Mä olen joskus aiemmin jo rustannut oman vastaavan tarinani. Meillä se ero, että koirat oli ennen kuin kodinvaihtajakissa tuli. Kissaa käytettiin lekurilla monasti, rakko ultrattiin kivien varalta, useampi pissanäyte ticksattiin, mitään vikaa ei koskaan löytynyt. Ostettiin useampi hiekkis eri hiekoilla, laitettiin asuntoon ns. koiravapaita alueita jne. Kokeiltiin feliway, serene um ja clomicalm, joista viimeisimmästä oli apua josakin määrin, mutta kissa oli tuolloin sekaisin kuin seinäkello. Seisoi kaapin päällä huojuen ja oli pudota maahan.
Uskottava ja hyväksyttävä se oli, että kissa ei sopeudu koiraperheeseen. Ja koska kukaan ei halunnut vastaanottaa sisälle kuseksivaa kissaa, joka ehkä tekisi sitä uudessa kodissa, ehkä ei, oli ainoa vaihtoehto lopetus.
Toki lapsi asiaa itki, mutta lapselle selitettiin tilanne kuten se oli. Kissa on pipi (päästään), eikä lääkäri saa sitä parannettua, joten se on pakko lopettaa. Nykyään kissaa muistellaan jo ihan hyvissä mielin.
Ap:lla on nyt 3 vaihteohtoa. Luopua kissasta, luopua koirasta tai elää seuraavat 15v sisälle kusevan kissan kanssa.
Jos koira on uusin tulokas ja kissa lapsille rakas ja ap itsekin on kissaihmisiä enempi, lienee kätevintä luopua koirasta. Koira on vielä niin nuorikin, että eiköhän sille löydy melko helposti koti.
Toisaalta stressikissa on stressikissa. Mikään ei takaa sitä, etteikö kissa sitten josakin vaiheessa elämää stressaannu jostakin muusta asiasta ja aloita sitten sen vuoksi sisälle kusemista. Ja siinä kohtaa vituttanee sitten melko rankasti, kun koirastakin on kissan vuoksi luovuttu.
Kissa ei todennäköisesti tule koskaan elämään stressittömänä koiran rinnalla, mutta uusi kissanpentu todennäköisesti sopeutuisi koiraan. En sinänsä pidä sitä hyvänä vaihtoehtona että laitetaan yksi kissa pois ja otetaan sitten toinen tilalle, mutta eipä tässä elämässä aina optimaalisiin lopputuloksiin päästä.