Miten teitä kuritettiin lapsena, saitteko koskaan piiskaa, remmistä, tukistettiinko,

[QUOTE="jklö";25897596]ei mitää ja haukun nykyään vanhukset jos ei minulle ovea pidä kuten hakun jos kehtaa haluta ohtaa vittu sama oikeus minulla on[/QUOTE]

Olisitko tarvinnut ko. Kuritusta?

 

tukistettiin (ja kyllä ihan aina syystä) ja pari kertaa sain vöstä takapuolelle pikkuveljen kanssa kun karattiin (oli myös ihan syystä mielestäni) noi karkaamiset varsinki oli semmosia, et oli ihan oikeutettu mun mielestäni. lähettiin pikkuveljen kans aina salaa kiskalle ja uimarannoille ja ties minne, ja meitä aina etittiin poliisejen kans ympäri kylää, ja kerran kuulutettiin radiossa. pappa pesi myös kerran mun suun saippualla kun kiroilin. ei oo traumoja jääny, koska vanhemmilla on ollu hyvä syy kurittaa, eikä meitä koskaan kuritettu ilman syytä, ja tosiaan napattiin vähän niskatukasta kiinni (ei ravisteltu tai kiskottu) ja vyötä takapuolelle muutamaan otteeseen että muistaa ettei karata saa. ei siis hakattu tai mitään. kyllä siinä monesti itku pääs, mutta hyvä vaan että kuritettiin..

 

joo kuritettiin, luunappeja ja läimäsyjä ja vitsaa mut vaan aiheesta eikä oo mitään truamoja jääny. nykyään kuritan vaimoa ja lapsia, mut vaan aiheesta.

 

[QUOTE="Kanttarelli";25897573]Tukistettiin ja saatiin luunappeja ei sen enempää.. huutoa ja parkuahan siitä seuras, mutta seuras siitä myös vanhempien kunnioituskin. Ainakin itse olin niin uhmakas silloin, etten ajattele yhtään pahalla tuota koulutusta.. ei ne kuitenkaan mulle mustelmia tehny, eikä repiny tukkoja päästä.. ihan pikku "näpäytys" olikin paikallaan.[/QUOTE]
Mä sain tukkapöllyä, luunappeja, läimäytyksiä ja piiskaa. Seurauksena ei ollut vanhempien kunnioitus vaan pelko vanhempien mielialoja kohtaan. Yleensä sain selkääni ihan syystä, vain muutaman kerran omasta mielestäni ilman syytä. Musta kasvoi kiltti tyttö, joka oppi ennakoimaan ihmisten mielialoja, tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä sekä sanomaan ja tuntemaan mitä mun haluttiin sanovan tai tuntevan. Vasta 30-vuotiaana aloin päästä eroon klitin tytön syndroomasta, vielä 50-vuotiaanakaan en anna kenenkään koskea hiuksiini.

 

En koskaan mitään, paljon syliä ja hellyyttä vain.

Vanhemmillani oli silti auktoriteettia, siihen ei vain tarvittu fyysistä kuritusta. Suoraan sanoen halveksun aikuisia ihmisiä, jotka eivät pysty pitämään kuria ilman fyysistä kuritusta. Silloin pitäisi aikuisen mennä itseensä ja miettiä missä menee metsään.

Mun on tosin helppo sanoa, koska mulla on luontaisesti erittäin hyvä auktoriteetti. Olen ammatiltani kasvattaja.

 

[QUOTE="tähti";25897870]
Vanhemmillani oli silti auktoriteettia, siihen ei vain tarvittu fyysistä kuritusta. Suoraan sanoen halveksun aikuisia ihmisiä, jotka eivät pysty pitämään kuria ilman fyysistä kuritusta. Silloin pitäisi aikuisen mennä itseensä ja miettiä missä menee metsään.
[/QUOTE]
Peesaan sinua 100%

 

Mä sain tukkapöllyä, luunappeja, läimäytyksiä ja piiskaa. Seurauksena ei ollut vanhempien kunnioitus vaan pelko vanhempien mielialoja kohtaan. Yleensä sain selkääni ihan syystä, vain muutaman kerran omasta mielestäni ilman syytä. Musta kasvoi kiltti tyttö, joka oppi ennakoimaan ihmisten mielialoja, tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä sekä sanomaan ja tuntemaan mitä mun haluttiin sanovan tai tuntevan. Vasta 30-vuotiaana aloin päästä eroon klitin tytön syndroomasta, vielä 50-vuotiaanakaan en anna kenenkään koskea hiuksiini.

Voi Keittis, just noin olisin minäkin voinut kirjoittaa...

