Omat tunteet ahdistaa

[Jocelyne]

Huomio kaikki keittiöpsykologit, miksei oikeatkin, kertokaas please mistä tässä on oikein on kyse.

Jostain syystä, jota en tiedä, omat ihastumisen/välittämisen/rakastumisen tunteet ahdistaa itseäni todella paljon. Niin paljon, että voin sitten ahdituksissani pilata orastavan tai käynnissä olevan ihmissuhteen.

Aluksi, kun tapaan jonkun ihanan oloisen miehen, on perhosia vähän vatsassa ja hymyilyttää, menee oikein mainiosti, ei mitään ongelmia. Nähdään ja tutustutaan "kaikin puolin", kaikki hyvin, ja kuinkas ollakaan alkaa tulemaan syviä ihastumisen tunteita. Hengataan yhdessä jne.. Ja sitten, bäng! ahdistus, paniikki, stressi!! Aivan hullu ahdistus iskee saman tien, kun tajuan, että oikeita, syviä tunteita todella on olemassa. Tässä vaiheessa kaikki on sen hetkisessä suhteessa järjellä ajateltuna kunnossa, eli ei hätäpäivää, ei mitään mistä pitäisi olla huolissaan, mutta pääni sisässä tapahtuu kuitenkin jotain mitä en ymmärrä.

Sen jälkeen olen paniikissa, käyttäydyn kuin hullu ihminen, olen rauhaton, levoton, uneton, mietin vain, että miten tuo ahdistus loppuisi ja miten saisin tunteeni kuolemaan (??!!). Tämä on hullua sinänsä, sillä en ole mitenkään sitoutumiskammoinen vaan päinvastoin, haluaisin kunnollisen parisuhteen (ei siis mitään kevytsuhdetta tms. vatkausta). Ja olen luonnollisesti erittäin onnellinen, että mieskin tuntee samoin minua kohtaan, eli on ihastunut ja toiveikas tulevaisuuden suhteen.

No, kyllähän siinä siten jo mieskin kavahtaa jossain vaiheessa kun huomaa hieman oudon käytökseni. Enkä yhtään ihmettele, jos toinen kerta toisensa jälkeen vakuuttaa, että kaikki on hyvin eikä mitään hätää ole, ja minulla on silti suhteellisen tuskainen, jopa pelonsekainen tunne päällä. Sitten se pelästyy ja ajattelee, että homma menee liian vaikeaksi ja luikkii karkuun, näin lähinnä siis sellaisessa suhteessa, joka on suht tuore.

Mikä aiheuttaa tämän ahdistuksen minussa? Joskus tulee jopa sellaisia paniikkikohtauksia, että henki ei kulje tai tuntuu kuin sekoaisi. Ja tuo kohtaus liittyy nimenomaan siihen, että kun ajattelen oikein niitä tunteitani sitä tiettyä ihmistä kohtaa niin paniikki vaivihkaa hiippii päälle.

Ei tällä menolla tule mistään ihmissuhteesta ikinä mitään. Olenko jotenkin tunnevammainen? Vai mistä on kyse? Ahdistaako ketään muuta tunteet?

 

[Listing]

Perimmäinen syy on: pelko.

Kun alat oikeasti olla kiinnostunut miehestä, iskee ahdistus ja paniikki, koska pelkäät mitä voi käydä - pelkäät epätietoisuutta, pelkäät omaa haavoittuvuuttasi tunteiden herätessä, pelkäät ettet saa häneltä yhtä paljon lempeä, pelkäät että jokin voi mennä vikaan, pelkäät uutta tunnetilaa (ihastusta, rakastumista) ja mitä se tuo tullessaan ja sitä ettet silloin toimisi kuten "normaalisti" koska olet enemmän tunteen viemänä, pelkäät että tämä lopulta kuitenkin päättyy ja olet paljastanut ja antanut itsestäsi sille toiselle jotain ja sitten sinut "petetään", pelkäät että suhteen syvetessä ja hänen päästessä sinun lähellesi hän ei enää pitäisi sinusta yhtä paljon kuin alkuvaiheessa, että et riitä hänelle ja pelkäät että sinulle voi käydä samoin hänen suhteensa että hänkään ei ole sinulle sittenkään se oikea ja siksi sinulle tulee myös ennenaikainen paniikki saada joku tolkku koko hommaan, saada siis heti selko kaikesta ja kun et voi saada kaikesta satavarmaa skenaariota.

