olen kyllästynyt elämääni.

[vierailija]

Jep, ehkä ne ilta/viikonlopputyöt ois sun juttu, ja että saisit asua yksin.

En vänkää enempää, mutta se on pakko vielä puheripulissani porista, että mä olin nuorena todella introvertti ja tykkäsin olla omissa oloissani. Jälkikäteen olen ajatellut että mikähän autisti/aspergeri mä olin, tuntui etten ees tienny mitä ihmisillä pitäis tehdä. Ja tuskaahan se usein kämppiksen kans oli. Myöhemmin minusta on tullut "ihmisystävällisempi."

Mutta etuja mitä kämppiksen kanssa elelemisessä oli:
-vuokra oli usein halpa, ja kyllä sillä 200-300 eurolla mikä jäi enemmän käteen kuussa vs.kallis asunto, eleli ees jotenkin.
-kämppikset oli usein viikonloppuja poiskin. Ah sitä rauhaa kämpillä silloin.
- Hyvässä lykyssä siitä kämppiksestä saa esim.lenkkikaverin. Ja kaikki ei ole bilehileitä.
-loppujen lopuksi yhdistelmä opiskelut+työ on sen verran hektistä, että sä et välttämättä väsyneenä kotiin tullessasi jaksa enää noteerata onko sun kämpillä joku muukin. Muutama mukava sana keittiössä, suihkuun ja nukkumaan.

tiedän tunteen.koen itsekkin välillä että olenko oikeasti sosiaalisesti niin paska etten voi olla ystävieni kanssa vaan olen ennemmin yksin.pidän ystävieni seurasta mutta pointtini on juuri se että en jaksa kuunnella ystäviäni ja heidän tämänhetkistä parisuhde tilannetta tai sitä kuinka töissä on ihanaa ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista.

mutta semmosia osa heistä vain on. en voi puhua asioista edes vanhemmilleni koska heitä ei kiinnosta yhtään elämäni.on käytännössä aivan sama mitä teen niin vastaus on facebookin keskustelun peukku hymiö.
luulen että näistä keskusteluista oli enemmän apua kun mistään aikaisemmista vaikka ns aiheesta vähän on karattu. tiedän kyllä että riskejä on otettava ja on mentävä välillä mukavuusrajan ulkopuolelle mutta isoin ongelma on tosiaan se että en tiedä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa.

olen tehnyt kaiken maailman ammatinvalinta testit sun muut ja ollut yhteyksissä ammatti-ihmisiin mutta en vain tiedä.haluan vain jonkun työn missä viihdyn ja saan palkkaa jolla pärjään ja jäisi edes vähän säästöön ettei aina tarvisi elää kädestä suuhun.toiveeni ei kuulosta mielestäni miltään mahdottomalta ja luokkaa haluan kuut ja tähdet taivaalta mutta aika näyttää..

 

[Echo]

tiedän tunteen.koen itsekkin välillä että olenko oikeasti sosiaalisesti niin paska etten voi olla ystävieni kanssa vaan olen ennemmin yksin.pidän ystävieni seurasta mutta pointtini on juuri se että en jaksa kuunnella ystäviäni ja heidän tämänhetkistä parisuhde tilannetta tai sitä kuinka töissä on ihanaa ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista.

mutta semmosia osa heistä vain on. en voi puhua asioista edes vanhemmilleni koska heitä ei kiinnosta yhtään elämäni.on käytännössä aivan sama mitä teen niin vastaus on facebookin keskustelun peukku hymiö.
luulen että näistä keskusteluista oli enemmän apua kun mistään aikaisemmista vaikka ns aiheesta vähän on karattu. tiedän kyllä että riskejä on otettava ja on mentävä välillä mukavuusrajan ulkopuolelle mutta isoin ongelma on tosiaan se että en tiedä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa.

olen tehnyt kaiken maailman ammatinvalinta testit sun muut ja ollut yhteyksissä ammatti-ihmisiin mutta en vain tiedä.haluan vain jonkun työn missä viihdyn ja saan palkkaa jolla pärjään ja jäisi edes vähän säästöön ettei aina tarvisi elää kädestä suuhun.toiveeni ei kuulosta mielestäni miltään mahdottomalta ja luokkaa haluan kuut ja tähdet taivaalta mutta aika näyttää..

Ootas, kohta saat kuunnella ystäviesi "kun se mun mies Petsku läks sen 18-v. turbohuulen matkaan ja mä jäin kolmistaan meidän Micoliinan ja Jade-Pertin kanssa ja ne kaipaa isäänsä!"-itkuja. (Sori kyynisyyteni edelleen...)