Omaan en fyysisesti ole kurittanut; tukistanut, lyönyt tms. ikinä. Puheella on selvitty, aina.

 

Tukkapöllyä sain ja varmaan ihan aiheesta. Enkä muistele pahalla.
Mutta meinasin pyrstölleni lentää kun äiti alkoi mulle kerran selvittämään että HÄN ei ole IKINÄ kurittanut lasta ruumiillisesti että sikäli ymmärtää tämän uuden tyylin. Täh? Mikäs mä sitten olin, naapurinko?

Minä sain tukkapöllyä, piiskaa risulla, luunappeja yms. Minun äiti on myös sanonut nyt kun ollaan aikuisia, että ei koskaan antanut meille piiskaa.. En tajua mistä moinen kieltoreaktio, koska muistan kymmenet kerrat, kun piiskaa saatiin. Itsellä ei ole vielä lasta, mutta en tule koskaan lapsiani fyysisesti kurittamaan.

Olen paljon hoitanut toisten ihmisten lapsia ja vaikka lapset ovat välillä käyttäytynyt huonosti, niin itselle ei ole tullut mieleenkään fyysinen kuritus (ei tietenkään, varsinkaan toisten lapsia hoitaessa), vaikka äidit ovat kyllä minun nähden lapsiaan tukistellut. Olen ajatellut, että ehkä lapset sen takia välillä koetteleekin kuinka pitkälle saa mennä, että annan tukkapöllyt. Mutta olen päättänyt, että en koskaan rankaise lasta fyysisesti.

 

Mun äitini antoi monesti luunappeja ja joskus kännissä suuttuessaan tönäisi seinään tms. Mut vähemmän se jälkiä muhun jätti kuin kaikki se henkinen väkivalta, mikä vaikuttaa vieläkin.

 

[QUOTE="sipsi";25897900]Voi Keittis, just noin olisin minäkin voinut kirjoittaa...

Omaan en fyysisesti ole kurittanut; tukistanut, lyönyt tms. ikinä. Puheella on selvitty, aina.[/QUOTE]
Minäkään en ole omia lapsiani fyysisesti kurittanut. En yksinkertaisesti olisi pystynyt.

 

Aikuisena äitini oli minulle kuin hyvä ystävä. Kaikki tyttöystäväni, teini-iässä , pitivät äidistäni. Olivat kavereita hänen kanssaan, kertoivat, että on parempi kuin oma äiti. Samaa sanoi sitten sulhasenikin, toivoi, että oma äiti olisi äitini kaltainen.
Isäni oli yksityisyrittäjä, äitini kotirouva, jonka harteille isäni oli jättänyt kaiken. Isä ei osallistunut mihinkään muuhun kuin perheen yhteiselle lounaalle klo 12.00 ja illalliselle, jonka aikataulu saattoi venyä klo viidestä kahdeksaan. Ehkä äitini harteille oli kerääntynyt liian raskas taakka, josta syystä, nämä kuritukset johtuivat.

 

Aikuisena äitini oli minulle kuin hyvä ystävä. Kaikki tyttöystäväni, teini-iässä , pitivät äidistäni. Olivat kavereita hänen kanssaan, kertoivat, että on parempi kuin oma äiti. Samaa sanoi sitten sulhasenikin, toivoi, että oma äiti olisi äitini kaltainen.
Isäni oli yksityisyrittäjä, äitini kotirouva, jonka harteille isäni oli jättänyt kaiken. Isä ei osallistunut mihinkään muuhun kuin perheen yhteiselle lounaalle klo 12.00 ja illalliselle, jonka aikataulu saattoi venyä klo viidestä kahdeksaan. Ehkä äitini harteille oli kerääntynyt liian raskas taakka, josta syystä, nämä kuritukset johtuivat.

Mun isäni oli myös yksityisyrittäjä ja äitini kotirouva. En kuitenkaan usko ruumiillisen kurituksen johtuneen siitä. 60-luvulla nyt ruumiillinen kuritus oli vaan ihan yleinen tapa kasvattaa lapsia. Aikuisena olen antanut vanhemmilleni sen anteeksi, koska he toimivat sen mukaan kuin kuvittelivat olevan oikein.

 

[QUOTE="vieras";25897602]Luunappeja etenkin lapsena
Hyppynarulla pyllyyn
Lyömällä/läppäsemällä
Huutamalla
Jep, itku ja huutohan siitä tuli.

Teininä aloin itse antamaan takaisin samalla mitalla. [/QUOTE]
Kumpi voitti?

 

[QUOTE="tähti";25897870]En koskaan mitään, paljon syliä ja hellyyttä vain.

