NinaTT:lle

Kaikkein ihaninta sussa on se, että uskallat antaa neuvoja kokeneemmille äideille, vaikka omas ei ole vielä edes uhmaikää aloittanut. Arvostelisin sua aika kärkevästi, jos en olisi itse ollut 5v sitten samanlainen. Ehkä suakin elämä vielä opettaa. Nyt en uskalla enää neuvoa varmasti TEE SITTEN NÄIN JA NÄIN edes esikoistaan odottavaa kaveria, vaikka vinkkejä kyseleekin. Omat on osoittautuneet niin erilaisiksi kasvatettaviksi kaikki.

Mä kyllä pyrin olla antamatta mitään tarkkoja ohjeita. Joskus joku innostuu tivaamaan tyyliin "noh, kerros nyt miten tässä tilanteessa pitäis toimia" mutta luulis nyt järkevän ihmisen tajuavan, etten mä ihan tuikituntematonta voi tuollasessa yksittäistapauksessa neuvoa yksityiskohtaisesti. Kukaan ei sellasta voi tehdä. Voi antaa yleisempiä ohjeita tai neuvoja, uuden näkökulman aiheeseen tms...

Mutta sä tuskin haluat edes noteerata tuota. Sulla on nyt vaa niin hauskaa.

 

Eli sana "ei" on siis sun mielestä se "kirjosana", jota et halua käyttää ollenkaan tyttäresi kanssa. Periaatteessahan "älä laita tuota suuhusi, se on myrkyllistä" vastaa merkitykseltään tuota sun ehdottamaa "hyi, tuo on myrkyllistä". Mun mielestä myös tuo sun esimerkki on lapselle aikuiselta tullut kielto, joka ohjaa lapsen toimintaa. Olin virheellisesti ymmärtänyt, että olet kaikkea lapsen toiminnan ohjailemista vastaan, mutta ehkäpä tässä puhutaan lähinnä puheen sävyeroista. Itse en näe suoran kiellon käyttöä pahana, koska käytän sitä puheessani niin aikuisten kuin lastenkin kanssa ihan luonnostaan ilman, että ajattelen "hallitsevani" ketään ja uskon, että puheestani sen kuulija ymmärtää.

Olen kyllä iloinen kuullessani, että kehut tyttöäsi. =) Mun mielestä kehuminen nimenomaan on tarpeellista kasvun ja kehityksen kannalta. Jos sanoja ei voisi käyttää siihen, että kerrottais rakkaille, kuinka ihania he ja heidän tekonsa ovat, niin olisi se vaan kumma!

Muuten, mitä sääntöjä ja velvollisuuksia sun 1-vuotiaalla on kotona?

 

Eli sana "ei" on siis sun mielestä se "kirjosana", jota et halua käyttää ollenkaan tyttäresi kanssa. Periaatteessahan "älä laita tuota suuhusi, se on myrkyllistä" vastaa merkitykseltään tuota sun ehdottamaa "hyi, tuo on myrkyllistä". Mun mielestä myös tuo sun esimerkki on lapselle aikuiselta tullut kielto, joka ohjaa lapsen toimintaa. Olin virheellisesti ymmärtänyt, että olet kaikkea lapsen toiminnan ohjailemista vastaan, mutta ehkäpä tässä puhutaan lähinnä puheen sävyeroista. Itse en näe suoran kiellon käyttöä pahana, koska käytän sitä puheessani niin aikuisten kuin lastenkin kanssa ihan luonnostaan ilman, että ajattelen "hallitsevani" ketään ja uskon, että puheestani sen kuulija ymmärtää.

Olen kyllä iloinen kuullessani, että kehut tyttöäsi. =) Mun mielestä kehuminen nimenomaan on tarpeellista kasvun ja kehityksen kannalta. Jos sanoja ei voisi käyttää siihen, että kerrottais rakkaille, kuinka ihania he ja heidän tekonsa ovat, niin olisi se vaan kumma!

