Naiset rämettyvät lapsia saatuaan, miehet eivät, miksi?

[Pearly]

Monet iäkkäät äidit uppoutuvat lapsiinsa kuin he olisivat ihmeitä ja sitä ihmettä pitää sitä jakaa kaikkien ihmisten kanssa. Tottakai saa iloita lapsistaan mutta en ole koskaan ymmärtänyt miksi lapsista pitää puhua KOKO AJAN ja varsinkin kun he ovat siinä vieressä. Olen kahden lapsen äiti ja puhun mielelläni lapsista mutta osaa keskustella muustakin. Ja mitä ulkonäköön tulee, olen mielestäni paremmassa kunnossa kuin moni parikymppinen. ( terveellisen ruokavalion ja liikunnan ansioista)
Nyt kun lapseni ovat jo aika isoja en jaksaisi kuunnella vaippaikäisten lasten touhuista. Ei vaan kiinnosta.Ymmärrän että äitien suppea keskustelu-alue ärsyttää. Mutta:

Se että aloittaja ylistää isää ja halveksii äitiä, kertoo ehkä jotain hänestä itsestään? Ehkä hän on kateellinen äidille? Nainen on aina susi naiselle.

Isä käy töissä, tapailee muita ihmisiä ja äiti kotona lasten kanssa. Isä antaa periksi lapsille joten lapset eivät kiukuttele isälle koska näkevät häntä harvemmin ja koska äiti on auktoritteetti (niin kuin ikävä kyllä Suomessa äidit joutuvat olemaan kun miehet on nysveröjä) ja lapsille läheisempi, niin lapset kiukuttelevat äidille. Niin se menee. Sille kiukutellaan joka on on läheisin (muistakaa vaan omasta lapsuudestanne).

Parhaimmat kasvattajat ovat ne joilla ei ole omia lapsia. Niinhän se menee, Siperia opettaa.

 

[: )]

Tuntuu olevan tuo lapsettomuus tiukka paikka, kun pitää parisuhdepalstallekin ängetä, vaikka aiheelle on ihan oma fooruminsa.

No, hyvä jos tilittäminen sitten helpottaa.

Tiukka paikka kyllä mulla onkin mutta se on ihan muualla kuin korvien välissä!

t. vapaaehtoisesti lapseton nainen. Enkä ole siis katkera!

 

[hihhihhihhhh]

Lapsettomat on tyytyväisiä valintaansa noin 50 vuotiaiksi asti. Lopun elämäänsä he katuvat sitä.
Lapsia tehneet ovat tyytyväisiä ainakin tuosta iästä eteenpäin loppuelämänsä. On se kiva sitten kun oma käsi ei enää nouse, niin lapset ja lapsenlapset harjaavat hiukset ja laittavat papiljotit, vievät kampaajalle, jalkahoitoon ym. Lapsettomat rämettyvät laitoksessa.

Joten tasapeli. Eletään tätä elämää vain nyt ja yhtä päivää kerrallaan. Jos tärkeäksi kokemaansa asiaan panostaa, niin se antaakin jotain. Lapset ja lapsenlapset antavat vanhukselle taatusti paljon elämänsisältöä. Veloille elämänsisältö voi olla tuossa vaiheessa muistot biletyksistä.

Hehheh. Ai on vanhainkodit täynnä lapsettomia vanhuksia.. repeän naurusta! Tilastofaktaa kiitos!

Ps. jos kersoja tehdään vanhuuden varalle niin kuka vielä kehtaa väittää lapsetonta itsekkääksi? Menikö luut kurkkendaaliin?

 

[inhorealisti?!?!?]

Vertasin tätä onnen määrää vain siinä että toisilla se onni ja kaikki kiva pitää saada heti nyt

Jaa, mulle kun on väitetty, että ne lapset ovat onni ja autuus jo syntyessään. Näköjään ne onkin vaan pakollinen paha jota on pakko kestää, jos haluaa että vanhana joku katsoo perään.

Ja entä jos lasten äidit jaetaan rämettyneisiin (eli ns. aitoihin äiteihin ilmeisesti) ja ei-rämettyneisiin äiteihin, on kai niin että näiden rämettyneiden aikuiset lapset sitten tulevat sinne vanhainkotiin katsomaan joka sunnuntai, eronneena ilman meikkejä ja muotivaatteita tällä rämettyneellä edelleenkään?