Ajattelet liikaa etkä voi estää ajattelua, näet monia mahdollisuuksia eikä mikään ole täysin sinun hallinnassasi koska se toinen vaikuttaa asioihin yhtä paljon, epätietoisuus ahdistaa. Liikaa voi käydä niin ja voi käydä noin, entä jos ei oikea, entä jos tekee niin ja näin jne. Tiedostat myös samalla että et ole normaalitilassasi ja sekin pelottaa ja ahdistaa, haluaisit päästä takaisin tilaan jossa koit olosi kotoisan turvalliseksi, ei liikaa epätietoisuutta.

 

[no]

pelko taas johtuu siitä, että et luota. Ja se miksi et luota, johtuu sinun kokemuksistasi lähtien siitä, kun sinä olet syntynyt. Mikä sinun elämässäsi on ollut turvatonta? Minkä sinä olet joutunut kokemaan yksin? Sinulle iskee kuin paniikkikohtaus.

 

[no]

Tuli vielä mieleen tuosta ahdistuksesta, olisiko sinun elämäsi "täynnä" , ts. sinulla on herrastuksia , tekemistä ja elämäsi kulkee omia ratojaan. Tunnet kuitenkin, että haluaisit hyvän ja toimivan suhteen, mutta sinun tarmosi ei enää riitäkään suhteeseen, joka vie paljon tilaa ja voimia ja tavallaan se alkaa kaatumaan itseään vastaan. Eli onko nyt edes oikea aika suhteelle, koska suhde kuitenkin vie tilaa ja oikeastaan sille pitäisi olla "tyhjä paikka" tai sitten suhteen pitäisiollakin sellainen, joka ei rajoittaisi elämääsi.

Onko tässä mitään järkeä? Tämä on vaihtoehto peloille.

 

[no]

herrastuksia

 

[Jocelyne]

Herrastuksia, heh, niitä on siis liikaa, tai sitten harrastuksia.. Toki tässä on tekemistä aivan riittävästi mutta kyllä pystyn tarvittaessa aikaa järjestämään suhteelle. Olen huomannut, että tuo ajan järjestäminen on enemmänkin usein sen vastapuolen ongelma. Mutta olen myös vahvasti sitä mieltä että suhde ei saa rajoittaa omaa elämääni.

Tuo mitä Listing kirjoitti pelosta voi hyvinkin pitää paikkaansa, en ole koskaan ajatellut että kokemani ahdistus johtuisi pelosta. Menneisyydessä muutamia pettymyksiä ihmissuhteissa, toiset isompia ja toiset pienempiä, ehkä ne sitten vaikuttavat. Pettymyksiähän melkein kaikilla kuitenkin on ja silti ihmiset onnistuvat uusissa suhteissa. Mielestäni en kanna menneisyyden suhteita mukanani, en ole katkera ja pystyn antamaan anteeksi jne.

Lapsuudesta ei tule mieleen mitään isompaa traumaa. No, perheemme ei ole koskaan ollut kovinkaan "tiivis" tai "yhtenäinen", vanhempien ns. kulissiavioliitto voisko se vaikuttaa, en tiedä. Sisaruksiin ei jostain syystä ole läheistä suhdetta, enkä usko että se siitä muuttuu, mutta sekään ei minua kamalan paljoa häiriste, sillä noin on aina ollut. Noista asioista huolimatta olen aina kokenut, että minusta on pidetty hyvää huolta, perheessämme ei ole koskaan ollut mitään väkivaltaa tai yksin jättämistä..

Se paniikki vain kun iskee, niin sen tuntee oikeasti jopa sormenpäissä asti, alkaa sormet puutumaan ja tulee todella outo olo. Tämä ilmenee vain silloin kun olen jonkun tason suhteessa.

Täytyy varmasti harjoittaa vähän itsetutkiskelua. Kai se ahdistus/pelko mikä onkaan, sitten jossain vaiheessa loppuu. Kun osaisi vain jotenkin järkevästi suhtautua siihen kun se kohtaus iskee, eli jotenkin psyykkaamaan itseään pois siitä. Tai jotain...

 

[......]

tuo vanhempiesi kulissiavioliitto hyppäsi silmiin. Voisiko paniikkisi johtua siitä, että vaikka ehkä nyt aikuisena järkesi sanoo, että se ihastuminen ja suuret tunteet ovat ihan normaaleja suhteeseen kuuluvia asioita, alitajunnassa pidät lapsuutesi takia kulissiavioliittoa ja tunteettomuutta sinä "oikeana ja tavoiteltavana" asiana. Ja siksi syvät tunteet miestä kohtaan tuntuvat väärältä ja paniikki iskee, vaikka ne todellisuudessa ovat hyvä juttu.

