Miten keskustella omien vanhempiensa kanssa kokemastaan ruumiillisesta kurituksesta?

Jos lapsesta huolehtiva aikuinen ei saa kurittaa tätä ruumiillisesti, jäähylle laittamalla tai ilmeisesti millään muullakaan tehokkaalla tavalla, niin mitä sitten tehdään, jos lapsi ei tottele puhetta? Ei yhtään mitään? Soitetaan paikalle terapeutti?

Nykyajan ajattelu on kovin kieroutunutta, kun rankaisemista vastustetaan sillä perusteella, että se tuntuu pahalta. Ihmisillä ei tunnu käyvän mielessä, että se pahalta tuntuminen juuri on rangaistuksen perusfunktio. Jos rangaistus ei tunnu riittävän ikävältä niin se ei enää toimi pelotteena ja menettää silloin tarkoituksensa.

 

Onko aloittajan kokemus sitten välttämättä yhtään jäähyttämistä pahempi kokemus? Siinähän lasta ei eristetty ja lyhyt kuritus päättyi aina äidin syliin. En minäkään tätä mitenkään hyväksy, mutta kun se on nyt niin mennyt, niin onko se välttämättä ollut niin traumaattista, miltä se jälkikäteen kuulostaa?

Traumatisoituminen, tai lievempänä negatiiviset tunteet, on jokaisen henkilökohtainen kokemus. Varmasti siihen vaikuttaa osin myös se, onko kohtelu ollut yleisesti tuomittua tai jopa kriminalisoitua. Silloin ajatus, että vanhemmat toimivat väärin on vahvempi. Ja herää ehkä myös vahvempana joko tietoinen tai alitajuinen pohdinta, rakastivatko vanhempani minua, vaikka kohtelivat minua niin. Aloittajaa on kuritettu ruumiillisesti aikana, jolloin se oli jo rikos.

Varmasti jäähytyskin voi lapsen kyllä traumatisoida, ainakin jos se toteutetaan nöyryyttävällä tavalla ja jatketaan 13-vuotiaaksi asti!

 

[QUOTE="MRK";30582330]Jos lapsesta huolehtiva aikuinen ei saa kurittaa tätä ruumiillisesti, jäähylle laittamalla tai ilmeisesti millään muullakaan tehokkaalla tavalla, niin mitä sitten tehdään, jos lapsi ei tottele puhetta? Ei yhtään mitään? Soitetaan paikalle terapeutti?

Nykyajan ajattelu on kovin kieroutunutta, kun rankaisemista vastustetaan sillä perusteella, että se tuntuu pahalta. Ihmisillä ei tunnu käyvän mielessä, että se pahalta tuntuminen juuri on rangaistuksen perusfunktio. Jos rangaistus ei tunnu riittävän ikävältä niin se ei enää toimi pelotteena ja menettää silloin tarkoituksensa.[/QUOTE]

Jos puolisosi toimii epäasiallisesti tai sopimusten vastaisesti, mitä teet? Kuritat ruumiillisesti, viet jäähylle? Vai soitatko heti terapeutille, kun mies mässyttää ruokapöydässä suu auki tai on myöhästynyt sovitusta kotiintuloajasta?

Nykyään kyseenalaistetaan se, ovatko lapset joku poikkeus, joihon vanhemmat saa käyttää omankädenoikeutta ja rangaista menetelmillä, jotka aikuisten kesken toteutettaessa olisivat rikoksia. Esim. aresteista on kyllä vanhempia tuomittukin sitten vapaudenriistoista, jos lapsi on lukittu huoneeseensa rangaistusten toteuttamiseksi. Toisin kuin aikoinaan pahoinpitelysäännöksessä, vapaudenriistossa ei ole mitään "kurituspoikkeamaa". Jäähytys voi täyttää vapaudenriiston tunnusmerkistön, jos lasta pidetään väkisin jäähypaikalla. Saa nähdä, tuleeko siitä vielä joku ennakkopäätös.

