän pitkän historian takia välillä tuntuu siltä että ollaan yhdessä vaan koska ollaan kasvettu yhdessä tähän mitä nyt ollaan. En vaan tiedä enää mitä tehdä, oon paisutellut asioita vuosikausia oman pääni sisällä. Että olenko mä tässä suhteessa vielä rakkauden vai sen takia että on vaan vaikeeta lähteä?
Meillä on paljon hyviä hetkiä mutta myös niitä todella huonoja. En edes tiedä miten saisin tän kaiken kiteytettyä ”lyhyesti ja ytimekkäästi”.
Musta tuntuu etten vaan oo enää se sama ihminen kun mikä mä joskus olin, super ilonen, menevä ja semmonen hassuttelija joka tuli kaikkien kanssa toimeen. Nykyään ( tai oikeistaan ihan alusta asti) jos avaankin edes suuni väärälle ihmiselle, saatan kuulla kunniani kuinka idiootti ja kevytkenkäinen ihminen olen kun mukamas lirkuttelen muille miehille. Oon menettänyt kaikki mun läheisimmät ihmiset paitsi tietty perheen. Koska en vaan oo saanut koskaan lähteä kenekään kanssa mihinkään, tai jos olen niin mulle soitetaan jatkuvasti mitä teen, millon tuun. Kaikkia mun ystävät on siis olleet myös syystä tai toisesta ihan täysiä huoria. Asiasta kertoo paljon esimerkiksi se, että tykkään käydä usein koirieni kanssa koirapuistossa, mutta auta armias kun sinne lähden, olenkin taas vaan huora joka varmasti lähti levittämään jalkojaan ja imemään jonkun muun munaa. Saan siis jatkuvalla syötöllä tekstiviestejä kuinka olen itsekäs ihminen ja kusipää ketä ei kiinnosta tämä parisuhde yhtään.
Oon aina ollut sitä mieltä että molemmilla kuuluisi olla myös omat elämät, mutta se tuntuu mahdottomalta.
Mieheni ennen harrasti omia harrastuksiaan ja oli paljon pois kotoota, mutta nykyään kun hän on vain kotona niin musta on alkanut tuntua siltä kuin joku erittäin raskas takiainen roikkuis mussa. En saa hetkenkään rauhaa.
Olen kyllä tiedostanut mieheni olevan myös erittäin paha narsisti, mutta koska hän on siinä myös erittäin taitava niin hän on myös saanut käännettyä asian niin että se olenkin minä.
Jokainen asiahan on aina minun syytäni. Viimeksi tänään tunti sitten sain raivot ja ”vitun pelle ämmä, kunnon lehmä” haukut päälleni koska ”annoin” huomaamattani kuraisen koiran hypätä sängylle. Haukkuminen on siis ihan arkipäivää tässä taloudessa välillä ehkä jopa höystettnyä pienellä käsiksikäymiselltä seka esimerkiksi mun lompakko, autonavaimet tai puhelin saatetaan jopa piilottaa multa. En oikein enää edes osaa noteerata niihin haukkumasanoihin koska ne on jo niin käytettyjä tässä vuosien varrella. Myönnän kyllä itekin päästäneeni parit haukkumasanat suustani kun tarpeeks oon kuunnellut syytöksiä. Meijän parisuhteella on jo pitkään mennyt huonosti, ei ole edes enää semmosta läheisyyttä yms ja kyllä, myönnän olevani siihen suuri syy. Mua ei kiinnosta mennä ihmisen lähelle kuka on just haukkunut mut 5min sitten lehmäksi, ja syylliseksi kaikkeen. Vaikka joka tälläisen tilanteen jälkeen musta tuntuu vaan enemmän ja enemmän siltä että nyt tää oli tässä, Mulla on se myös huono tapa että lepyn ja ”unohdan” suuttumukseni melko nopeesti ja annan aika paljon anteeksi..
Moni varmasti ajattelis jo viimeistään tässä kohtaa, että mitä helvettiä sä teet siinä parisuhteessa enää?
Se lähtö ei vaan oo niin helppoa.. Näistä asioista en oo ikinä uskaltanut hihkaistakkaan kenellekkään, koska tunnen niin suurta häpeää itteeni kohtaan että miten oon voinut olla niin tyhmä.