Vähän meni hei tuo vanhainkotikeskustelu ohi aiheen eli miksi jotkut mammat rämettyy ja osa ei?

 

[gaabgiel]

En lukenut kuin avausviestin ja vastaan nyt sitten siihen.

Kun sain lapsen, elämäni muuttui kertaheitolla joksikin...miten sen nyt kuvaisi. Ihan kuin olisin astunut uuteen maailmaan. Ihan outoon ja suureen, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään. Yhtäkkiä minulla oli lapsi, jälkeläiseni, omaa lihaani ja vertani. Se oli pökerryttävä tunne. Kaikennielevä. Sitä kesti ehkä vuoden tai kaksi. Sitten aloin taas kiinnostua muista asioista, politiikasta, ilmiöistä, kaikesta kuten ennenkin. Mutta alussa ÄITIYS täytti minun pääni, ajatukseni, koko olemassaoloni. Sitä ei voi käsittää muut kuin saman kokeneet.

Nyt olen taas se entinen minä, enkä todella jaksa puhua vain lapsista. Siis voin jättää koko puheenaiheen pois lapsettomien ystävieni seurassa. Mutta epäilen, että olin ensimmäisinä äitiysvuosinani aika karmea, tietämättäni. Yksinkertaisesti siinä toisessa uudessa maailmassa sisällä niin totaalisesti.

No siehän nopeesti palasit täysijärkiseksi, eli ilmeisesti et ole henkisestä rämeessä!

 

[en tajunnut]

Monet iäkkäät äidit uppoutuvat lapsiinsa kuin he olisivat ihmeitä ja sitä ihmettä pitää sitä jakaa kaikkien ihmisten kanssa. Tottakai saa iloita lapsistaan mutta en ole koskaan ymmärtänyt miksi lapsista pitää puhua KOKO AJAN ja varsinkin kun he ovat siinä vieressä. Olen kahden lapsen äiti ja puhun mielelläni lapsista mutta osaa keskustella muustakin. Ja mitä ulkonäköön tulee, olen mielestäni paremmassa kunnossa kuin moni parikymppinen. ( terveellisen ruokavalion ja liikunnan ansioista)
Nyt kun lapseni ovat jo aika isoja en jaksaisi kuunnella vaippaikäisten lasten touhuista. Ei vaan kiinnosta.Ymmärrän että äitien suppea keskustelu-alue ärsyttää. Mutta:

Se että aloittaja ylistää isää ja halveksii äitiä, kertoo ehkä jotain hänestä itsestään? Ehkä hän on kateellinen äidille? Nainen on aina susi naiselle.

Kateellinen äidille? Niin MISTÄ?!?

 

[no]

En kyllä voisi mitenkään korvata sitä tunnetta, kun saan siirtää omille lapsilleni kaikenlaista mitä on matkan varrella minulle tarttunut.

 

[ei lapsia...]

Olen lapseton nainen ja perhe ja ystäväpiirissä on lapsia. Minä en voi saada lapsia, minulta on leikattu sellainen syöpä, että en saa. Tosin olen jo nuorena tiennyt, että en haluakaan, joten jos jonkun tällainen sairaus oli saatava, se oli hyvä että se tuli minulle, ettei joku lapsia haluava menettänyt unelmaansa.

Minä ihmettelen aina hirmuisesti tuota, että kakoista puhutaan ruokapöydässä. Minusta se on kaupunkilegendaa...En oikeasti ole ikinä kuullut tuollaista ja tosiaan toisten pöydissä on istuttu monen monta kertaa. No toisaalta vaikka joku nyt jotain sellaista puhuisikin, en kilahtaisi.

Olen huomannut, että ihmiset puhuvat siitä, mikä heille tärkeää on! Sehän on täysin luonnollista. Juuri äidiksi tullut puhuu aivan varmasti lapsestaan, joka on hänelle sillä hetkellä maailman tärkeintä. Joku matkan varannut haluaa jakaa uutisensa ihanasta matkakohteesta. Koiranpennun hommannut kertoo miten sisäsiistiksi opettelu sujuu. Uudessä työpaikassa aloittanut kertoo miten on mennyt.

