Mielenkiintoisia ajatuksia teillä. Olen niitä lukenut ja miettinyt, pohtinut monelta kantilta asiaa. Kiva kun otatte kantaa.
Mutta kun.
Koen asian niin että sydämeni on otettu irti rinnasta, syljetty ja poljettu päälle. Siltä se tuntuu. Tällä hetkellä, enkä usko että ainakaan seuraavaan vuoteen, järki tulee voittamaan tätä tunnetta mikä mulla nyt on! Tässä meni myös itsetunto, itsekunnioitus, elämänilo.
En sano, että IKINÄ KOSKAAN milloinkaan en miehen kanssa enää yhteen palaisi (Hän katuu, itkee, rukoilee, toivoo, tekisi oikeastaan mitä tahansa että saisi virheen korjattua ), mutta vaikka voisin antaakin ANTEEKSI, niin ikinä ikinä ikinä en tällä luonnolla sitä pystyisi unohtamaan. Ja se kalvaisi aina tuolla jossain... ja tulisi esiin varmasti vielä vuosienkin päästä. Nyt emme ole yhdessä, enkä näillä näkymin, näillä tuntein sitä salli.
Monet on sanoneet että nuo on asioita jotka tekee pinnallisesti ihmisen ns. onnelliseksi, TIEDÄN SEN, mainitsin asioita joita hän oli valmis heittämään pois yhden panon vuoksi.
Ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olin hyvä vaimo. Älkää uskoko tai uskokaan, aivan sama, mutta sen tiedän, että minun vikani se ei ole että mies ei löytänyt etsimäänsä kotoaan. Pitäkään vain omahyväisenä tai minä vaan, mutta minä elin sitä elämää, ette te. Toki, joku syy sille oli, miksi näin kävi, mutta en vain tiedä että mikä.