Miehelläni on siis helvetinmoinen peliriippuvuus, se on aikoinaan työntänyt netticasinoihin ja vedonlyönteihin niin paljon rahaa että ainakin varmasti yks hulppee omakotitalo ois jo maksettu. Noh jossain vaiheessa sillä oli alkanut tämä kierre että rahat loppu tililtä niin otetaan vähän lainoja et on taas rahaa pelata. Tää kierre jatku niin kauan et tällähetkellä ulosottomies vie häneltä sit osansa. Noh, eihän tää tähän loppunut. Ennen kun ulosottomies tuli kuvioihin, mieheni sai mut niin täysiä ylipuhuttua että ottaisin hänelle vähän isomman lainan jolla hän sais kaikki tiivistettyä vaan yhdeksi maksuksi. Tässäkin tilanteessa sain siis huudot päälleni jos en auttanut tai suostunut edes kuuntelemaan hänen ehdotuksiann. Noh, nythän mun nimissä on sitten miehelle otettua lainaa, ja toiseen lainaan hän on laittanut mut yhteishakijaksi.. eli käytännössä jos nää laskut joskus jää häneltä maksamatta niin ne kaatuu mun niskaan ja niitä on sitten kymmeniä tuhansia. Mä tiedän, täysin oma virheeni että olen edes suostunut harkitsemaan hänen auttamistaan ja kärsin omista virheistäni. Mutta välillä tuntuu etten voi erota tästä suhteesta koska tiedän että ne maksut kaatuu vielä mun omaan niskaani. mies siis maksaa niitä velkoja kyllä itse, mutta uhkaa jatkuvasti jättävänsä ne pystyyn.
Tuntuu siis siltä etten oo läheskään onnellinen tässä suhteessa, mutta en myöskään voi lähteä. Oon täysin avuton, oon pilannut elämäni lopullisesti
Tilanne on siis se että oon ite 26v ja ollut jo lähes 10v parisuhteessa mieheni kanssa. Alettiin jo niin nuorena seurustelemaan, että tunnetaan toisemme lähes läpikotaisin yms. Ja helposti tän pitkän historian takia välillä tuntuu siltä että ollaan yhdessä vaan koska ollaan kasvettu yhdessä tähän mitä nyt ollaan. En vaan tiedä enää mitä tehdä, oon paisutellut asioita vuosikausia oman pääni sisällä. Että olenko mä tässä suhteessa vielä rakkauden vai sen takia että on vaan vaikeeta lähteä?
Meillä on paljon hyviä hetkiä mutta myös niitä todella huonoja. En edes tiedä miten saisin tän kaiken kiteytettyä ”lyhyesti ja ytimekkäästi”.
Musta tuntuu etten vaan oo enää se sama ihminen kun mikä mä joskus olin, super ilonen, menevä ja semmonen hassuttelija joka tuli kaikkien kanssa toimeen. Nykyään ( tai oikeistaan ihan alusta asti) jos avaankin edes suuni väärälle ihmiselle, saatan kuulla kunniani kuinka idiootti ja kevytkenkäinen ihminen olen kun mukamas lirkuttelen muille miehille. Oon menettänyt kaikki mun läheisimmät ihmiset paitsi tietty perheen. Koska en vaan oo saanut koskaan lähteä kenekään kanssa mihinkään, tai jos olen niin mulle soitetaan jatkuvasti mitä teen, millon tuun. Kaikkia mun ystävät on siis olleet myös syystä tai toisesta ihan täysiä huoria. Asiasta kertoo paljon esimerkiksi se, että tykkään käydä usein koirieni kanssa koirapuistossa, mutta auta armias kun sinne lähden, olenkin taas vaan huora joka varmasti lähti levittämään jalkojaan ja imemään jonkun muun munaa. Saan siis jatkuvalla syötöllä tekstiviestejä kuinka olen itsekäs ihminen ja kusipää ketä ei kiinnosta tämä parisuhde yhtään.
Oon aina ollut sitä mieltä että molemmilla kuuluisi olla myös omat elämät, mutta se tuntuu mahdottomalta.
