Muita, joille ÄITIYS avautui vasta myöhemmin?

[Äidi]

Meillä on 6 kk ikäinen ihana poikavauva. Poika syntyi sektiolla ja oli isänsä hoidossa aika paljon 1,5 päivää, kun minä olin petipotilaana. En voinut pitää vauvaa paljaalla iholla, enkä hirveästi rinnallakaan, koska haava oli tosi kipeä. Isä hoiti sitten "kenguru-hoidotkin".

Jotenkin mulle jäi sellainen olo, että miten pärjään vauvan kanssa. Kotonakin annoin isän hoitaa vauvaa aika paljon ja vauvahan pääasiassa alussa vain nukkui ja heräs syömään, joten sylissäkin tuli pidettyä vähemmän, koska nukkui niin paljon.

Joten nuo ensimmäiset kuukaudet on jäänyt hämäräksi, kai se kaikki oli niin uutta, että sitä vaan sinnitteli väsymyksen kanssa eteenpäin. Jotenkin mua huoletti, että onko vauvalla kaikki hyvin, vaikka mikseipä olisi ollut. Ja mielellään annoin hoitovastuuta isälle niin paljon kuin halusi. Poika ei siis ikinä ole ollut riippuvainen äidistä ja isä antoi yhtä paljon (ellei enemmänkin) hoivaa kuin äiti. Yleensähän pikkuvauva on aika riippuvainen äidistä ja äiti on sille kaikki kaikessa.

Nyt kun poika on 6kk olen pojan kanssa todella läheinen. Leikin, suukottelen ja hellin. Tuntuu, että tällaiset asiat jäi alussa kokonaan väliin. Kerran havahduin vauvan ollessa reilun 1kk, että olenko pussannut vauvaa koskaan?

Meneeköhän se sitten näin, että joillekin se äitiys avautuu vasta myöhemmin? Nyt nautin täysillä ja touhuan pojan kanssa. Ja nyt on paljon asioita, joista vain äiti osaa. Joten vaan harmittaa ja mielessä kummittelee, että miten se alkuaika menikin niin oudosti ja kummasti, aivan kuin en olisi nauttinut vauvasta ja olisin sysännyt sitä vaan enemmän isän hoiviin...

No nyt kaikki hyvin, pääasia kai se on.

 

[äiti myös]

Luulen, että todella usealla on samoja tunteita kuin sinulla. Itse kuulun myös siihen kastiin, että alkuaika meni jotenkin ihmetellessä ja tuntui, ettei vauvasta tule minulle läheinen ollenkaan. Meillä oli pienenä koliikkia ja unenpuute, syömättömyys yms otti tosi koville. Välillä tuntui, että vois laittaa paluupostissa vauvan takaisin. Jälkeenpäin tuollaiset ajatukset on hävettäny ihan hirveesti.
Vielä tänäkin päivänä, lapsen ollessa jo isompi ajattelen jotain negatiivia ajatuksia, ja jonkun ajan kuluttua tunnen häpeää itseäni kohtaan että miten saatoin ajatellakkaan noin.
On tämä äitiys kummallista. Toista rakastaa yli kaiken, vaikka sen välillä voisikin laittaa paluupostissa takaisin, ja sanoja joita ei ole edes ääneen sanonut häpeää.

 

[tuisku77]

esikoisen ja jopa toisenkin kanssa en heti sisäistänyt äitiyttä: kun puhuin vauvalle puhuin että "tuupas Maijalle" "Maija vaihtaa vaipan" eli sanoin oman nimeni "äiti"-sanan sijaan kun puhuin vauvalle

 

[Vieras]

Meidän vauvalla oli koliikkia ja öitä valvottiin ja väsytti..Mutta sitkeät ihmiset pärjää ja ei ruinaa palstoilla

Pahin on vielä edessä,jokaisessä ikävaiheessa tulee uudet koettelumukset...Eikä niihin voi varautua.Joten unenpuute on pieni paha!

Ja itse mietin mitä sanon, ja lapsista en koskaan rumasti ajattele.Ottakaa itsellenne aikaa, niin helpottaa!

 

[Lottie]

Älä sure, se on monella tuollaista, varsinkin esikoisen kanssa. Synnytyksen jälkeen voi olla aika kauankin aika sumuinen olo. Ja esim. mullekin kävi tosiaan niin, että koska vauva nukkui paljon ja oli tyytyväistä ja vähäitkuista sorttia, sitä ei tullut pidettyä kauheasti sylissä, nyt isompana paljon enemmän.

Monesti äitiys aukeaa kunnolla vasta sitten kun vauva kehittyy niin että on enemmän vuorovaikutuksessa, nauraa, hymyilee, tavoittelee sinua tms.

Äläkä sure ainakaan sitä että isällä on hieno suhde lapseensa, se on todella arvokas asia ja kantaa hedelmää myöhemmin.

 

[spip80]

Kyllä se menee juuri noin. Itselläni on takana myös sektio, jonka jälkeen esikoinen joutui teholle pariksi päiväksi. Ja koska minä OLIN LUKENUT kaiken maailman opuksista, miten äidinrakkaus herää, miten tärkeää äidin ja lapsen varhainen vuorovaikutus ensi päivinä on..olin aivan varma, että olin pilannut jotain. Jollain tavalla en uskaltanut ajatella itse..vaikea selittää.

