Tässäpä nyt hieman synnytyksestä; ihan kiva että sai itselleen tuon virallisen synnytyskertomuksen, mulla nimittäin filmi pätki pahasti enkä muistaisi muuten kuin palan sieltä täältä..
Eli ke 9.5. alkoi aamupäivällä kipeät supparit. Kävin silti vielä pitkällä kävelylenkillä ja tein ihan normaaleja kotitöitä, kunnes siinä klo 16 aikaan aloin kellottaa supistuksia. Ne olivat melko lyhyitä ja tulivat 5-30min välein. Jossain vaiheessa iltaa huomasin että taisi limatulppa irrota, ja supparit tulivat yhä tiuhempaan. Klo 21 suunnilleen alkoi lapsivettä tihkua ja sanoin miehelle että yöllä varmaan tulee lähtö. Keinuttelin pallon päällä ja pidin lämmintä kaurapussia, myös hengitysharjoitukset auttoivat kipuun. Otin myös yhden Paratabsin mutta ei se kyllä mitään auttanut..
Puolenyön jälkeen soitin Kättärille, josta ohjeena kellottaa suppareita vielä puolen tunnin verran. Siinä sitten kellotettiin ja supistuksien väli oli 4-6 min ja kesto noin 1 min. Uusi soitto Kättärille ja sanoivat että voin tulla näytille.
Kättärillä oltiin yhden aikaan ja minut laitettiin käyrille. Supistukset oli säännöllisiä ja voimistuvia ja olin 5cm auki, eli pääsin saman tien synnytyshuoneeseen. Siellä istuin pallon päällä ja otin ilokaasua, kivut oli aika kovat ja kaasu alkoi oksettaa. Oksensin varmaan 2-3 kertaa eikä ilokaasu tehonnut, joten pyysin epiduraalia. Lääkäriä piti odottaa, ja se aika tuntui pitkälle mutta hengitysharjoitukset auttoivat kohtuullisesti. Siinä tosin tajunta laski välillä ihan muihin maailmoihin, en halunnut puhua mitään enkä ketään koskemaan minuun tms. Mutta epiduraalin kun sain, se oli aivan ihanaa!
Siinä välissä jaksoin jopa vitsailla miehen ja kätilön kanssa. Kaikki kipu oli tiessään. Tosin myös supparit alkoivat harventua, joten minulle laitettiin oksitosiinitippa ja puhkaistiin kalvot. Lapsivettä tms mitäbsieltä nyt tuleekaan tuli _todella_ hurjan paljon, vaikka kätilöstä se oli ihan normaalia. Mutta siis se tunne ei ole että pissaisi alleen vaan että suunnilleen ämpärillinen vettä tuli alapäästä...
Sitten alkoi ponnistuttaa. Sain ähkiä, mutten vielä tosissaan ponnistaa. Tunne oli ikävä, oikeasti kuin olisi iso kakka ja sitten piti vaan tietoisesti yrittää ettei ponnista.. Siinä piti sitten vielä miettiä sitä ponnistusasentoa, päätin kokeilla seisaaltaan sänkyä vasten. Varmaan 4-5 supistusta, mutta ei. Kipusin takaisin sängylle kyljelleen, taas ponnistusta, mutta ei. Vauva kuulemma eteni, muttei tarpeeksi. Olin ihan poikki kun ponnistusvaihetta oli takana joku puolisen tuntia, ja kivut oli tässä vaiheessa ihan infernaaliset.. Pyysin saada kaikki mahdolliset puudutteet
ja sitten puudutettiin kohdunkaula. Voinpa muuten sanoa että sen pistäminen oli ehkä elämäni kauhein kokemus.. En halua pelotella, mutta siinä vaiheessa pääsi jo itku ja ajattelin että halkean keskeltä kahtia enkä selviä ikinä. Mutta se kesti vain hetken ja puudutus auttoi hieman ponnistuskipuihin.
Kuitenkin ponnistusvaiheen kestettyä lähes tunnin, olin niin uupunut ja kipeä että kätilö sanoi imukupin sekä episiotomian olevan seuraava vaihtoehto jos en jaksa ponnistaa enää. Ponnistin vielä joku 2-3 supparia puoli-istuvassa ennen kuin lääkäri saapui ja sanoin että vetäkään vauva ulos. Sitten tosiaan laitettiin imukuppi ja tehtiin eppari, ja kolmannella supistuksella vauva tuli ulos. Siis kaksi supparia meni siihen että imukupilla avitettiin vauvaa ulospäin, hän oli avotarjonnassa joka ilmeisesti oli syynä sille ettei tahtonut edetä. Toinen syy oli se, että vaikka mulla oli se oksitosiinitippa niin supparit oli tosi lyhyitä, vain 2 ponnistusta ehti tehdä yhden supistuksen aikana eikä se oikein riitä.
Mutta vauva kun oli syntynyt (noin klo 6.50 aamulla), ei mikään istukan syntyminen tai kohdun painelu tuntunut enää miltään, ei myöskään epparihaavan ompelu. Kätilö pikatsekkasi vauvan ja sain hänet heti rinnalle ja kokeilin heti myös imettää. Vauvalla oli koko ajan hyvä sydänkäyrä ja hän oli kaikin puolin terve, mullekaan ei tullut muuta damagea "kuin" tuo leikkaus. Vaikka pelkäsin sitä ennakkoon, niin siinä vaiheessa imukuppi tuntui taivaan lahjalta!
Haikaranpesästä noin muuten tuntui kodinomaiselta, vaikkei perhehuonetta saatukaan. Ei sitä kyllä erikseen toivottukaan, koska tiesin että miehen on parempi mennä pitkän valvotun yön jälkeen kotiin lepäämään ja syömään. Hoitajia siellä HP:ssä ei ihan kauhesti häärää eli pitää olla oma-aloitteinen (itse ottaa jääkaapista ruoat, itse vaihtaa sairaalavaatteet jabhakea puhtaat jos likaantuu jne) Esim.syömään tai vessaan jos menee niin vauva täytyy ottaa mukaan, ei sitä kukaan siellä vahdi..itse kävin esim.suihkussa silloin kun mies oli paikalla vauvan kanssa ja ruuat hain tarjottimella huoneeseen. Lisäksi minusta tuntui että ideologiana taitaa olla se, että äidin pitää itse alusta asti vaan hoitaa ja olla vauvan kanssa ja "learn by doing", ei kukaan tule mitään opettamaan jos et itse huomaa kysyä. Näin esikoisen kanssa sitä oli vähän hukassa välillä.. Mutta silti siis ne kätilöt ja kätilöopiskelijat joiden kanssa sitten olin tekemisissä olivat oikein ihania ja ystävällisiä.
Pitkästi juttua mutta noin yleisesti synnytys oli mieleenpainuva ja pääosin positiivinen kokemus. Ja palkinto siitä mitä parhain! Oikeasti ne kivut ja ikävämmät asiat kaikki unohtuu kun käärön saa syliin
marjutan ja Muru 6 päivää