Pakko jatkaa vielä:
ihmetyttää ihmiset, jotka eivät ymmärrä, miten vakavasta sairaudesta masennuksessa voi olla kyse. Kaikki masentuneet eivät välttämättä ole erityisen itsetuhoisia tai tarvitse sairaalahoitoa, mutta on niitäkin, jotka (ap:n tavoin) ovat itsetuhoisia ja tarvitsevat sairaalahoitoa. Masennus hoitamattomana voi olla kohtalokas sairaus.
Mitä ap:n siis olisi pitänyt tehdä? Jokainen nainen, joka on kantanut kohdussaan sikiötä sen suurin piirtein yhdeksän kuukautta ja synnyttänyt, tietää sen millaista pyöritystä raskausaika on jopa silloin, kun kaikki menee hyvin. Hormoonit saavat mielialat heittelemään useimmilla lattiasta kattoon, väsymys on alku- ja loppuraskaudesta monilla melkoinen, monet kärsivät viimeisellä kolmanneksella unettomuudesta. On kipuja ja vaivaa ja kremppaa. Tulevaisuus mietityttää ja pienestä on kuitenkin koko ajan pikkuriikkinen huoli. Puhumatta sitten siitä, jos kaikki ei menekään ihan hyvin! Jos äidin tai sikiön terveydessä ilmenee jotain riskitekijöitä. Jos pienellä on vakavaa sairautta tai vammaa, tms.
Miten kuvittelette, että äiti jolla on sairaus joka uhkaa hänen henkeään, selviää raskaudesta? Puhumattakaan pienen vauvan hoidosta, unettomuudesta ja hormoonimyrskyistä? Olisiko ap:n pitänyt riskeerata oma henkensä (ja samalla joka tapauksessa sikiön henki) mahdollisesti luopumalla tarpeellisista lääkkeistä ja jättäytymällä raskaudenajan väsymyksen, unettomuuden ja hormoonimyrskyjen armoille?
Kai edes te, jotka hyväksytte abortin siinä tapauksessa, että raskaus uhkaa äidin terveyttä ja henkeä, ymmärrätte sen että ap:n tilanteessa on kyse juuri siitä! On aivan uskomattoman julmaa säälitellä alkiota mutta olla osoittamatta minkäänlaista empatiaa elämänsä kanssa kamppailevaa ihmistä kohtaan!