Suosittelen juttelemaan asiasta vaikka neuvolassa, jos se vaikka helpottaisi. Itseäni auttoi äiti-vertaiset, joiden kanssa keskustelin aika paljon vauvan ensimetreistä perhekerhoissa, jne.

 

[unelias]

Meidän vauvalla oli koliikkia ja öitä valvottiin ja väsytti..Mutta sitkeät ihmiset pärjää ja ei ruinaa palstoilla

Pahin on vielä edessä,jokaisessä ikävaiheessa tulee uudet koettelumukset...Eikä niihin voi varautua.Joten unenpuute on pieni paha!

Ja itse mietin mitä sanon, ja lapsista en koskaan rumasti ajattele.Ottakaa itsellenne aikaa, niin helpottaa!

Kyllä se unenpuute on kaikkein pahin vihollinen kaikista. Vaikuttaa fyysiseen ja henkiseen terveyteen suoraan.
Vai väitätkö että huonosti nukkuneenakin jaksat hienosti kuunnella uhmaikäisen uhmaa ja hymyillä vaan.
Kai sekin rumasti ajattelu ihan normaalia on? Outoa. Tai sitten olet superihminen.

 

[Saraldo]

Mulle ei äitiys ole avautunut vieläkään ihan kunnolla, ja lapsi syntyi viisi vuotta sitten... :/

 

[Vieras]

Nukkumalla hyvin ei tule ongelmia, lapsi hoitoon isän hellään huomaan ja itse saa nukkua jos väsyttää.
Oikein suunnittelemalla asiat hoituu

 

[Outis]

Lapsesi on vasta puolivuotias, eli nopeastihan sinä pääsit sisälle äitiyteen. Ois eri asia, jos lapsella ois ikää jo useita vuosia, nyt ei oo kulunu ku muutama hassu kuukausi. Unohda turha syyllisyys ja nauti lapsestasi! :hug:

 

[...]

Kuulostaa aika tutulta. Ainakin se, että miten pärjään vauvan kanssa. Esikoisen kanssa se on varmaan varsin yleistä. Meilläkin isä osallistu kovasti esikoisen hoitoon, kun sehän on mahdollista, kun ei ole sitä toista lasta jaloissa pyörimässä. Välillä minusta tuntui, että mieheni melkein vei lapsen minulta. Mutta totta on myös se, että lapset ovat yksilöitä ja sosiaalisuus herää eri aikaan. Ihan pieni vauva ei sillä lailla pysty vastavuoroiseen kontaktiin ja kuinka palkitsevalta tuntuukaan kun vauva alkaa sosiaalistua! Ja onhan sitä erilaisia vanhempiakin, itse en pidä märistä pusuista, enkä lapsianikaan kauheesti ole pusutellut.
Kyllä varsinkin ekan lapsen kanssa äitiyteen kasvaminen ottaa aikansa, juuri tuossa puolenvuoden iässä vauva alkaa olla niin tuttu+sosiaalinen ja itsevarmuutta äitinä alkaa löytyä, että voi nauttia täysillä. Eka ja kolmas meillä voimakastahtoisia poikia, molempien kanssa meni tuo puolivuotta. Keskimmäinen, rauhallinen tyttövauva tuntui heti tutulta ja äitiys pasahti jo sairaalassa ihanasti päällä. Nyt kun lapset ovat isompia, tyttö on luonteeltaan kuin minä ja pojat kuin isänsä. Ja me vanhemmat olemme toistemme vastakohtia! Ei se ole ihme, että tutustuminen kestää... Niin ja kyllä se väsymys vaan sumentaa kaikki korkeemmat ajatukset; tärkeintähän on selvitä päivä kerrallaan. Ja nyt kun sumu vähän hälvenee: huomaatkin kasvaneesi äidiksi!

 

[Äidi]

Onpa ihana kuulla, että muitakin löytyy.

Ja ihan sama mitä tuleman pitää. Olen varma, että väsymys on aika pahin kaikista. Ei ihme, että väsymys on käytetty kidutusmuoto! Kaikki kertaantuu sadalla ellei tuhannella jos on jatkuva väsy.

 

[TilkkuTyttö]

Mä muistan esikoisen syntymän jälkeen varsin mielenkiintoisia oivalluksia päästäni... Mulla meni varsin kauan aikaa että aloin tuntemaan mitään erityistä äidillistä tunnetta (useampi viikko, ja vielä kuukausia että se alkoi tuntumaan vielä jotenkin luontevammin), ja synnäriltä lähtiessäni oli sellanen olo että "ahaa, toi vauva kuuluu ottaa täältä sitten mukaan kotiin, tää meneekin niin"

Muistan myös että yllätyin monesta asiasta pöpperöissäni, mietin että tekisi mieleni antaa pusu tolle vauvalle, mutta saankohan? Ja sitten muistin että hitsi, mullahan on niinkuin päätäntävalta, mä oon tän äiti :xmas:

Kaikesta tästä huolimatta esikoinen vaikuttaa toistaiseksi varsin tasapainoiselta ja mukavalta lapselta ja on saanut hyvää palautetta päiväkodeista yms. Ja meillä on jo toinenkin, vaikka en sitä olisi koskaan uskonut...

Tsemppiä!