Mieheni ennen harrasti omia harrastuksiaan ja oli paljon pois kotoota, mutta nykyään kun hän on vain kotona niin musta on alkanut tuntua siltä kuin joku erittäin raskas takiainen roikkuis mussa. En saa hetkenkään rauhaa.
Olen kyllä tiedostanut mieheni olevan myös erittäin paha narsisti, mutta koska hän on siinä myös erittäin taitava niin hän on myös saanut käännettyä asian niin että se olenkin minä.
Jokainen asiahan on aina minun syytäni. Viimeksi tänään tunti sitten sain raivot ja ”vitun pelle ämmä, kunnon lehmä” haukut päälleni koska ”annoin” huomaamattani kuraisen koiran hypätä sängylle. Haukkuminen on siis ihan arkipäivää tässä taloudessa välillä ehkä jopa höystettnyä pienellä käsiksikäymiselltä seka esimerkiksi mun lompakko, autonavaimet tai puhelin saatetaan jopa piilottaa multa. En oikein enää edes osaa noteerata niihin haukkumasanoihin koska ne on jo niin käytettyjä tässä vuosien varrella. Myönnän kyllä itekin päästäneeni parit haukkumasanat suustani kun tarpeeks oon kuunnellut syytöksiä. Meijän parisuhteella on jo pitkään mennyt huonosti, ei ole edes enää semmosta läheisyyttä yms ja kyllä, myönnän olevani siihen suuri syy. Mua ei kiinnosta mennä ihmisen lähelle kuka on just haukkunut mut 5min sitten lehmäksi, ja syylliseksi kaikkeen. Vaikka joka tälläisen tilanteen jälkeen musta tuntuu vaan enemmän ja enemmän siltä että nyt tää oli tässä, Mulla on se myös huono tapa että lepyn ja ”unohdan” suuttumukseni melko nopeesti ja annan aika paljon anteeksi..
Moni varmasti ajattelis jo viimeistään tässä kohtaa, että mitä helvettiä sä teet siinä parisuhteessa enää?
Se lähtö ei vaan oo niin helppoa.. Näistä asioista en oo ikinä uskaltanut hihkaistakkaan kenellekkään, koska tunnen niin suurta häpeää itteeni kohtaan että miten oon voinut olla niin tyhmä.
Miehelläni on siis helvetinmoinen peliriippuvuus, se on aikoinaan työntänyt netticasinoihin ja vedonlyönteihin niin paljon rahaa että ainakin varmasti yks hulppee omakotitalo ois jo maksettu. Noh jossain vaiheessa sillä oli alkanut tämä kierre että rahat loppu tililtä niin otetaan vähän lainoja et on taas rahaa pelata. Tää kierre jatku niin kauan et tällähetkellä ulosottomies vie häneltä sit osansa. Noh, eihän tää tähän loppunut. Ennen kun ulosottomies tuli kuvioihin, mieheni sai mut niin täysiä ylipuhuttua että ottaisin hänelle vähän isomman lainan jolla hän sais kaikki tiivistettyä vaan yhdeksi maksuksi. Tässäkin tilanteessa sain siis huudot päälleni jos en auttanut tai suostunut edes kuuntelemaan hänen ehdotuksiann. Noh, nythän mun nimissä on sitten miehelle otettua lainaa, ja toiseen lainaan hän on laittanut mut yhteishakijaksi.. eli käytännössä jos nää laskut joskus jää häneltä maksamatta niin ne kaatuu mun niskaan ja niitä on sitten kymmeniä tuhansia. Mä tiedän, täysin oma virheeni että olen edes suostunut harkitsemaan hänen auttamistaan ja kärsin omista virheistäni. Mutta välillä tuntuu etten voi erota tästä suhteesta koska tiedän että ne maksut kaatuu vielä mun omaan niskaani. mies siis maksaa niitä velkoja kyllä itse, mutta uhkaa jatkuvasti jättävänsä ne pystyyn.
Tuntuu siis siltä etten oo läheskään onnellinen tässä suhteessa, mutta en myöskään voi lähteä. Oon täysin avuton, oon pilannut elämäni lopullisesti