Ja kaippa nuo puheenaiheet vaihtelevat. Eikai kukaan jaarittele yhdestä ja samasta asiasta vuositolkulla. Mahtuuhan siihen muutakin. Tottakai sinkku, lapseton kertoo myös risteilystään! Niin pitääkin. Se on ystävyyttä. Jos taas toinen ei halua kuunnella toista, vaan jaarittelee vain omia asioitaan on ehkä pysähdyttävä miettimään onko ystävyys yksipuolinen. Siihen tuskin on syynä silloin pelkästään yksittäinen tekijä, kuten äitinä oleminen, koira, matkustelu, antiikin keräily jne...

Syitä miksi minä itse henkilökohtaisesti olen monesti suuttunut katsellessani perhe-elämää näin sivusta. Olen huomannut, että valitettavan monessa perheessä roolijako on edelleen hyvin vanhanaikainen. Nainen kasvattaa lapset, vaatettaa, pesee, pyykkää hoitaa kodit, tekee ruoat jne...Viikon jokaisena päivänä. Mies käy töissä, illat istuu tietenkin väsyneenä kotisohvalla ja viikonloppuisin on usein tällaisia ns. miesteniltoja. Lisäksi joillain miehillä on vielä iltaisin töiden jälkeen harrastuksia. Kuten salilla käynti.

Naiselle ei jää lainkaan aikaa ja minulle se asia on niin tunteita herättävä, että ihan jopa provosoidun kun huomaan tällaista. Minkäihmeen takia se mies saa mennä ja elää kuten mikään ei olisi muuttunutkaan, naisen tehden yksin kaiken työn kotona? Monesti nämä miehet vielä kehtaavat mennä sen taakse, että he tuovat leivän tähän taloon! Tuskinpa he aivan yksin kaikkea maksavat. Eikös nainenkin saa äitiyslomalta rahaa ja lapset lisiä.

Jos mies harrastaa 4kertaa viikossa iltaisin, niin missä välissä nainen saa toteuttaa itseään ja harrastaa? Ei missään. Miesten pitäisi ottaa enemmän vastuuta ja lopetta se häntäheikkinä eläminen. Samanlailla hekin ovat 18vuotta vastuussa siitä, että kotona kaikki pelaa ja lapsilla on hyvä olla.

 

[kriittinen kohta]

Minä olen huomannut, että kolmenkympin toiselle puolelle heilahtaessa itse kukin alkaa "rämettyä".

Lapsettomat naiset alkavat siinä vaiheessa puhua omista sairauksistaan ja biletyspuheet alkavat jäädä taakse. Uraohjukset jauhavat töistään ja sen varjopuolista, reissaajat jaksavat tilittää ulkomaanmatkoistaan ja siellä kohdatuista vastoinkäymisistä. Näillä palstoilla tilitetään ihmiistä, joilla on olleet toisenlaiset valinnat kuin itsellä ja haukutaan heidät... Ylipäänsä ihmiset puhuvat kahviloissa ja kupin ääressä kyläillessä eniten asioista, jotka ärsyttävät.

En millään tahtoisi jaksaa moista negatiivistä vatvontaa. Sama puhutaanko lapsen korvatulehduskierteestä vai työpaikan varaston tukkeutuneista venttiileistä. Yhtä vähän innostaa varmaan meitä jokaista. Mutta se ihminen, joka niitä kertoo, kiinnostaa jos hän on ystävä. Häntä helpottaa, kun saa jakaa huolensa.

 

[puklupuuroa tulee jo korvista ulos -61]

Olen lapseton nainen ja perhe ja ystäväpiirissä on lapsia. Minä en voi saada lapsia, minulta on leikattu sellainen syöpä, että en saa. Tosin olen jo nuorena tiennyt, että en haluakaan, joten jos jonkun tällainen sairaus oli saatava, se oli hyvä että se tuli minulle, ettei joku lapsia haluava menettänyt unelmaansa.

Minä ihmettelen aina hirmuisesti tuota, että kakoista puhutaan ruokapöydässä. Minusta se on kaupunkilegendaa...En oikeasti ole ikinä kuullut tuollaista ja tosiaan toisten pöydissä on istuttu monen monta kertaa. No toisaalta vaikka joku nyt jotain sellaista puhuisikin, en kilahtaisi.