Muuten, mitä sääntöjä ja velvollisuuksia sun 1-vuotiaalla on kotona?

Se ehkä näyttää tosi pieneltä erolta, mutta periaatteena eroaa paljon =) Kuten tuolla aikasemmin sanoin: Jos lapsi on objekti, niin on ihan sama mitä kikkoja ja jippoja yrittää, lopputulos on aika sama. Jos taas näkee lapsen sukjektina, niin kaikki näyttää niin erilaiselta. Ihmistenvälisessä kanssakäymisessä pienillä sävyeroillakin on suuri vaikutus. Kyllähän sitä miettii miten puhuu toisille aikuisillekin; on tärkeää pyytää kohteliaasti jne. Sama pätee lapsen kanssa puhumiseen. Annatko lapselle käsityksen, että "sinä et osaa etkä saa päättää; äiti päättää" vai sanotko "äitiin voi luottaa".

Hyväksyntä ja rakastaminen ei mun mielessä ole kehuja. Mutta se, että tyttö on äitinsä kaunein lapsi on kyllä 100% totta joten ei siitä kai haittaakaan ole Kehuja kuitenkin käytetään liikaa väärin lastenkasvatuksessa. Just siinä manipulaatiomielessä.

Mä olen huomannut, että mun on tosi turha yrittää selittää näitä ns metodeja ja toimintatapoja kun en osaa selittää sitä lapsen itsemääräämisoikeutta ja arvoa. Vieläkin nähdään, ettei lapsella ole oikeutta päättää omasta elämästään, ja että lapsi on jollakin tapaa vanhempiensa omaisuutta. Myönnän, etten ole itsekään 100% osannu päästää tuosta irti, mutta pitkälle olen jo päässyt =)

 

Ainiin, ja mitä sääntöjä ja velvollisuuksia tuolla on:

Mm tietty perus käyttäytymissäännöt, eli ei väkivaltaa eikä sellasta Velvollisuuksista vois mainita, että auttaa mua siivoamaan ja korjaa omat jälkensä leikkien jälkeen Pukee päälle niin paljon itse ku osaa. Jne. Ihan normijuttuja: Jokainen perheenjäsen tekee omien kykyjensä mukaisesti.

 

Okei, kiitos selventävistä vastauksista! =) Ollaan molemmat samaa mieltä siitä, että lapsi todellakin on subjekti eikä objekti. Tässähän ollaan jo ihan yhteisymmärryksessä. B)

Jotenkin vaan tuo sun äärimmäinen luottamus siihen, että lapsi aina haluaa tehdä niin kuin äiti haluaa, tuntuu minusta edelleen kummalliselta. Uskotko todella, että tyttäresi tekee AINA niin kuin sinä toivot ja odotat? Hypoteettinen tilanne: Olet tyttäresi kanssa leikkipuistossa ja tyttösi haluaa jäädä sinne ja jääkin yllättäen leikkimään sinun tehdessä lähtöä. Sinun on kuitenkin lähdettävä bussilla kotiin laittamaan ruokaa. Olet ennakoiden kertonut lapselle, että kohta on mentävä kotiin, mutta tästä huolimatta lapsi jatkaa leikkejään edelleen. Kerrot myös, miksi lähdetään, mutta tyttö ei halua lähteä ihan vielä. Jäätkö siis odottamaan tyttöä ja seuraavaa bussia? Vai jätätkö tytön leikkimään ja lähdet? Vai päätätkö ottaa lapsen syliin ja lähteä kohti bussipysäkkiä samalla lapselle selittäen, miksi on mentävä ja miksi äiti nyt kantaa? Minä valitsisin ilman muuta viimeisen vaihtoehdon. Onko se sinusta liiallista vallankäyttöä lasta kohtaan? Vai onko sinun täysin mahdoton kuvitella esimerkkitilanne kohdallenne?

