H
"Hmm"
Vieras
Aamuisesta ketjusta jäi tälläinen kysymys mieleen pyörimään. Ja kun nyt koko päivän olen asiaa pyöritellyt, niin vastaus on kyllä.
Viimeisessä raskudessa oli ennenaikasuuden uhka suuri. Minulla oli käsky olla levossa. Vilkkaan 2v:n kanssa ei kovin helppoa. Mies joutui tuolloin lähtemään viikoksi työreissulle ja mie pelkäsin miten esikoisen käy, jos joudunkin sairaalaan. Meillä, kun ei asuinpaikkakunnalla ole tukiverkostoa tai läheisiä. Neuvolan sijainen ei osannut minua yhtään lohdutella, koska hän ei tiennyt. Lopulta kuopus syntyi ennenaikasena, mutta onneksi mies oli silloin kotona. Myöhemmin sain kyllä selville, mihin esikoinen olisi joutunut, jos olisin joutunut sairaalaan miehen työmatkan aikana.
Kuopus syntyi pikkukeskosena ja hällä oli hengityskatkoksia koko keskola-ajan. Viimeisin katkos oli kaksi viikkoa ennen kotiutumista. Kun kuopus kotiutui ja mies lähti vapaiden jälkeen töihin, mie pelkäsin yksin ollessa, että lapselle tulee hengityskatkos ja etten osaisi yksin toimia oikein
Onneksi kotiutumisen jälkeen ei ole ollut katkoksia.
Kolmas kerta oli kun samainen kuopus sairastui 6kk iässä RS-virukseen. Päivystyksessä kun kävin näyttämässä tukkoista ja syömätöntä lasta, saimme lähetteen lastenklinikalle. Meiltä on yli tunnin ajomatka sinne. Tilanne oli kuitenkin sen verran hyvä, että katsottiin minun voivan lähteä itse viemään lasta omalla autolla. Vartti ennen sairaalaa lapsen hengitys vaikeutui selvästi ja hän alkoi muuttua hyvin harmaaksi ja voipuneeksi. Silloin pelotti tosissaan, että miten käy. Jos olisi ollut toinen aikuinen mukana, olisi voinut toinen ottaa lapsen syliin ja kokeilla jos henki olisi lähtenyt paremmin kulkemaan tai olisi voinut soittaa polille, ambulanssin ihan mitä vain. Nyt jouduin ajamaan autoa ja samalla vilkuilemaan, että vieläkö lapsi on missä kunnossa. Perille kun päästiin lapsi laitettiin suoraan tippaan ja lisähappeen, saturaatiotaso oli 80
Mutta sitä, ettenkö näiden kaikkien kanssa selviäisi tavallisessa arjessa, sitä en ole koskaan pelännyt
Viimeisessä raskudessa oli ennenaikasuuden uhka suuri. Minulla oli käsky olla levossa. Vilkkaan 2v:n kanssa ei kovin helppoa. Mies joutui tuolloin lähtemään viikoksi työreissulle ja mie pelkäsin miten esikoisen käy, jos joudunkin sairaalaan. Meillä, kun ei asuinpaikkakunnalla ole tukiverkostoa tai läheisiä. Neuvolan sijainen ei osannut minua yhtään lohdutella, koska hän ei tiennyt. Lopulta kuopus syntyi ennenaikasena, mutta onneksi mies oli silloin kotona. Myöhemmin sain kyllä selville, mihin esikoinen olisi joutunut, jos olisin joutunut sairaalaan miehen työmatkan aikana.
Kuopus syntyi pikkukeskosena ja hällä oli hengityskatkoksia koko keskola-ajan. Viimeisin katkos oli kaksi viikkoa ennen kotiutumista. Kun kuopus kotiutui ja mies lähti vapaiden jälkeen töihin, mie pelkäsin yksin ollessa, että lapselle tulee hengityskatkos ja etten osaisi yksin toimia oikein
Onneksi kotiutumisen jälkeen ei ole ollut katkoksia.Kolmas kerta oli kun samainen kuopus sairastui 6kk iässä RS-virukseen. Päivystyksessä kun kävin näyttämässä tukkoista ja syömätöntä lasta, saimme lähetteen lastenklinikalle. Meiltä on yli tunnin ajomatka sinne. Tilanne oli kuitenkin sen verran hyvä, että katsottiin minun voivan lähteä itse viemään lasta omalla autolla. Vartti ennen sairaalaa lapsen hengitys vaikeutui selvästi ja hän alkoi muuttua hyvin harmaaksi ja voipuneeksi. Silloin pelotti tosissaan, että miten käy. Jos olisi ollut toinen aikuinen mukana, olisi voinut toinen ottaa lapsen syliin ja kokeilla jos henki olisi lähtenyt paremmin kulkemaan tai olisi voinut soittaa polille, ambulanssin ihan mitä vain. Nyt jouduin ajamaan autoa ja samalla vilkuilemaan, että vieläkö lapsi on missä kunnossa. Perille kun päästiin lapsi laitettiin suoraan tippaan ja lisähappeen, saturaatiotaso oli 80
Mutta sitä, ettenkö näiden kaikkien kanssa selviäisi tavallisessa arjessa, sitä en ole koskaan pelännyt