Olen huomannut, että ihmiset puhuvat siitä, mikä heille tärkeää on! Sehän on täysin luonnollista. Juuri äidiksi tullut puhuu aivan varmasti lapsestaan, joka on hänelle sillä hetkellä maailman tärkeintä. Joku matkan varannut haluaa jakaa uutisensa ihanasta matkakohteesta. Koiranpennun hommannut kertoo miten sisäsiistiksi opettelu sujuu. Uudessä työpaikassa aloittanut kertoo miten on mennyt.

Ja kaippa nuo puheenaiheet vaihtelevat. Eikai kukaan jaarittele yhdestä ja samasta asiasta vuositolkulla. Mahtuuhan siihen muutakin. Tottakai sinkku, lapseton kertoo myös risteilystään! Niin pitääkin. Se on ystävyyttä. Jos taas toinen ei halua kuunnella toista, vaan jaarittelee vain omia asioitaan on ehkä pysähdyttävä miettimään onko ystävyys yksipuolinen. Siihen tuskin on syynä silloin pelkästään yksittäinen tekijä, kuten äitinä oleminen, koira, matkustelu, antiikin keräily jne...

Syitä miksi minä itse henkilökohtaisesti olen monesti suuttunut katsellessani perhe-elämää näin sivusta. Olen huomannut, että valitettavan monessa perheessä roolijako on edelleen hyvin vanhanaikainen. Nainen kasvattaa lapset, vaatettaa, pesee, pyykkää hoitaa kodit, tekee ruoat jne...Viikon jokaisena päivänä. Mies käy töissä, illat istuu tietenkin väsyneenä kotisohvalla ja viikonloppuisin on usein tällaisia ns. miesteniltoja. Lisäksi joillain miehillä on vielä iltaisin töiden jälkeen harrastuksia. Kuten salilla käynti.

Naiselle ei jää lainkaan aikaa ja minulle se asia on niin tunteita herättävä, että ihan jopa provosoidun kun huomaan tällaista. Minkäihmeen takia se mies saa mennä ja elää kuten mikään ei olisi muuttunutkaan, naisen tehden yksin kaiken työn kotona? Monesti nämä miehet vielä kehtaavat mennä sen taakse, että he tuovat leivän tähän taloon! Tuskinpa he aivan yksin kaikkea maksavat. Eikös nainenkin saa äitiyslomalta rahaa ja lapset lisiä.

Jos mies harrastaa 4kertaa viikossa iltaisin, niin missä välissä nainen saa toteuttaa itseään ja harrastaa? Ei missään. Miesten pitäisi ottaa enemmän vastuuta ja lopetta se häntäheikkinä eläminen. Samanlailla hekin ovat 18vuotta vastuussa siitä, että kotona kaikki pelaa ja lapsilla on hyvä olla.

Olen itse sitä mieltä että naiset ovat itse syypäitä tuohon. Miksi he kertakaikkiaan ovat antaneet asioiden luisua tuohon pisteeseen. Ei sitä enää aleta muuttamaan, jos käytäntö on ollut tuo herra ja piika asetelma alusta asti. On se kumma kun molemmat käy työssä, että kotityöt ovat edelleen naisen harteilla. Monesti vielä niin, että mies käy perheen autolla salkkunsa kanssa työssä, ja nainen vie busseilla tai metroilla lapsensa ensin hoitoon/kouluun ja sitten menee töihin. Töistä palatessa sama rumba, paitsi että vielä sitten ruokakaupan kautta. Mies tulee salkkunsa kanssa autollaan vain kotiin ja löhöää sohvalla ja juo olutta ja katselee jääkiekkoa. Ja viikonloppuisin sitten ne poikain menot. Mutta sanoisin (itsekin naisena) että naisten vika. Mitäs antavat kohdella itseään noin, ei kaikki anna!