Alkuperäisen jutun kirjoitin siksi, koska kirjoitit taannoisessa uhmaketjussa mm. antavasi lapsesi kiivetä katolle, jos hän sinne pääsee. Totesit myös, että tyttö saa ulkoilla yksin. Pieni lapsi ei kuitenkaan osaa nähdä syy-seuraus-suhteita niin kuin aikuinen eikä lapsi tunne maailmaa aikuisen tavoin. Siksi ajattelen, että on aikuisen tehtävä opastaa ja suojella lasta, joka ei vielä kerta kaikkiaan tiedä, miten esimerkiksi katolta tippuessa voi käydä.

 

Vai oikein vapaa kasvatus. Salli minun nauraa. Katsotaan sitten 20 vuoden päästä miten valitat kun epäonnistuit sen lapsesi kasvattamisessa. Kannattaa muuten mennä katsomaan vaikka kaukoitään mitä seuraa tästä "vapaasta kasvatuksesta".
Tosin näitä sun juttuja lukiessa tulee kyllä mieleen, ettei taida olla ihan kaikki purkit oikeilla hyllyillä sinullakaan, joten turha tätä "keskustelua" on jatkaa...

 

Olet oikeassa siinä, että pienet sävyerot voivat muuttaa puheen merkitystä suuresti. Kuitenkin mielestäni voi käyttäytyä kohteliaasti ja asiallisesti, vaikka käyttäisikin puheessaan suoraa kieltoa. Silittelen tyttöäni yleensä aina iltaisin. Joskus tyttäreni saattaa kuitenkin sanoa minulle: "Älä äiti silitä." Tämä tyttäreni suora kielto on rehellinen toive, jolla halutaan muokata toimintaani, enkä koe sitä mitenkään epäkohteliaana tai hallitsevana. Toki tyttöni voisi sanoa suoran kiellon sijaan vaikkapa: "Äiti, en halua, että minua silitetään." Tämä toteamus olisi kuitenkin ihan samaa tarkoittava ja lopputulos olisi sama. Saatan myös itse huikata miehelleni esimerkiksi: "Älä mene vielä, minulla on sulle asiaa!" tai "Älä laita sitä ja sitä tavaraa siihen, koska." jne. Toki voisin kiertää suoran kiellon, mutta en näe sitä tarpeelliseksi. Kai tämä on jokin perheiden sisäinen kulttuurinenkin juttu?

En näe myöskään pahana sitä, että ihmisen toimintaa pyritään muokkaamaan positiivisen palautteen avulla. Joku voi esimerkiksi muistuttaa hajamieliselle puolisolleen: "Huuhtelisitko astiasi ennen kuin laitat ne astianpesukoneeseen, ettei niihin jää likaa." Joku toinen taas saattaisi saman tilanteen ratkaistakseen joskus sanoa positiiviseen sävyyn: "Onpa kiva, kun huuhtelit astiasi, nyt ne ovat puhtaat." Esimerkki ei ole kovin kummoinen, mutta ehkä esimerkin takana oleva ajatus tuli kuitenkin selväksi. Mielestäni positiivinen palaute ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole paha asia, yritetäänpä sillä muokata ihmisen toimintaa tai ei.

 

Vai oikein vapaa kasvatus. Salli minun nauraa. Katsotaan sitten 20 vuoden päästä miten valitat kun epäonnistuit sen lapsesi kasvattamisessa. Kannattaa muuten mennä katsomaan vaikka kaukoitään mitä seuraa tästä "vapaasta kasvatuksesta".
Tosin näitä sun juttuja lukiessa tulee kyllä mieleen, ettei taida olla ihan kaikki purkit oikeilla hyllyillä sinullakaan, joten turha tätä "keskustelua" on jatkaa...

hahaha "järjen ääni", jonka vastauksessa ei ollut ainuttakaan argumenttia, ainoastaan vastapuolen henkilökohtaista parjaamista..