Vanhemmillani oli silti auktoriteettia, siihen ei vain tarvittu fyysistä kuritusta. Suoraan sanoen halveksun aikuisia ihmisiä, jotka eivät pysty pitämään kuria ilman fyysistä kuritusta. Silloin pitäisi aikuisen mennä itseensä ja miettiä missä menee metsään.

Mun on tosin helppo sanoa, koska mulla on luontaisesti erittäin hyvä auktoriteetti. Olen ammatiltani kasvattaja.[/QUOTE]

Onnen tyttö!

 

Tuosta reagoinnista vielä....itkuhan oli sen merkki, että kuritus oli tehonnut. Jos ei itkenyt, piti kurittaa lisää. Tunnen useammankin ikäiseni miehen, joka lapsena puri hammasta eikä itkenyt, vaikka saivat lujempaa piiskaa. Selkäsauna oli joka tapauksessa nöyryyttävää ja itkemällä alistuminen vieläkin nöyryyttävämpää. Nämä miehet eivät ole itkeneet aikuisenakaan.

 

En osaa kuvitella tilannetta, jossa satuttaisin tyttöä niin että itkisi... Toki sitten huudan ja raivoan, meillä on itse asiassa hyvinkin äänekäs perhe, mutta yleensä mahdottomalta tuntuisi ajateus, että satuttaisi toista ihmistä.

Ot, mutta olen usein miettinyt, onko tuossa Keittiksen kirjoittamassa ("Musta kasvoi kiltti tyttö, joka oppi ennakoimaan ihmisten mielialoja, tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä sekä sanomaan ja tuntemaan mitä mun haluttiin sanovan tai tuntevan") lauseessa, joka siis 110% minuunkin pätee, syy siihen, että alunperin opiskelin sairaanhoitajaksi... Edelleen olen tavallaan liiankin empaattinen, ja minulle on vaikeaa sanoa ei moneen asiaan. Tyttärelle olen koettanut opettaa, että ketään ei tahallaan saa loukata, mutta hänellä on täysi oikeus omaan mielipiteeseen asioista, ja hänen mielipiteensä on tärkeä.

 

Mun vanhemmat eivät koskaan käyttäneet fyysisiä rangaistuskeinoja. Jos tuli tehtyä tyhmästi asiasta keskusteltiin. Arvostan todella paljon vanhempieni kasvatusmenetelmiä ja aion parhaani mukaan niitä soveltaa myös omien lasteni kohdalla.

 

Tuosta reagoinnista vielä....itkuhan oli sen merkki, että kuritus oli tehonnut. Jos ei itkenyt, piti kurittaa lisää. Tunnen useammankin ikäiseni miehen, joka lapsena puri hammasta eikä itkenyt, vaikka saivat lujempaa piiskaa. Selkäsauna oli joka tapauksessa nöyryyttävää ja itkemällä alistuminen vieläkin nöyryyttävämpää. Nämä miehet eivät ole itkeneet aikuisenakaan.

Minäkin sain selkään, 2- vuotiaana kun kusin housuuni. Sen jälkeen kun pikkusisko oli syntynyt, aloin kusemaan tahallaan housuuni.
Muistan se vihan ja raivontunteen aina, lyömisen jälkeen. Äitini on sanonut jälkeenpäin, että katui sitä ja siinä oli kamalinta, kun en missään vaiheessa itkenyt vaikka kintut oli ihan punaiset. Katsoin vaan silmät täynnä vihaa ja muistan sen tunteen vieläkin.
Äitini kyllä vähättelee tota, mun kintut ei olleet punaiset vaan ihan veripaukamilla. Se oli kevättä, niissä risuissa oli isoja silmuja.

 

[QUOTE="sipsi";25898204]En osaa kuvitella tilannetta, jossa satuttaisin tyttöä niin että itkisi... Toki sitten huudan ja raivoan, meillä on itse asiassa hyvinkin äänekäs perhe, mutta yleensä mahdottomalta tuntuisi ajateus, että satuttaisi toista ihmistä.

Ot, mutta olen usein miettinyt, onko tuossa Keittiksen kirjoittamassa ("Musta kasvoi kiltti tyttö, joka oppi ennakoimaan ihmisten mielialoja, tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä sekä sanomaan ja tuntemaan mitä mun haluttiin sanovan tai tuntevan") lauseessa, joka siis 110% minuunkin pätee, syy siihen, että alunperin opiskelin sairaanhoitajaksi... Edelleen olen tavallaan liiankin empaattinen, ja minulle on vaikeaa sanoa ei moneen asiaan. Tyttärelle olen koettanut opettaa, että ketään ei tahallaan saa loukata, mutta hänellä on täysi oikeus omaan mielipiteeseen asioista, ja hänen mielipiteensä on tärkeä.[/QUOTE]
Arvaapa kuka muu opiskeli aikoinaan sairaanhoitajaksi?