Ymmärrän erittäin hyvin, jos perhe saa lapsen, että nainen ei muusta osaa puhua pariin vuoteen. (vaikka poikkeuksia tossakin asiassa on, ei kaikki ole sellaisia). Mutta mikä saa 55-vuotiaat ihmisetkin edelleen hokemaan samoja vaippa-jokellusjuttuja, koskien nyt lastenlasten juttuja. Etenkin työpaikoilla, ne ovat erittäin rasittavia tapauksia. Olen sellaisella työpaikalla mikä on oikein mammakeskittymä, itse lapsettomana meinaan tulla hulluksi kun kuuntelen sitä kakkivaippa-rippikouluikäisten murhe- jne mitä lie juttuja loputtomiin. Onneksi tämä työ loppuu parin viikon päästä...

 

[huomiointia kiitos]

Minä olen huomannut, että kolmenkympin toiselle puolelle heilahtaessa itse kukin alkaa "rämettyä".

Lapsettomat naiset alkavat siinä vaiheessa puhua omista sairauksistaan ja biletyspuheet alkavat jäädä taakse. Uraohjukset jauhavat töistään ja sen varjopuolista, reissaajat jaksavat tilittää ulkomaanmatkoistaan ja siellä kohdatuista vastoinkäymisistä. Näillä palstoilla tilitetään ihmiistä, joilla on olleet toisenlaiset valinnat kuin itsellä ja haukutaan heidät... Ylipäänsä ihmiset puhuvat kahviloissa ja kupin ääressä kyläillessä eniten asioista, jotka ärsyttävät.

En millään tahtoisi jaksaa moista negatiivistä vatvontaa. Sama puhutaanko lapsen korvatulehduskierteestä vai työpaikan varaston tukkeutuneista venttiileistä. Yhtä vähän innostaa varmaan meitä jokaista. Mutta se ihminen, joka niitä kertoo, kiinnostaa jos hän on ystävä. Häntä helpottaa, kun saa jakaa huolensa.

Mutta eikö voisi edes vähän yrittää elätyä toisen asemaan? Jos multa on juuri kuollut äiti syöpään, sitä ei huomioida mitenkään vaan jatketaan niitä kakkajuttuja!

 

[kriittinen kohta]

Mutta eikö voisi edes vähän yrittää elätyä toisen asemaan? Jos multa on juuri kuollut äiti syöpään, sitä ei huomioida mitenkään vaan jatketaan niitä kakkajuttuja!

Tuo on kyllä todella kylmää, ihan puistattaa. Ehkä se oli liian rankka aihe käsiteltäväksi kahvipöydässä tälle äidille? Eläytyminen kesken kahvituokion noin rankkaan asiaan on aika vaikeaa, jos koko perhe vilistää ympärillä. Sitä varten kannattaa järjestää tapaaminen ihan kaksistaan, että voi yhdessä itkeä toisen olkaa vasten. Jos ystävälle ei "järjesty" aikaa tuollaisen kokemuksen jakamiseksi, niin ei sellaiseen "ystävään" kannata tuhlata omaa ystävyyttään.

 

[no]

Siinä kyllä nykyäideillä menee metsään, että kun he alkavat odottamaan, niin liike loppuu. Ja lopulta he ovat niin pöhöttyneitä, että tuskin tuntee. Ei raskaus ole sairaus ja aivan hyvin voi olla normaalissa työelämässä ja kaikessa muussakin mukana; pysyy mielikin virkeämpänä ja aineenvaihdunta pelaa. Ja vaikutukset parisuhteeseenkin olisivat suotuisammat.

 

[-ap]

Mutta eikö voisi edes vähän yrittää elätyä toisen asemaan? Jos multa on juuri kuollut äiti syöpään, sitä ei huomioida mitenkään vaan jatketaan niitä kakkajuttuja!

Tuo on kyllä todella kylmää, ihan puistattaa. Ehkä se oli liian rankka aihe käsiteltäväksi kahvipöydässä tälle äidille? Eläytyminen kesken kahvituokion noin rankkaan asiaan on aika vaikeaa, jos koko perhe vilistää ympärillä. Sitä varten kannattaa järjestää tapaaminen ihan kaksistaan, että voi yhdessä itkeä toisen olkaa vasten. Jos ystävälle ei "järjesty" aikaa tuollaisen kokemuksen jakamiseksi, niin ei sellaiseen "ystävään" kannata tuhlata omaa ystävyyttään.