mua huvittaa aina nää ihmiset, jotka tekee niinkuin aina ennnenkin on tehty eikä viitsi yhtään ajatella omilla aivoillaan. helppoahan se niin on, tottakai. mutta järkeä siinä ei kyllä ole yhtään

 

Järjen ääni: Voi olla, että 20 vuoden päästä NinaTT voi huomata onnistuneensa lastensa kasvatuksessa hyvin. Ja toisaalta kasvatuskaan ei lopulta kerro sitä, minkälainen ihmisestä tulee. Minun sisarukseni ovat ihan erilaisia kuin minä monessa suhteessa, vaikka periaatteessa samanlainen kasvatus ollaan kaikki saatu.

NinaTT: Mulla oli tuossa sulle vielä yksi kysymys.

 

Olet oikeassa siinä, että pienet sävyerot voivat muuttaa puheen merkitystä suuresti. Kuitenkin mielestäni voi käyttäytyä kohteliaasti ja asiallisesti, vaikka käyttäisikin puheessaan suoraa kieltoa. Silittelen tyttöäni yleensä aina iltaisin. Joskus tyttäreni saattaa kuitenkin sanoa minulle: "Älä äiti silitä." Tämä tyttäreni suora kielto on rehellinen toive, jolla halutaan muokata toimintaani, enkä koe sitä mitenkään epäkohteliaana tai hallitsevana. Toki tyttöni voisi sanoa suoran kiellon sijaan vaikkapa: "Äiti, en halua, että minua silitetään." Tämä toteamus olisi kuitenkin ihan samaa tarkoittava ja lopputulos olisi sama. Saatan myös itse huikata miehelleni esimerkiksi: "Älä mene vielä, minulla on sulle asiaa!" tai "Älä laita sitä ja sitä tavaraa siihen, koska." jne. Toki voisin kiertää suoran kiellon, mutta en näe sitä tarpeelliseksi. Kai tämä on jokin perheiden sisäinen kulttuurinenkin juttu?

En näe myöskään pahana sitä, että ihmisen toimintaa pyritään muokkaamaan positiivisen palautteen avulla. Joku voi esimerkiksi muistuttaa hajamieliselle puolisolleen: "Huuhtelisitko astiasi ennen kuin laitat ne astianpesukoneeseen, ettei niihin jää likaa." Joku toinen taas saattaisi saman tilanteen ratkaistakseen joskus sanoa positiiviseen sävyyn: "Onpa kiva, kun huuhtelit astiasi, nyt ne ovat puhtaat." Esimerkki ei ole kovin kummoinen, mutta ehkä esimerkin takana oleva ajatus tuli kuitenkin selväksi. Mielestäni positiivinen palaute ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole paha asia, yritetäänpä sillä muokata ihmisen toimintaa tai ei.

Mutta lapsesi asettaa tuolla "silityskiellolla" D) omia rajojaan, ei sinun rajojasi. Mun mielestä siinä on suuri ero. Mä hyväksyn täysin sen, että sanoo lapselle "älä lyö minua" mutta en sen, että sanoo "älä lyö itseäsi". Mun mielestä on periaatteessa lapsen päätettävissä lyökö itseänsä vai ei, mutta minä saan määritellä omat rajani ja sanoa joskus suoraankin, että älä lyö minua. Tosin siihenkin on usein toimivampia tapoja jos lapsi ei ymmärrä tekevänsä väärin

Mun mielestä sellanen positiivinen palaute jolla yritetään muokata ihmisen toimintaa - sanomatta suoraan sitä - on useimmiten manipulaatiota... Ainakin lasten kohdalla. Lapsen tulis hoitaa ne omat velvollisuudet siksi, että hän ymmärtää, että jokaisen on hoidettava omat velvollisuutensa ja että eivät ne ole mitään pahaa tai tylsää tekemistä - tekemistä siinä missä muukin tekeminen. Ei siis sen takia, että saisi siitä jonkun palkinnon, kuten kehun. Hajamielisyyttä taasen ei voi korjata kehumalla tai rankaisemalla.

