Alkuperäinen kirjoittaja Mahdoton tehtävä;29283265:
Siis.. oikeasti
? On kyllä eka kerta kun moisen luonnehdinnan kuulen, siis että äiti pitää lapsia omana jatkeenaan. Onkohan tämä oikeasti yleistä? Aika hurjaa ja minun korviini oudompaa kuin oma lapsikammoni
. Ei kyllä ole tullut tuollainen edes mieleen, että joku voisi kokea noin.
Melkein pakko kysyä että missä vaiheessa ne lapset sitten muuttuu "oikeiksi" erillisiksi ihmisiksi? Kun ei kai (toivottavasti!) aikuisia lapsia kukaan terve äiti/isä ajattele vain itsensä jatkeina, eihän..??
Niin, kyllähän se lapsettomasta oudolta kuulostaa, olisi minustakin kuulostanut oudolta silloin kun minulla ei vielä lapsia ollut.
Kuopus on nyt nelivuotias (isommilla lapsilla on eri äiti, joten heidän taaperoaikansa ei ollut minun hoidossani). Hän, siis tämä kuopus, on ollut vuoden päivähoidossa, sitä ennen hoidin häntä kotona. Sanoisin, että se itsenäistyminen ja irtaantuminen meillä molemmilla alkoi silloin kun päivähoito alkoi. Sitä ennen olin kolmen vuoden aikana hänestä erossa vain kolme yötä ja päiväaikaan ehkä pari tuntia silloin tällöin, todella harvoin kuitenkin. Eli aika tiiviissä symbioosissa elimme ja hyvältä tuntui pitää sitä "jatketta" siinä lähellä.
Minunlaisillani äideillä (ja meitä on paljon) on sellainen ajatus, että lapsi kulkee kaikessa tavallisessa arjessa mukana. Jos menin kaupungille ostoksille tai kahville ystävän kanssa, niin toki otin lapsen mukaan. Miksi olisin jättänyt häntä mihinkään? Sitten jos käy esim. kuntosalilla tai baarissa niin joutuisi tietysti menemään yksin. Minä jätin nämä molemmat harrastukset kokonaan pois kun lapsi syntyi, jatkan niitä varmaan tässä lähivuosina, kunhan lapseni vielä kasvaa ja aloittaa ehkä omia harrastuksia. Tosin baariin ei enää tee niin mieli.
Yleensä kodin ulkopuolelle lähtiessä lapseni nukkui päikkärit, ihan kätevää sekin. Jos ei nukkunut niin käyttäytyi niinkuin lapsi, eli ilmeisesti sillä sinun kammoamallasi tavalla. Tutustui maailmaan ja ihmisiin ja paikkoihin ym. ym. Nykyään hän ei nuku, vaan pyörii ja hyörii ympäriinsä ja höpöttää ihan solkenaan. Kuinka järkyttävää...
Taaperon äiti ei koskaan ole ihan sillä tavalla läsnä kuin lapseton, toinen silmä on lapsessa kiinni aina ja jutut vähän väliä keskeytyvät. Minusta se kuuluu asiaan, ei harmita yhtään. Sellaista äitinä olo on, se on se pikkuriikkinen hinta siitä, että saa olla äiti ja viettää aikaa lapsensa kanssa. Ja jos kavereitani on harmittanut, niin sitten heidän olisi kuulunut sanoa siitä minulle, eikä itkeä keskustelupalstoilla sitä suun avaamisen vaikeutta. Minä ainakin olisin yrittänyt ymmärtää sinunlaistasi ihmistä ja olisin ehkäpä ehdottanut vaikka taukoa tapaamisissa, jos olisi ylitsepääsemättömän vaikeaa ollut nähdä lapsen mukana ollessa.
Tai sitten olisin yrittänyt järkkäillä jotenkin muutaman tunnin ajaksi hoitajan ja siihen ylimääräistä rahaa ja jos olisin ollut vieraassa kaupungissa, niin olisin uhrannut sitä perheen yhteistä loma-aikaa tietysti, että olisin saanut tyydyttää omituisen ystäväni tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla..... No en olisikaan. Kyllä se ystävyys olisi varmaan katkolle mennyt, mutta voihan sitä jatkaa sitten joskus toiste uudelleen?
Niin ja luulenpa, että vaikka lapseni on joskus aikuinen ja minä toivottavasti vielä hengissä näkemässä sen, niin kyllä hän aina on minun silmissäni se "jatke"
Lapsi on lapsi vaikka olisi keski-ikäinen ukonköriläs. Kun häntä on vauvana pidellyt sylissään ja rakastanut enemmän kuin järkeen mahtuu, niin se hetki pysyy sydämessä ikuisesti, ei kai siitä ihan irti pääse koskaan. Onneksi <3