Turhia kyläilyitähän nuo on, mutta niitä ihmisiä on, mukaanlukien sukulaiset, tietyt miehen ystävät jne, joihin on pakko pitää yhteyttä, kiinnosti eli ei, kun ei missään riidoissakaan olla. Ei ne kahdenkesken näkemiset onnistu koska se mamma ei koskaan pääse yksin mihinkään, kun on kiinni niissä sinappikoneissaan ja miehessään. Pitäisiköhän mennä sen miehen kanssa kahville?

 

[jo on arvot kohdillaan.]

Siinä kyllä nykyäideillä menee metsään, että kun he alkavat odottamaan, niin liike loppuu. Ja lopulta he ovat niin pöhöttyneitä, että tuskin tuntee. Ei raskaus ole sairaus ja aivan hyvin voi olla normaalissa työelämässä ja kaikessa muussakin mukana; pysyy mielikin virkeämpänä ja aineenvaihdunta pelaa. Ja vaikutukset parisuhteeseenkin olisivat suotuisammat.

Niin siis ihan jokaikinen parisuhdeopaskin suosittelee että sitä omaa aikaa ja hupia, myös äidille! Ei äiti ole pelkkä kotipiika ja siivoaja. Mikä tässä on niin vaikeaa 2000-luvulla joillekin naisille? Rahasta ei voi olla puute, kun on talot ja autot+mökit, mutta ei ole muka rahaa lastenhoitajan pieneen korvaukseen? Näitäkin olen kuullut selitykseksi, uudenkarhean bemarin omistajan sanomana!

 

[turun tyttö]

Syntyperältäni kuulun heimoon suomalainen suokalmukki ja sekoitusta tyrnäväläistä M.Innasen ihmissusi dna:ta.
Olen tosiaankin huomannut ihmisten kyllästymisen tylsiin ja kyllästyttäviin aiheisiin. Arvauskeskuksessa ei riitä kiinnostusta asiakkaan asiaan ja vaivoihin. Kellon vilkaisu on merkki jo, olet ollut liian kauan. Minuutin -pari istuttua, pitäisi jo lähteä turhia jaarittelemasta.
Työnantajaa ei kiinnosta edes keskustella palkan korotuksesta.
Kouluissa koulukiusaaminen on vieläkin tabu, vaikeaa keskustella asian todellisista syistä ja miksi? Työpaikkakiusaamista esiintyy vieläkin, vaikka sitä on toitotettu vuosikausia.
Sananvapautta on rajoitettu, liekö suuremmat rangaistukset sanomalla oma totuus, kuin antaa turpiin.
Suomalaiset ovat muutenkin olleet vähäsanaisia jurottajia, pitäisi olla aina jotain tärkeää sanottavaa. Turhanpuhuja on aina ollut pöljän maineessa.

 

[sad but true]

Tämä on just se surullinen asia: Moni äiti tekee kaikkensa lastensa eteen. Mies sen sijaan kokee olevansa vapaa ikävistä riippakivistä, vaan mennä viuhtoo "tärkeillä asioillaan". Jos nainen näyttää hapanta naamaa, niin ainahan voi keksiä, että ne menot ovat pakollisia työmenoja eikä mitään kavereitten baari-iltoja tai mökkikeikkoja.

Teen itse nykyään jonkun verran asiakaskäyntejä ja reissuja työni puolesta. Yllättävän usein voi kieltäytyä iltamenoista. Usein firmasta löytyy aina joku vapaaehtoinen, jolle ilmainen viina maistuu ja joka mielellään istuu pitkillä illallisilla kuuntelemassa turhanpäiväisyyksiä. Moni asiakkaani on itse perheellinen nainen, joten monet asiat hoidetaan puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Jos pitää tavata, niin nähdään pikaisesti esimerkiksi heti aamusta, niin ei tarvitse kenekään myöhästyä hakemasta lapsia päivähoidosta tms.