Eli pysyn kannassani, ettei aito hyväksyntä ja rakastaminen perustu kehuihin tai varsinaiseen "positiiviseen palautteeseen". Enemmänkin siihen, että on saatavilla ja on tukena eikä arvostele lapsen käyttäytymistä, arvota lasta huonoksi, hyväksi, paremmaksi tai huonommaksi.

 

Eli pysyn kannassani, ettei aito hyväksyntä ja rakastaminen perustu kehuihin tai varsinaiseen "positiiviseen palautteeseen".

Tästä täysin samaa mieltä! Ja ymmärrän kyllä, mitä ajat takaa.

Mutta en niinkään odottanut kommenttia tähän, vaan siihen suoraan kysymykseen, jonka esitin aikaisemmassa viestissäni.

 

Eli pysyn kannassani, ettei aito hyväksyntä ja rakastaminen perustu kehuihin tai varsinaiseen "positiiviseen palautteeseen".

Tästä täysin samaa mieltä! Ja ymmärrän kyllä, mitä ajat takaa.

Mutta en niinkään odottanut kommenttia tähän, vaan siihen suoraan kysymykseen, jonka esitin aikaisemmassa viestissäni.

Mä en osaa lukea

Kysymys siis oli liittyykö perheen sisäiseen kulttuuriin? Varmasti jonkun verran. Kunhan aikuisia ja lapsia kohdellaan yhtä arvokkaasti niin tavat voi varmasti poiketa jonkun verran perheestä perheeseen.

 

Eli pysyn kannassani, ettei aito hyväksyntä ja rakastaminen perustu kehuihin tai varsinaiseen "positiiviseen palautteeseen".

Tästä täysin samaa mieltä! Ja ymmärrän kyllä, mitä ajat takaa.

Mutta en niinkään odottanut kommenttia tähän, vaan siihen suoraan kysymykseen, jonka esitin aikaisemmassa viestissäni.

Mä haluaisin nähdä kun TT käy 1v7kk ikäisen kanssa "neuvottelua" kotiinlähtötilanteessa... Ihan uskomatonta, miten ihminen yrittää päteä asiassa, josta ei ole mitään käytännön kokemusta.

Mä olisin lähinnä huolissani, jos mun lapset haluais aina ja ehdoitta vain noudattaa mun tahtoani. Johan se kielii melkoisesta turvattomuuden tunteesta, jos ei uskalla yhtään uhmata. Mut kyllä Ninankin lapselle TOIVOTTAVASTI tulee tahtoikä. Ehkä meillekin sitten selviää, jäikö neiti puistoon.

 

Okei, kiitos selventävistä vastauksista! =) Ollaan molemmat samaa mieltä siitä, että lapsi todellakin on subjekti eikä objekti. Tässähän ollaan jo ihan yhteisymmärryksessä. B)

Jotenkin vaan tuo sun äärimmäinen luottamus siihen, että lapsi aina haluaa tehdä niin kuin äiti haluaa, tuntuu minusta edelleen kummalliselta. Uskotko todella, että tyttäresi tekee AINA niin kuin sinä toivot ja odotat? Hypoteettinen tilanne: Olet tyttäresi kanssa leikkipuistossa ja tyttösi haluaa jäädä sinne ja jääkin yllättäen leikkimään sinun tehdessä lähtöä. Sinun on kuitenkin lähdettävä bussilla kotiin laittamaan ruokaa. Olet ennakoiden kertonut lapselle, että kohta on mentävä kotiin, mutta tästä huolimatta lapsi jatkaa leikkejään edelleen. Kerrot myös, miksi lähdetään, mutta tyttö ei halua lähteä ihan vielä. Jäätkö siis odottamaan tyttöä ja seuraavaa bussia? Vai jätätkö tytön leikkimään ja lähdet? Vai päätätkö ottaa lapsen syliin ja lähteä kohti bussipysäkkiä samalla lapselle selittäen, miksi on mentävä ja miksi äiti nyt kantaa? Minä valitsisin ilman muuta viimeisen vaihtoehdon. Onko se sinusta liiallista vallankäyttöä lasta kohtaan? Vai onko sinun täysin mahdoton kuvitella esimerkkitilanne kohdallenne?