Ei kaikki löydä unelma-ammattiaan koskaan, ja harvalla on selvä maali - ja se maali voi muuttua vuosien varrella. Tai, mulla on 2-3 unelma-ammattia mutta olen niin palikka/huonomuistinen että tiedän etten pärjäis niissä. Tai sit ois pitäny jo lukiosta alkaen aloittaa ihan tajuton satsaaminen niihin.
Jos ei tiedä mitä haluaa tehdä isona, niin pitää vaan valita semmonen mukava/siedettävä ammatti, ja vapaa-aikana tehdä sitä mitä oikeasti haluaa.

Itse tein lukiossa niin, että yliviivasin ensin ammatit joista tiesin että neverever.
Yliviivaamatta jäi sit muutama, ja tein niistä valinnan.

 

[vierailija]

Ootas, kohta saat kuunnella ystäviesi "kun se mun mies Petsku läks sen 18-v. turbohuulen matkaan ja mä jäin kolmistaan meidän Micoliinan ja Jade-Pertin kanssa ja ne kaipaa isäänsä!"-itkuja. (Sori kyynisyyteni edelleen...)

Ei kaikki löydä unelma-ammattiaan koskaan, ja harvalla on selvä maali - ja se maali voi muuttua vuosien varrella. Tai, mulla on 2-3 unelma-ammattia mutta olen niin palikka/huonomuistinen että tiedän etten pärjäis niissä. Tai sit ois pitäny jo lukiosta alkaen aloittaa ihan tajuton satsaaminen niihin.
Jos ei tiedä mitä haluaa tehdä isona, niin pitää vaan valita semmonen mukava/siedettävä ammatti, ja vapaa-aikana tehdä sitä mitä oikeasti haluaa.

Itse tein lukiossa niin, että yliviivasin ensin ammatit joista tiesin että neverever.
Yliviivaamatta jäi sit muutama, ja tein niistä valinnan.

joo no mä kuulen noista parisuhde ongelmista varmaan päivittäin mun kavereilta että ihan tuttua puuhaa.

ja siis joo onhan se niin että pitäis vaan alkaa kokeilee erillaisia töitä mutta ei vaan jotenkaa jaksa innostaa ku tosiaan jos täällä jotain haluat kokeilla nii joko et pääse tai pääset työkokeiluu ja saat siitä sen 9e/pvä rahan jolla ei kyllä oikeesti tee loppupeleissä yhtään mitään..toiset pärjää, toiset ei...ja itse kuulun niihin jotka ei pärjää...

mutta täytyy vaan alkaa syksyllä kattoa niitä kouluja ja mahd.töitä vaikka luulen kyllä ettei tuu löytymään ku ei oo tähänkään päivään mennessä löytynyt yhtään mitään mielenkiintosta.

 

[Tehnyt kaiken]

Kuulostat siltä että pelkäät lähteä elämään elämää. Jumitat paikalla koska pelottaa. Kannattaa muistaa että mikään ei muutu jos tekee aina samaa. Otat ensimmäisen askeleen kohti uutta ja pidät mielen avoimena, jätät häpeän pois valinnoistasi (suomessa ihme pakki aina häpeillä) ja huomaat että pääset eteenpäin. Poistut siis mukavuusalueelta kitisemästä ja elämä alkaa avartua. Tsemppiä.

 

[Echo]

Kuulostat siltä että pelkäät lähteä elämään elämää. Jumitat paikalla koska pelottaa. Kannattaa muistaa että mikään ei muutu jos tekee aina samaa. Otat ensimmäisen askeleen kohti uutta ja pidät mielen avoimena, jätät häpeän pois valinnoistasi (suomessa ihme pakki aina häpeillä) ja huomaat että pääset eteenpäin. Poistut siis mukavuusalueelta kitisemästä ja elämä alkaa avartua. Tsemppiä.

Peesi. Ja on hyvä lopettaa ajattelu "tämän-ikäisenä-pitäisi-olla-saavutettuna-sitä-ja-sitä".

Mä voisin sanoa että ainakin puolet tutuistani (tuttuni siis taviksia, alkaen maistereista kaupan kassaan) on saaneet vakipaikan vasta 35-40-vuotiaina (no, perheen perustaminen on monilla ollut välissä), vajaa puolet n.25-vuotiaina.
Eronneita heistä on reilut kolmasosa, sinkkuja osa, sit loput on naimisissa ekan puolison kans.

Koulunpenkeillä istuu nykyisin roppakaupalla 30-50-vuotiaita naisia jotka on vaihtaneet alaa, tai jotka haluavat hankkia lisäkoulutusta. Etsivät itseään, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.