 

[no]

Tunteiden näyttäminen tai tunteikas elämä ei oikein kuulu kulissisuhteeseen ja suhteeseen sisarustesi kanssa, joten kyllä se on ehkä sinulle "epänormaalimpi tila", siis läheisyys. Voisiko läheisyys olla sitten jotakin, mitä et hallitse ja et pysty sitä enää kontrolloimaan, kun se ei riipukaan enää yksin sinusta. Miltä sinulla näyttää keittiön pöydät, eli miten suhtaudut järjestykseen?

 

[Listing]

Täytyy varmasti harjoittaa vähän itsetutkiskelua. Kai se ahdistus/pelko mikä onkaan, sitten jossain vaiheessa loppuu. Kun osaisi vain jotenkin järkevästi suhtautua siihen kun se kohtaus iskee, eli jotenkin psyykkaamaan itseään pois siitä. Tai jotain...

Tuli myös mieleen, että kenties pelkäät myös kontrollin menettämistä omaan elämääsi. Aimmassa vaiheessa, kun olit rentoa ja te vain hengailitte miehen kanssa, kaikki vielä meni rennon ajanvieton piikkiin. Sitten suhteen tullessa kunnon suhteeksi pelot tulevat näkyviin ahdistuksena ja paniikkina. jokin pääkopassa sanoo, että "nyt on tosi kyseessä" ja suhtaudut asiaan eri intensiteetillä, et haluaisi antaa suhteen mennä miten sattuu eli sinua pelottaa kontrollin siirtyminen hämärälle alueelle ja se että tunteet ovat siinä niin mukana, riskit sattumiseen ovat siellä.
Se on samalla myös epäluottamusta itseesi, sitä että et tavallaan usko handlaavasi tilanteita kuin vettä vain, pelkäät mitä tuleman pitää. Ja jos et koskaan ole ollut kunnolla rakastunut ja ollut rakkaussuhteessa, sinua ymmärrettävästi pelottaa siirtyminen "rajan" ylitse. To go where you haven't been...

Vinkkinä sanoisin, että kun paniikki ja ahdistus iskee päälle, pyri miettimäään asiaa loogisesti näin "Kaikki ON hyvin. Pidän hänestä, hän pitää minusta. Minä katson mikä tämä suhde on ja tilanteet tulevat vastaan, kun tulevat. Rakastuminen on aina vähän pelottavaa... kaikille."

Eli kyllä se rakastuminen pelottaa muitakin ihmisiä, jotkut ovat herkempiä kuin toiset sitten vielä. Mutta ei tunteita kannata häpeillä. Voithan esimerkiksi sanoa miehelle johon olet rakastunut, että sinua pelottaa rakastuminen, kertoa tunteistasi. Puhuminen helpottaa ahdistuksessa ja on muutenkin hyvä olla aitoa.

 

[pelkuri]

aloittaja sanat ovat kuin omasta suustani! ensin ihastuminen on ihanaa, mutta sitten kun alkaa tuntua siltä että nyt on tosi kyseessä ja että olen rakastumassa ihmiseen alkaa ahdistus... olen huomannut että tilanteet joita en itse pysty hallitsemaan pelottavat ja ahdistavat. itselläni on huonoja kokemuksia parisuhteesta lapsuudenkodistani, äitini jätetty on kahdesti nuoremman naisen vuoksi.
olen myös huomannut että sitten jos mies minut lopulta jättää, olen aluksi tietysti ihan rikki mutta olo on taas turvallinen ja outo ahdistus katoaa. toisilla kun se taitaa olla toisinpäin
Listing ja kumppanit selitti asiat harvinaisen hyvin ja itselleni tuli hieman parempi olo. itse kun olen taas ahdistavassa rakastumisvaiheessa
tuntuu kyllä vaikeelta päästä eroon näistä peloista...

 

[no]

Nämä "pelot" voivat johtua myös siitä, että elämässä ei ole tilaa suhteelle. Eli elämä itsessään on hyvää ja ei kaipaa kuitenkaan siihen enää muuta, vaikka luonto haluaisikin kumppanin. Eli kannattaako pyrkiä pitkään ja vakavaan suhteeseen?