Alkuperäisen jutun kirjoitin siksi, koska kirjoitit taannoisessa uhmaketjussa mm. antavasi lapsesi kiivetä katolle, jos hän sinne pääsee. Totesit myös, että tyttö saa ulkoilla yksin. Pieni lapsi ei kuitenkaan osaa nähdä syy-seuraus-suhteita niin kuin aikuinen eikä lapsi tunne maailmaa aikuisen tavoin. Siksi ajattelen, että on aikuisen tehtävä opastaa ja suojella lasta, joka ei vielä kerta kaikkiaan tiedä, miten esimerkiksi katolta tippuessa voi käydä.

Ei vaan tarkoitin tämän viestin kysymystä tuon kuvailemani kuvitteellisen tilanteen pohjalta.

 

ehkä olisi toimnut jos meillä olisi vaan yksi lapsi. sen ajan kun oli yksi lapsi, se teki kaiken mitä odotettiin, oli omatoiminen, fiksu, valitsi terveelliset ruoat, nukkui tarpeeksi...

jossain vaiheessa kuvaan tulivat makeat herkut ja lasten tappelut ja oma väsymys.

 

Ei vaan tarkoitin tämän viestin kysymystä tuon kuvailemani kuvitteellisen tilanteen pohjalta.

Hups

Vaikea sanoa mitä tehdä tilanteessa, joka ei ole päällä. Ehkä tärkeintä lapsentahtisuudessa on just se, ettei etukäteen vedä mitään supertarkkoja linjoja siitä miten tulee tietyssä tilanteessa toimia. Sitä voi sitten tilanteen tullessa tulla yllättäviäkin ratkaisuja.

En kuitenkaan aina ole täydellinen, ja jos olisi ns "pakkotilanne" niin voisin kantaa lapsen mukanani pois. En kuitenkaan tee sitä mielelläni enkä näe sitä mitenkään hyvänä kasvatuksena tai positiivisena kokemuksena meidän välillä, vaan näen sen kompromissina kun omat kykyni eivät ole riittäneet. Pyytäisin lapselta anteeksi ja kertoisin rehellisesti, että en tiennyt mitä muutakaan tehdä, vaikka varmasti olisi ollut jokin parempikin tapa.

 

Ei vaan tarkoitin tämän viestin kysymystä tuon kuvailemani kuvitteellisen tilanteen pohjalta.

Hups

Vaikea sanoa mitä tehdä tilanteessa, joka ei ole päällä. Ehkä tärkeintä lapsentahtisuudessa on just se, ettei etukäteen vedä mitään supertarkkoja linjoja siitä miten tulee tietyssä tilanteessa toimia. Sitä voi sitten tilanteen tullessa tulla yllättäviäkin ratkaisuja.

En kuitenkaan aina ole täydellinen, ja jos olisi ns "pakkotilanne" niin voisin kantaa lapsen mukanani pois. En kuitenkaan tee sitä mielelläni enkä näe sitä mitenkään hyvänä kasvatuksena tai positiivisena kokemuksena meidän välillä, vaan näen sen kompromissina kun omat kykyni eivät ole riittäneet. Pyytäisin lapselta anteeksi ja kertoisin rehellisesti, että en tiennyt mitä muutakaan tehdä, vaikka varmasti olisi ollut jokin parempikin tapa.