Minusta vauva-aika kotona pienen kanssa on ollut mukavaa katkoa hektisestä työelämästä. Minulle se on ollut hengähdystaukoa ja lepoa. Olen myös nauttinut siitä, ettei tarvitse pukeutua jakkupukuun, föönata hiuksia ja meikata päivittäin. Olen todellakin "rämettynyt" lasten kanssa ja nauttinut siitä täysin siemauksin. Kakkavaippojen sisällöstä en sen sijaan ole puhunut kenenkään kanssa ruokapöydässä. Olen ylpeä lapsistani, mutta ymmärrän, etteivät muut halua heistä puhua loputtomiin. Sitä paitsi jos haluan irtiottoa kotiympyröistä, niin sitten lähden vaikka parhaan kaverini kanssa kylpylään rentoutumaan. Keskustelut pyörivät paljolti ihmissuhdeasioissa, muttei omien lasten kehumisissa tms. Toisaalta jos jonkun lapsettoman kaverin kanssa olen kaksistaan, niin yleensä jossakin vaiheessa keskustelussa käydään myös lasten kuulumiset läpi. Minä itsekin kysyn, mitä ystäväni puolisolle kuuluu.

 

[meidän koti]

Edellistä komppaan. Ja ihmettelen niitä, jotka menenvät kylään lapsiperheeseen ja luulevat, että ne lapset häviävät ja lakkaavat tarvitsevasta äitiä kun arvon vieras haluaa keskustella itseään kiinnostavista asioista. No, kärjistetysti sanottu. Kyllä.

Mutta, minun kotini on myös minun lasteni koti, jossa he asuvat ja elävät, ja onneksi ystäväni ymmärtävät tämän. Jos he tulevat kylään, he tietävät, että keskustelu voi katketa, pienet voivat tarvita=tarvitsevat äitiä välillä. Mulla on onneksi ystäviä, jotka sanovat esim kahvipöydässä, että "istu sä paikoillasi ja juo rauhassa kahvisi, mä käyn kattoon mikä hätänä". Minä arvostan ystäviäni suuresti, ja he tietävät sen.

Ja kun halutaan puhua rauhassa, niin mennään ulos ilman pikkuisia. Meidän kotona se ei ole mahdollista.

 

[arvot kohdallaan]

Ei ne kahdenkesken näkemiset onnistu koska se mamma ei koskaan pääse yksin mihinkään, kun on kiinni niissä sinappikoneissaan ja miehessään. Pitäisiköhän mennä sen miehen kanssa kahville?

Siinä on taas elämänarvot kohdillaan.
Luultavasti olet joskus itsekin elämäntilanteessa, jolloin joku asia, vaikapa sairaus, läheisen kuolema tms. pitävät sinut ja ajatuksesi kotonasi ja näissä asioissa. Joku varmaan vie silloin miehesi ulos kahville, toivottavasti.

 

[Normiäiti]

Yksi ongelma on se, että nykyään ensimmäinen lapsi tehdään ihan liian vanhana. Ei 35...45 vuotias äiti voi osata sopeutua lapsiperhe-elämään yhtä luontevasti kuin 20...30 vuotias. Koko elämänhistoria ja -tilanne on vaativampi muutosta ajatellen kuin nuoremmilla.

Uskon, että moni nykymittapuulla nuori äiti ei tunnista tämän ketjun ongelmia ollenkaan. Se rämettyminenkin - niin kropan kuin mielenkin osalta - on heillä vielä kaukana tulevaisuudessa...

 

[kaihiko]

"Olen lähempänä 50v kuin 40 mutta ajatusmaailma ja ulkonäkö on enempi 40v kuin 50v. siksi tuo pyöristys."

Mikä ohme siinä on, kun likipiäen kaikki keski-iän ylittäneet mammaraiset kuvittelevat olevansa "niiiin nuoren näköisiä". Onko silmissä kaihi? Tai peili likainen?

 

[oi aikoja oi tapoja]

Edellistä komppaan. Ja ihmettelen niitä, jotka menenvät kylään lapsiperheeseen ja luulevat, että ne lapset häviävät ja lakkaavat tarvitsevasta äitiä kun arvon vieras haluaa keskustella itseään kiinnostavista asioista. No, kärjistetysti sanottu. Kyllä.

Mutta, minun kotini on myös minun lasteni koti, jossa he asuvat ja elävät, ja onneksi ystäväni ymmärtävät tämän. Jos he tulevat kylään, he tietävät, että keskustelu voi katketa, pienet voivat tarvita=tarvitsevat äitiä välillä. Mulla on onneksi ystäviä, jotka sanovat esim kahvipöydässä, että "istu sä paikoillasi ja juo rauhassa kahvisi, mä käyn kattoon mikä hätänä". Minä arvostan ystäviäni suuresti, ja he tietävät sen.

