Itselläni tuli keskenmeno viikko sitten maanantaina, vko 6+1. Alkuviikon fyysiset syyt estivät töihin menon. Kun olo parani fyysisesti, psyykkinen olo huononi, olin tosi itkuinen. Totesin, etten ole loppuviikkoon työkykyinen. Kättärin lääkäri suostui kirjoittamaan s-lomaa niin, että voin olla poissa töistä yli kolme päivää.
Nyt eilen maanantaina menin töihin. Työt sujuivat, mutta... sitten yksi työkaveri totesi minulle (nimi muutettu)"Kato Sannan mahaa! onks se raskaana?" No, raskaanahan tämä Sanna näyttää tosiaan olevan. Teki tosi pahaa. Koko illan olin itkuinen. Itkuisuus johtui myös siitä, että koko päivän olin pinnistänyt töissä. Viime yön valvoin, itkin, olin päänsäryssä.
Kyllä itse duuni sujuu, mutta raskaana olevan työkaverin näkeminen ahdistaa. Pelkään myös, että joku töissä sanoo sellaista, josta saan sitten seuraavana hetkenä pidätellä kyyneleitä - tällainen tilannehan tuli jo. Lisäksi olen tosi väsynyt jo pelkästä surusta.
Totesin, että töistä on nyt otettava aikalisää. Onneksi esimieheni on tosi ymmärtäväinen, samoin työkaverini - vaikka heidän työkuorma tietysti kasvaa. Tänään iltapäivällä on aika terveyskeskuksen lääkärille. Toivottavasti ei rupea ehdottamaan mitään rauhoittavia pillereitä. Haluaisin vain saada surra rauhassa mieheni kanssa ja voida tehdä sellaista, mistä tulee hyvä olo... omien voimieni mukaan.
Mitä kokemuksia teillä muilla on sairasloman tarpeesta? Miten kauan teillä kesti henkinen toipuminen? Tällaisen kanssahan elää tietysti koko loppuiän, mutta mietin, kauankohan kestää tällainen vereslihalla oleminen??
Nyt eilen maanantaina menin töihin. Työt sujuivat, mutta... sitten yksi työkaveri totesi minulle (nimi muutettu)"Kato Sannan mahaa! onks se raskaana?" No, raskaanahan tämä Sanna näyttää tosiaan olevan. Teki tosi pahaa. Koko illan olin itkuinen. Itkuisuus johtui myös siitä, että koko päivän olin pinnistänyt töissä. Viime yön valvoin, itkin, olin päänsäryssä.
Kyllä itse duuni sujuu, mutta raskaana olevan työkaverin näkeminen ahdistaa. Pelkään myös, että joku töissä sanoo sellaista, josta saan sitten seuraavana hetkenä pidätellä kyyneleitä - tällainen tilannehan tuli jo. Lisäksi olen tosi väsynyt jo pelkästä surusta.
Totesin, että töistä on nyt otettava aikalisää. Onneksi esimieheni on tosi ymmärtäväinen, samoin työkaverini - vaikka heidän työkuorma tietysti kasvaa. Tänään iltapäivällä on aika terveyskeskuksen lääkärille. Toivottavasti ei rupea ehdottamaan mitään rauhoittavia pillereitä. Haluaisin vain saada surra rauhassa mieheni kanssa ja voida tehdä sellaista, mistä tulee hyvä olo... omien voimieni mukaan.
Mitä kokemuksia teillä muilla on sairasloman tarpeesta? Miten kauan teillä kesti henkinen toipuminen? Tällaisen kanssahan elää tietysti koko loppuiän, mutta mietin, kauankohan kestää tällainen vereslihalla oleminen??