Niitä pakkotilanteita tulee vielä ja paljon. Onneksi sulla tosiaan on vain yksi lapsi, niin niitä ei ehkä tule edes ihan joka päivä, vaikka lapsi tuosta vähän kasvaa. Mutta tulee. Ihan varmasti lapsesi ei halua aina samaa, kuin sinä.

 

Okei. Lapset on tosiaan ihania tapauksia, jotka keksii vaikka mitä. Jos meidän tyttö saisi päättää, meidän olkkari olisi varmasti aina veden vallassa sohvia ja nurkkia myöten.

Ois mulla varmasti paljon muutakin ihmeteltävää ja kysenalaistettavaa ja kysyttävää, mutta toivotan nyt sulle hyvää yötä ja oikein hyvää jatkoa tyttäresi kanssa! =) Tämä painuu nyt kiireen vilkkaa peiton alle!

 

pystytkö olemaan kotona lapsesi kanssa kunnes hän menee kouluun.
Osaisiko sinun lapsesi toimia koulussa kuten 7 vuotiaan oletetaan vai joutuuko hän silloin oppimaan "kantapään kautta" yhteiskunnan normeja ja hyviä käytöstapoja vai onko silloin ihan ok, että lapsesi tekee mitä hän kokee parhaakseen sillä hetkellä tehdä?
Eikö vanhemman tehtävä ole myös opettaa lapselleen sen yhteiskunnan toiminta missä lapsi elää.... me emme asu viidakossa kuitenkaan.

Lapset eivät opi pelkästään kantapään kautta; lähinnä he oppivat matkimalla aikuisia. Lapset ovat sisäsyntyisesti sosiaalisia olentoja eikä heitä tarvitse sen erityisemmin kouluttaa jotta tulisivat toimeen muitten ihmisten kanssa.

Vanhempi opettaa lasta esimerkin kautta. Ja kertomalla asioita. Ei rankaisemalla, kieltämällä, palkitsemalla tai muutoin manipuloimalla.

Aloin nyt vasta lukea tätä ketjua. Tähän lyhyt kommentti. Lapset syntyvät erilaisilla temperamenteilla varustettuna ja on vanhempien työ kasvattaa lapsesta sosiaalisia ja muiden kanssa toimeen tulevia. Kaikilta tämä ei todellakaan tule luonnostaan.

Vanhemmat nimenomaan opettavat lasta esimerkein, mutta myös selittämällä. Kiellot ja kiitokset kuuluvat kasvatukseen.

Puhuit noista luonnonkansoista ja siitä, miten lapset siellä vaistomaisesti oppivat toimimaan oikein ja eritoten turvallisesti. En todellakaan voi uskoa tähän. Lapsilla ei ole eloonjäämisvaistoja. Kyllä nuo asiat on varmasti opittu joko seuraamalla tai kuuntelemalla aikuisia.

 

Ketjun aloittajalle täydet pisteet!!! Olet varmasti ihana äiti ja ihminen ylipäätään. Osasit kirjoittaa harvinaisen rakentavasti: kehujen lisäksi annoit kritiikkiä, mutta sellaisella tapaa, ettei sen luulisi kuohuttavan kenenkään mieltä.

Näin, alkuperäisen kirjoitus oli harvinaisen hyvin kirjoitettu :flower:

 

Tämä täytyy lukea, kun ehdin..

 

Kuinka joku jaksaa nähdä noin kamalasti vaivaa jonkun keskustelupalstan takia

 

On sanottu, että uhmaikä on oikeastaan vaan se ikä, kun vanhempien uhma on korkeimmillaan ""

Tuosta olen samaa mieltä. Joskus oli keittiön seinällä joku lausahdus tuosta.
Neljä helppoa murkkua kasvattanut, ilman uhmaikiäkin.