Ja kun halutaan puhua rauhassa, niin mennään ulos ilman pikkuisia. Meidän kotona se ei ole mahdollista.

No minkä takia 70 ja 80 luvulla (puhumattakaan sitä aiempaa ajanjaksoa!) esimerkiksi kyläiltiin ihmisten luona ja kakarat yksinkertaisesti pitivät sen turpansa kiinni kun aikuiset puhuivat. Olen 80-luvulla viettänyt lapsuuden ja muistan kyllä kun kahvipöydässäkin piti istua hiljaa. Ja kun kahvin jälkeen siirryttiin olohuoneeseen keskustelmaan lisää, ei siellä tv:ssä todellakaan pyörinyt täysillä jokin lasten ohjelma kuten tämän päivän kodeissa tuntuu olevan. Me lapset joko olimme hiljaa siinä aikuisten kanssa kuunnellen mitä puhuvat, ja tarvittaessa osallistuimme keskusteluun, tai sitten leikimme kyläpaikan lasten huoneessa heidän lasten kanssa. Mutta ei hypitty silmille muumileffojemme kanssa kuten tänäpäivänä.

Toteutuu tämä kasvatus toki vielä tänäpäivänäkin osassa koteja, mutta liian useassa vinkuu lasten ohjelmat isolla kun aikuiset yrittävät puhua, parhaimmissa tapauksissa tenava vielä karjaisee: HILJAA! tekisi mieli lähteä sellaisesta paikasta kun asiaan ei puututa. Minkä ihmeen takia?

 

[mä vain kysyn]

Ei ne kahdenkesken näkemiset onnistu koska se mamma ei koskaan pääse yksin mihinkään, kun on kiinni niissä sinappikoneissaan ja miehessään. Pitäisiköhän mennä sen miehen kanssa kahville?

Siinä on taas elämänarvot kohdillaan.
Luultavasti olet joskus itsekin elämäntilanteessa, jolloin joku asia, vaikapa sairaus, läheisen kuolema tms. pitävät sinut ja ajatuksesi kotonasi ja näissä asioissa. Joku varmaan vie silloin miehesi ulos kahville, toivottavasti.

no mikä siinä on kun se mamma ei pääse koskaan edes kahville???

 

[vali,vali]

Ei koskaan! Hoitaneet, imettäneet ym.? Sitäpaitsi mitenniin miehet ei ränsisty? Kenen mielestä miestenkö?

 

[tapakasvatusta]

No minkä takia 70 ja 80 luvulla (puhumattakaan sitä aiempaa ajanjaksoa!) esimerkiksi kyläiltiin ihmisten luona ja kakarat yksinkertaisesti pitivät sen turpansa kiinni kun aikuiset puhuivat. Olen 80-luvulla viettänyt lapsuuden ja muistan kyllä kun kahvipöydässäkin piti istua hiljaa. Ja kun kahvin jälkeen siirryttiin olohuoneeseen keskustelmaan lisää, ei siellä tv:ssä todellakaan pyörinyt täysillä jokin lasten ohjelma kuten tämän päivän kodeissa tuntuu olevan. Me lapset joko olimme hiljaa siinä aikuisten kanssa kuunnellen mitä puhuvat, ja tarvittaessa osallistuimme keskusteluun, tai sitten leikimme kyläpaikan lasten huoneessa heidän lasten kanssa. Mutta ei hypitty silmille muumileffojemme kanssa kuten tänäpäivänä.

Toteutuu tämä kasvatus toki vielä tänäpäivänäkin osassa koteja, mutta liian useassa vinkuu lasten ohjelmat isolla kun aikuiset yrittävät puhua, parhaimmissa tapauksissa tenava vielä karjaisee: HILJAA! tekisi mieli lähteä sellaisesta paikasta kun asiaan ei puututa. Minkä ihmeen takia?

Allekirjoitan tämän täysin. Olen myös 80-luvulla lapsuuteni elänyt ja aina osannut pitää turpani kiinni. Kyllä olisi äkkiä tullut lähtö jos olisi kehdannut alkaa huutamaan kyläpaikassa tai omassa kodissa vieraiden aikana.