Olisitko valmis adoptoimaan lapsen, joka voi olla kehitysvammainen?

vastaampa minäkin nyt..

Erittäin läheinen ja pitkäaikainen ystäväni(siis nainen) meni naimisiin ja mies sai työtarjouksen jenkkilästä.. Nainen sai tietä olevansa raskaana ja odottavansa kolmosia.. Heillä oli siis edessä muutto jenkkeihin, eikä raskaus ollut suunniteltu..; )) Neuvottelimme ystäväni ja tämän miehen kanssa, ja päätimme oman mieheni kanssa adoptoida ystäväni vauvat.. Kun he olivat muuttamassa jenkkeihin heit synnyksen jälkeen, minusta siinä ei ollut mitään ongelmaa..

Saimme siis jouluaattona 08 maailman ihanimmat lapset, jotka nyt siis 2,5v.. heistä nuorimmala lievä kehitysviivästymä.. Eli olisin valmis..

Mitä sä saat irti tuollaisesta provoilusta? Elät jotain sivuelämää netissä vai? Sääli sinänsä.. Ei taida olla kotona lapsia viemässä huomiota?

 

Adoptiossa toiset huvittelevat ja toiset maksavat laskun.

 

Kyllä, uskoisin niin.

Adoptioa olen aina pitänyt mahdollisuutena ja en usko että jos olisimme siihen päätyneet niin kovin tarkkoja terveyskriteereitä olisi asetettu. Ei niinkään että erityisesti olisi vaikeasti vammaista lasta etsitty, mutta siis niin ettei kehitysviivästymät tai ehkä kehitysvammatkaan olisi poissulkevia.

Tänäpäivänä meille tuskin myönnettäisiin minkäänlaista adoptiolasta enkä enää tässä tilanteessa olisi sitä kautta perhettä laajentamassakaan. Ajatuksella siis että jos lisää lapsia ei tule niin sitten tämä saa olla tässä, kolmosta parhaillaan odotetaan.

Kahden vammaisen lapsen äitinä en epäile sitä etteikö minusta tai meistä olisi siihenkin tehtävään.

 

Se mitä julkisissa kulkuvälineissä lapsia näkee, tuntuu että nykyään kehitysvammaisuus on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

 

Vastasin jo aiemmin, mutta täydennän nyt.

Meidän perheessämme oli vammainen pikkutyttö ja kuvittelimme, että hän eläisi kanssamme pitkään. Lylen syntymän jälkeen koko perhe, jokainen tavallaan, kasvoi siihen millaista on elää kun on erityislapsen läheinen; opettelimme fysioterapiaa, leikkiterapiaa, näkövammaisen kanssa elämistä, viittomia, rakensimme taloihimme rampit, suunnittelimme uriamme ja elämänvalintojamme sen mukaan että yksi meistä on erityistarpeinen. Yksi vahvistui erityisesti yhdellä alueella, toinen toisella.

Kun Lyle sitten kuoli (vaarattomaan lastentautiin, joka ei mitenkään liittynyt hänen perusdiagnoosiinsa) suunnattoman surun ja kaipauksen liäsksi jäi omalaatuinen pöllämystynyt olo: Enon fysioterapiakurssit, tädin sokean lapsen avustajakurssit, ommellut ja rakennetut erityislelut (ne tosin löysivät uuden kodin sairaalan ja apuvälinekeskuksen kautta), kaikki se ja ennen kaikkea opittu uusi näkökulma tuntui menevän ihan hukkaan. Olimme oppineet ja kasvaneet - mutta mitä varten?
Tämä on syy, miksi uskon että meistä olisi rakastamaan, kasvattamaan ja elinikäisesti rinnallakulkemaan jollekin toiselle erityislapselle, sellaiselle, jolla ei syntymässä ole "automaattisesti" vastaavaa perhettä suotu.