 

[sivhos]

Olen joskus miettinyt nykymaailman menoa.Todella kova,armoton.Jotkut ihmiset tämän kaiken aikaansaaneet.Miksi yleensä pariutua,hankkia lapsia tällaseen paskaan kärsimään,koko ihmiskunta joutaisi tuhoutua?Kuitenkin.Kuvitellaan että tyhmät ,päättävässä asemassa olevat ihmiset alkaisivat kokea järjen olemassaoloa,siis että heillekin järjenkäyttö on sallittua.Kannattaako pyrkiä pitkään suhteeseen?Mielestäni ei.Vanha sanonta,luonto vetää tikanpojan puuhun,pitää edelleenkin paikkansa.Kun sopiva kumppani sattuu kohdalle,silloin ei tarvi pyrkiä mihinkään.Asioita alkaa vaan tapahtua.Ykskaks huomaa olevansa isä,äiti,on perhe ja kaikkea hyvää.Lapset hyörivät ja elämän aurinko paistaa.Toisaalta kannattaako pyrkiä pitkään suhteeseen,sehän on ihannetapaus.Vaikka alussa sanoin ei kannata,lopussa sanon,miksei kannattaisi.Pääasia ettei hinta muodostu liian korkeaksi.

 

[no]

Sitten tuli taaas mieleen yks juttu, lieväkin masennus aiheuttaa sen , että ei jaksa jaskaa.

 

[onnea tulevaisuuteen]

Tiedätkö miksi äitisi tai isäsi eli kulissiavioliitossa? Pelkäsikö äitisi rakkautta ja omia tunteitaan niin paljon, että eli mieluummin kulissiavioliitossa kuin rakkautta sisältävässä avioliitossa?
Me lapset opimme tunteita ja tunteiden käsittelyä automaattisesti vanhemmiltamme. Ehkä vanhempasi eivät itse osanneet käsitellä rakkauden tunnetta luonnollisella tavalla. Koitko rakkaudentunteen ahdistavaksi tai pelottavaksi kotonasi? Pelkäsitkö esim. lapsena rakastaa äitiäsi tai antoiko hän takaisin samaa rakkautta kuin tunsit häntä kohtaan? Jos äitisi pelkäsi rakastaa ja valitsi siksi kulissiavioliiton, niin ehkä herkkänä lapsena vaistosit äitisi rakastamisen pelon ja tunsit pahaa oloa omien tunteidesi vuoksi. Ehkä opit jo kotona, että rakastamiseen liittyy ahdistusta, eikä rakkaus ollut rikastuttavaa ja luonnollista kotonasi?
Entä jos olet omaksunut vanhempiesi rakkauden ja vahvojen tunteiden pelon läheisissä suhteissa? Välisi siskoosi eivät myöskään olleet läheiset ja lämpimät, miten oli tunteiden kokemisen laita kotonasi?

Ahdistuksesi vahvuus ja sen aiheettomuus ( ei ole "oikeaa" syytä ahdistua) antaa aihetta epäillä, että taustalla on lapsuudessa koetut, käsittelemättä jätetyt tunteet, joihin aikuisen järkipuhe ei nyt tehoa. Voit kuitenkin harjoitella kuuntelemaan aikuisen järkeä ja sanoa itsellesi, ettei ole aihetta pelätä tai ahdistua. Vakuuta itsesi siitä, että vahva ahdistuksentunne johtuu siitä, että se on tunnettu ja haudattu jonnekin lapsuudessa, koska sen käsittely ja tunteminen tuntui liian raskaalta silloin ja päätit haudata sen, jotta voisit paremmin. Nyt se sitten nostaa päätään ja pelkosi ja ahdistuksesi on yhtä vahva kuin joskus lapsena (sinulla ei ollut aikuisen tietoja ja elämänkokemusta silloin), koska se on ollut haudattuna eikä mukana tiedostettuna elämässäsi, jolloin olisit voinut työstää sen elämänkokemuksiesi kautta.

Pyri luomaan uusia ratoja aivoihisi kohtaamalla pelko ja ahdistus läheisissä ihmissuhteissa ja opi lohduttamaan itseäsi sen aikuisen avulla, joka sinussa on nyt. Pidä hyvä huoli sisäisestä lapsestasi, joka pelkää rakkautta. Kun olet tarpeeksi monta kertaa uskaltanut kohdata pelkosi ja siten oppinut ettei se tapa, niin ahdistus helpottuu ja katoaa lopulta. On hyvä jos pystyt muistamaan lapsuutesi ja tunteesi lapsena ja ne ajat, jolloin pelkosi syntyi. Se ei ole helppoa, jos olet valinnut unohtamisen ja haudannut pelkosi. Tunteita ei kuitenkaan voi haudata ikuisiksi ajoiksi, mutta se on yksi psyykkeen puolustuskeino, jota me kaikki käytämme silloin tällöin. Muista, että ahdistukseenkaan ei kuole, vaikka siltä tuntuu ja jos uskaltaa kohdata vaikeat tunteet tarpeeksi usein, niin niitä oppii käsittelemään siten, etteivät ne enää ahdista. Kerro miehelle peloistasi.

 

[alku.p:lle]

ehkä sulle tulee olo ettet saa olla oma itsesi?