 

Tukistettiin muutaman kerran ja kerran riveleistä seinään. Mutta pakko sanoa että mistään pienistä asioista ei kuritettu, nää muutamat tuli ihan aiheesta. En ollut aina kovin ihana lapsi

 

Mie oon ollu niin piru että aiheellisesti olen tukkapöllyä saanu ja seisonu tovin jos toisenki takkahuoneen nurkassa. Rapsuttelin seinästä maalia. Kasvavan hetket voi todistaa lapsuuenkodissa vieläki, mitä veli perheineen asuttaa, ei oo minun rapsutuksia kukkaan maalannu pois, sitä mukkaan ko mulla on pittuutta tullu, rapsutuskohta on noussu, ylemmäs ylemmäs ja ylemmäs...

En oo katkera, en pätkääkään, vaikka sainki monet pirruuet tuntea nahoissani. Mie en ois ees tätäkkään vähhää järkevä jos ei ois asiat menny miten meni. Mut ite en lastani fyysisesti rankase, pieniä sorminäpsyjä olen hellan räplääjälle antanu mut en kipeästi, vaan ihan vaan hellästi nipsutellu uteliaat sormet pois ja kieltäny. Hyvin on toiminu.

 

[QUOTE="vierailija";25897817]Ei mitään noista.

Henkistä väkivaltaa kyllä senkin edestä, sain kuulla miten huono olen. Lihava. Äiti haukkui mua aina lihavaksi, sanoi myös ettei mulla ole tissejä, että mulla on iso perse, vahti mun syömisiäni, olin vasta 13 v.
Enkä edes ollut lihava, painoin varmaan 45 kg.
Äidilläni oli ja on yhä, syömishäiriö ja onnistui saamaan mutkin ajattelemaan että mussa on jotakin vikaa.

Mäkin sitten sairastuin syömishäiriöihin. Ekaksi anoreksiaan, sitten bulimiaan. Sitten taas anoreksiaan, painoin 47 kg. Tajusin kyllä laihuuteni, en pitänyt itseäni edes läskinä. Kyse oli jonkinlaisesta puhtauden tilasta.
Sitten, lapseni syntymisen jälkeen,sairastuin BED- ahmimiseen. Nyt mä painan 100 kg. Tajuan läskeyteni.
Kyse ei ole puhtauden tilasta, haluaisin lähinnä kuolla.[/QUOTE]

Minulla on tuttava, jonka äiti haukkui myös tytärtään lihavaksi ( ei ollut )ja vaikka miksi. Äiti joutui lopulta hoitoon, mutta niin joutui tytärkin. Tyttö alkoi salaa viillellä itseänsä, yritti kolme kertaa itsemurhaakin. Nyt on aikuinen ja avoliitossa, joituu yhä käymään terapiassa...

 

Tukistettiin, luunapitettiin, riuhdottiin. Ei ne oikeastaan. En tiedä itkinkö, varmaan vihasin. Minussa on niin kauan kuin muistan ollut sekä häpeää, että vihaa. Ei nuo oikeastaan mitään, mutta se nolaaminen ja häpäiseminen, mitä äiti teki rangaistuksena julkisilla paikoilla jätti jäljet. Jätti lappuja ja viestejä ulko-oveen, joissa teki naapureillekin selväksi mikä saatanan paskahousupentu olen, kun en ole tehnyt sitä tai tätä. Herätteli yöllä ja tuli haukkumaan, eikä antanut nukkua. Häpeä ja syyllisyys on kyllä hyvin mennyt perille. Ja se viha, se on edelleen sisällä. Sitä on joutunut koko elämän suitsimaan pienemmäksi.

 

Mun vanhemmat eivät koskaan käyttäneet fyysisiä rangaistuskeinoja. Jos tuli tehtyä tyhmästi asiasta keskusteltiin. Arvostan todella paljon vanhempieni kasvatusmenetelmiä ja aion parhaani mukaan niitä soveltaa myös omien lasteni kohdalla.

Tätä keskustelua minäkin olisin kaivannut, edes sitä, että olisi selvitetty äidin kanssa, kuka meistä oli syyllinen. Isä ei osallistunut mitenkään kasvatukseeme.

 

Arvaapa kuka muu opiskeli aikoinaan sairaanhoitajaksi?

Tässäpä olisikin tutkimuksen aihetta - lapsuusiän kotona tapahtuneen kurinpidon vaikutus ammatinhankintaan...