"elina"
Tajusin ihan oikeasti, ja silti koitan koko ajan kieltää sen itseltänikin. Hävettää, miten maailma teki musta tällaisen? Mä olen kamala ihminen, kaikki mun toiminta perustuu mun oman tahdon saavuttamiseen, muiden määräilyyn, ja itsetuntoni pönkittämiseen. Monet ihmiset pitää mua avuliaana, mutta oikeasti autan ihmisiä vain jos tiedän joko hyötyväni siitä itse, tai saavani sen kautta ihailua osakseni. Miehelle huudan ja raivoan koko ajan, syytän häntä kaikesta mitä hän tekee ja mitä ei tee, haukun todella rumasti, käsken tappamaan itsensä ja kerron kuinka luuseri hän on, ihan niin pienestäkin syystä kuin jos hän ei vaikka tajua jotain asiaa mitä yritän selittää. Tunnen olevansi 95% väestöstä PALJON fiksumpi, vaikka oikeasti mulla ei ole edes muuta koulutusta kuin peruskoulu. Mulla on aina ollut valtava tarve olla oikeassa, päteä tiedoillani, lytätä muiden mielipiteitä, ja olen myös sairaalloisen onnellinen jos joku mokaa tai tekee itsestään naurettavan. Kaverisuhteita mulla ei juuri oo, ja nekin joita on, on täysin idiootteja ja vitun ärsyttäviä mielestäni kaiken aikaa. Olen hakeutunut ammattiin jossa saan paljon ihailua ulkonäöstäni ja persoonastani, ja saan halutessani kaikki ihmiset pitämään musta. Oon ennen ajatellut että mulla nyt vaan on tavallista kiivaampi temperamentti ja hyvä itsetunto, mutta tän viikon alussa uskalsin vihdoin edes ajatella sitä mahdollisuutta että oon narsisti. Silti vaikka ketä muuta voisin sanoa narsistiksi joshän oisi samanlainen kuin mä, mutta itselleni selittelen koko ajan todisteita etten olisikaan narsisti, haluisin nimittäin mielummin olla se uhri.
Tää kaikki varmaan johtuu siitä millainen lapsuus ja nuoruus mulla oli. Mun vamhemmat oli alkoholisteja, meitä lapsia oli liikaa, ja väkivalta isäpuolen suunnalta oli jokapäiväistä melkein kymmenen vuotta putkeen. Meillä ei saanut kotona koskaan näyttää mitään tunteitaan , ja jos jostain sanoit vastaan sait ihan silmittömän turpakeikan. Meillä ei voi edes puhua että kyseessä ois ollut selkäsauna, faijapuoli löi nyrkillä ja pisti meitä lapsia tekemään nöyryyttäviä juttuja rangaistukseksi. Kun pääsin lopulta pakoon, huomasin että mun käytösmallit alkoi välittömästi muuttumaan täysin vastakohdiksi siitä mihin mua oli lapsuuteni ajan pakotettu. Huusi, raivosin, iloitsin ja nauroin kuin heikkopää vuorotellen, tein kaikkea tyhmää mm. pyörin maahanmuuttajapoikien kanssa ja tulin tosi pahasti hyväksikäytetyksi, ja käytin huumeita ja melkein pääsin hengestäni. Lopulta ajauduin parisuhteeseen vuosiksi samanlaisen miehen kanssa kuin oma isäpuoleni. Väkivaltainen päihderiippuvainen mustasukkainen hullu, joka itse kuitenkin juoksi jatkuvasti vieraissa. Kun lopulta toivuin eron jälkeen tuosta exästä, löysin unelmieni miehen. Kiltin, kunnollisesta perheestä, avuliaan, rakastava, luotettavan, maailman ihanimman miehen. Ja nyt kuuden vuoden kimpassa olon jälkeen mä oon tajunnut että nykyään mä olenkin itse se hirviö jonkalaisia itse oon koko ikäni inhonnut.
Surullisinta tilanteessa on se että meillä on lapsi. En tahdo että pojastani kasvaa äitinsä hulluuden takia joku sekopää tai sisäänpäinkääntynyt pelokas rassukka. Oikeasti tällä hetkellä ajattelen että olisi kaikilel parempi jos kuolisin. Tiedän että itsemurha satuttais mun läheisimpiä tosi paljon, mutta väitän silti että vähemmän kuin mitä mä ehdn elämäni aikana heitä koskaan satuttamaan. Lisäksi en oikeasti kestä itseäni tällaisena, häpeän itseäni, mutten kehtaa hakea apuakaan kun en halua myöntää mitään vikaa itsessäni, ainakaan ulkopuolisille.
Ja kyllä, olen tapellut tänään koko päivän mieheni kanssa, siitä avautuminenkin.
Tää kaikki varmaan johtuu siitä millainen lapsuus ja nuoruus mulla oli. Mun vamhemmat oli alkoholisteja, meitä lapsia oli liikaa, ja väkivalta isäpuolen suunnalta oli jokapäiväistä melkein kymmenen vuotta putkeen. Meillä ei saanut kotona koskaan näyttää mitään tunteitaan , ja jos jostain sanoit vastaan sait ihan silmittömän turpakeikan. Meillä ei voi edes puhua että kyseessä ois ollut selkäsauna, faijapuoli löi nyrkillä ja pisti meitä lapsia tekemään nöyryyttäviä juttuja rangaistukseksi. Kun pääsin lopulta pakoon, huomasin että mun käytösmallit alkoi välittömästi muuttumaan täysin vastakohdiksi siitä mihin mua oli lapsuuteni ajan pakotettu. Huusi, raivosin, iloitsin ja nauroin kuin heikkopää vuorotellen, tein kaikkea tyhmää mm. pyörin maahanmuuttajapoikien kanssa ja tulin tosi pahasti hyväksikäytetyksi, ja käytin huumeita ja melkein pääsin hengestäni. Lopulta ajauduin parisuhteeseen vuosiksi samanlaisen miehen kanssa kuin oma isäpuoleni. Väkivaltainen päihderiippuvainen mustasukkainen hullu, joka itse kuitenkin juoksi jatkuvasti vieraissa. Kun lopulta toivuin eron jälkeen tuosta exästä, löysin unelmieni miehen. Kiltin, kunnollisesta perheestä, avuliaan, rakastava, luotettavan, maailman ihanimman miehen. Ja nyt kuuden vuoden kimpassa olon jälkeen mä oon tajunnut että nykyään mä olenkin itse se hirviö jonkalaisia itse oon koko ikäni inhonnut.
Surullisinta tilanteessa on se että meillä on lapsi. En tahdo että pojastani kasvaa äitinsä hulluuden takia joku sekopää tai sisäänpäinkääntynyt pelokas rassukka. Oikeasti tällä hetkellä ajattelen että olisi kaikilel parempi jos kuolisin. Tiedän että itsemurha satuttais mun läheisimpiä tosi paljon, mutta väitän silti että vähemmän kuin mitä mä ehdn elämäni aikana heitä koskaan satuttamaan. Lisäksi en oikeasti kestä itseäni tällaisena, häpeän itseäni, mutten kehtaa hakea apuakaan kun en halua myöntää mitään vikaa itsessäni, ainakaan ulkopuolisille.
Ja kyllä, olen tapellut tänään koko päivän mieheni kanssa, siitä avautuminenkin.