 

On sanottu, että uhmaikä on oikeastaan vaan se ikä, kun vanhempien uhma on korkeimmillaan ""

Tuosta olen samaa mieltä. Joskus oli keittiön seinällä joku lausahdus tuosta.
Neljä helppoa murkkua kasvattanut, ilman uhmaikiäkin.

Tuo lause on alkanut avautumaan mulle Toivottavasti osaan pitää uhmani kurissa

 

Eli sana "ei" on siis sun mielestä se "kirjosana", jota et halua käyttää ollenkaan tyttäresi kanssa. Periaatteessahan "älä laita tuota suuhusi, se on myrkyllistä" vastaa merkitykseltään tuota sun ehdottamaa "hyi, tuo on myrkyllistä". Mun mielestä myös tuo sun esimerkki on lapselle aikuiselta tullut kielto, joka ohjaa lapsen toimintaa. Olin virheellisesti ymmärtänyt, että olet kaikkea lapsen toiminnan ohjailemista vastaan, mutta ehkäpä tässä puhutaan lähinnä puheen sävyeroista. Itse en näe suoran kiellon käyttöä pahana, koska käytän sitä puheessani niin aikuisten kuin lastenkin kanssa ihan luonnostaan ilman, että ajattelen "hallitsevani" ketään ja uskon, että puheestani sen kuulija ymmärtää.

Olen kyllä iloinen kuullessani, että kehut tyttöäsi. =) Mun mielestä kehuminen nimenomaan on tarpeellista kasvun ja kehityksen kannalta. Jos sanoja ei voisi käyttää siihen, että kerrottais rakkaille, kuinka ihania he ja heidän tekonsa ovat, niin olisi se vaan kumma!

Muuten, mitä sääntöjä ja velvollisuuksia sun 1-vuotiaalla on kotona?

Se ehkä näyttää tosi pieneltä erolta, mutta periaatteena eroaa paljon =) Kuten tuolla aikasemmin sanoin: Jos lapsi on objekti, niin on ihan sama mitä kikkoja ja jippoja yrittää, lopputulos on aika sama. Jos taas näkee lapsen sukjektina, niin kaikki näyttää niin erilaiselta. Ihmistenvälisessä kanssakäymisessä pienillä sävyeroillakin on suuri vaikutus. Kyllähän sitä miettii miten puhuu toisille aikuisillekin; on tärkeää pyytää kohteliaasti jne. Sama pätee lapsen kanssa puhumiseen. Annatko lapselle käsityksen, että "sinä et osaa etkä saa päättää; äiti päättää" vai sanotko "äitiin voi luottaa".

Hyväksyntä ja rakastaminen ei mun mielessä ole kehuja. Mutta se, että tyttö on äitinsä kaunein lapsi on kyllä 100% totta joten ei siitä kai haittaakaan ole Kehuja kuitenkin käytetään liikaa väärin lastenkasvatuksessa. Just siinä manipulaatiomielessä.

Mä olen huomannut, että mun on tosi turha yrittää selittää näitä ns metodeja ja toimintatapoja kun en osaa selittää sitä lapsen itsemääräämisoikeutta ja arvoa. Vieläkin nähdään, ettei lapsella ole oikeutta päättää omasta elämästään, ja että lapsi on jollakin tapaa vanhempiensa omaisuutta. Myönnän, etten ole itsekään 100% osannu päästää tuosta irti, mutta pitkälle olen jo päässyt =)

Kyllä mä uskaltaisin väittää, että aika harva vanhempi ajattelee lastaan objektina, vaikka niin toistamiseen väität.

Kun lasta kehuu oikeassa paikassa, sitä ei voi tehdä liikaa. Suomessa ikäpolvesta toiseen siirtyvä huono itsetunto tulee osin siitä, ettei uskalleta kehua. Manipulaation kanssa terveellä kehumisella ei ole mitään tekemistä. Kehut rohkaisevat ja kohottavat itsetuntoa, antavat uskallusta ja hyvää mieltä.