Lasta voi kasvattaa muutenkin kuin rangaistuksin. Tarvitaanko tosiaan pelotteita, eikö molemminpuolinen kunnioitus ja keskustelu voisi toimia? Aivan kuten esimerkiksi hyvässä parisuhteessa. Aivan pienten lasten kanssa ei tietenkään voi vielä keskustella, mutta pitääkö sitten juuri heitä pelotella tottelevaisiksi? Eikö riittäisi, että taapero ohjataan oikeaan käytökseen?

Ei minulla mitään varmoja kaikkiin lapsiin toimivia vastauksia ole, mutta hyvä noita on vähintään miettiä ja kyseenalaistaa toimintansa.

 

Erikoista että vanhemman mielestä lyöminen on oikein lapselle, ajatellaan että lapsella ei ole tunteita. Kuitenkin tämä on jäänyt sinua kaivelemaan kuten kuuluukin, ei lyömistä voi unohtaa. On oikein jos välit vanhempiin menee poikki jos eivät suostu puhumaan tai anna anteeksi. Tavallaan ajattelevat että tämä on oikein ja kun me nytkin käyttäydymme näin niin kyllä tuo lapsemmekin sen ymmärtää että käytös oli ok. Älä anna periksi

 

Minua myös kuritettiin ja ihan vielä tällä vuosituhannella. Loppui siinä murrosikään tullessa, kun aloin oppia (sanallisesti) puolustamaan itseäni. Tukistamista, piiskaa, läpsimistä (harvoin lyömistä) jne. Vielä pahemmaksi koin kuitenkin kodin raskaan ilmapiiriin ja jatkuvan toisille huutamisen (valehtelematta vanhemmat huusivat lapselle enemmän kuin puhuivat normaalilla äänelle), lapselle jatkuva valmiustilassa oleminen oli rankkaa. En ole aikuistuttuani näistä vanhemmilleni puhunut, enkä juuri muustakaan. Aivan asialliset välit ovat (käyn pari kertaa vuodessa), mutta viileät ja etäiset. Emme koskaan riitele, mutta puhumme lähinnä vain sään tapaisista neutraaleista asioista (en lapsenakaan osannut heille puhua asioistani).

Pahoittelut avauksestani, helpottava päästä purkamaan. Sairastuin, joten olen viime aikoina alkanut lapsuuden tapahtumia miettimään.

 

Sillä ei ole väliä, mitä mieltä me muut olemmet aloittajan lapsuuden kokemuksista. Sillä on väliä, että ne ovat jääneet painamaan aloittajan mieltä niin, että hän muistaa ne vieläkin ja ahdistuu niistä.
Jokainen vanhempi on velvollinen kuulemaan myös lapsensa näkökulman siitä, miten on onnistunut vanhemmuudessaan. Vanhemman tehtävä on olla lasta varten, antaa sellainen lapsuus että sen varassa voi aloittaa oman aikuisen elämänsä ilman turhia painolasteja.

Jo pelkästään se, että aloittaja ei meinaa uskaltaa puhua tästä asiasta omien vanhempiensa kanssa, kertoo melko paljon perheen sisäisestä vuorovaikutuksesta. Jos vanhemmat ovat kokeneet toimivansa oikein, heillä ei pitäisi olla minkäänlaisia vaikeuksia keskustella asiasta, ottaa vastaan kritiikkiä ja ymmärtää myös oman lapsensa näkökulma. Mitään pelättävää ei pitäisi asiassa olla.

Aloittajan kokemus vanhemmasta rankaisevana, pelottavana ja ahdistavana ihmisenä on niin voimakas, että se vielä aikuisenakin rajoittaa häntä. Tulee mieleen, että onko aloittajan kokemus se, että fyysisen väkivallan sijaan vanhemmat voivat nyt käyttää henkistä väkivaltaa: eristämistä, hylkäämistä, hyökkäämistä, haukkumista. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun väkivaltainen ihminen ei vaan kykene kohtaamaan omaa väkivaltaisuuttaan , vaan hyökkää sitä esille tuovan ihmisen heikkoon kohtaan. Vaikka kyseessä olisi oma lapsi.