Miten keskustella omien vanhempiensa kanssa kokemastaan ruumiillisesta kurituksesta?

[QUOTE="laura";30570451]Se oli jotenkin ihan muusta arjesta irrallaan oleva hetki se kun sai sen rangaistuksen. Se tuntui hetken tosi pahalta, mutta sitten se oli ohi, eikä asiaan enää palattu eikä selkäsaunalla koskaan uhkailtu tai peloteltu.[/QUOTE]

Rangaistustenhan kuuluu tuntua pahalta, eivät ne muuten olisi rangaistuksia. Jos rangaistuksen haluaa olevan nopeasti ohi (tästä on ainakin se hyöty, että rangaistus ja sen toteutus ei jää häiritsemään yhteiselämää kovin pitkäksi aikaa) niin silloin sen pitää tuntua todella pahalta sen lyhyen hetken...

Nykyään minusta on lastenkasvatuksessa vähän ongelmana, että kun ruumiillista kuritusta ei Suomessa enää saa/sovi käyttää, niin niitä nopeasti toteutettavia ja useimmissa tilanteissa käyviä rangaistuksia ei oikein ole olemassa. Siitä taas tulee herkästi se seuraus, että sanktio jää usein kokonaan antamatta, mikä taas heijastuu negatiivisesti lasten käytökseen.

[QUOTE="laura";30570451]Voiko muuten olla ollut olemassa joku kasvatussuuntaus, jossa ajatus olisi, että rangaistus välittömästi teon jälkeen olisi jotenkin "kasvattavaa"? Koska nyt kun mietin niin se meni yleensä juuri niin, että jos vaikka kiukuttelin ruokapöydässä, niin siitä lähettiin suoraan kesken ruokailun ja sitten tultiin jatkamaan ruokailua.[/QUOTE]

Periaatteessahan tuo rangaistus heti teon jälkeen on tavoiteltavaa, ihan vaan siksi, että syy-seuraussuhde säilyy selvänä. Mitä pienempi lapsi niin sitä heikompi kyky hahmottaa syy-seuraussuhteita ja siksi sitä nopeammin rangaistuksen pitäisi tulla teon jälkeen.

Ja muutenkin jos pöydässä hölmöilee niin vähän epäloogistakin siihen on puuttua vasta ruokailun jälkeen.

 

Sait selkääsi aika pikkujutuista. Tapahtuiko tuota siis tosi usein? Ja jos teit jotain isompaa pahaa, niin mitä sitten seurasi?

 

[QUOTE="Milja";30570531]Itse sanoisin niin, että nykyään ihmisille on opetettu tuon olevan kamalaa/järkyttävää/epäinhimillistä ja siitä pelkän ajatuksen/muiston tasolla voidaan nykyään pahoin. Ennen vanhaan se oli arkipäiväistä eikä mitenkään kummallista, eikä asiasta siksi samalla tavalla lähdetty kauhistumaan.

Tulevaisuuden osalta voisi veikata, että jossain vaiheessa kun lastenkasvatus on edelleen liberalisoitunut ja esimerkiksi jäähyihin ja tiukkasanaisiin puhutteluihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin ruumiilliseen kuritukseen nykyään, niin myös niistä aletaan pöyristyä asenteella "miten kukaan on saattanut tehdä lapselleen noin".[/QUOTE]

Olen useammastakin kohdasta eri mieltä. Ensinnäkin väittäisin, ettei ennenkään ole ollut ihan samantekevää, saako piiskaa vain jostain tosi pahasta jutusta, vai hakataanko sitä lähinnä huvikseen. Tiedän vanhoja ihmisiä, jotka ovat katkeroituneet tuosta huvikseenhakkaamispuolesta nimenomaan.

Siksi toisekseen, kehitys tuppaa asioissa menemään aaltoina, ainoa looginen suunta tästä eteenpäin ei siis ole kurin jatkuva löystyminen vaan luultavasti myös tiukentuminen jossain vaiheessa tulee vastaan. On ehkä jo vähän tullutkin esim. kouluun liittyvässä lainsäädännössä.

 

Sait selkääsi aika pikkujutuista. Tapahtuiko tuota siis tosi usein? Ja jos teit jotain isompaa pahaa, niin mitä sitten seurasi?

Olin kiltti lapsi ja osasin kyllä yleensä käyttäytyä. Eli ei kovin usein. Vanhempana vielä harvemmin. Vaikea muistaa tarkkaan, ehkä kerran kuukaudessa. Jostain pahemmasta teosta se vaan kesti vähän pidempään, muuten ihan sama juttu.

 

Mä olen päättänyt jättää puhumatta aiheesta vanhempieni kanssa. Olen antanut heille myös anteeksi. Olen ajatellut asian niin, etteivät he ole osanneet toimia toisin. Olivat omalla tavallaan edistyksellisempiä vanhempia kuin heidän vanhempansa, joten kasvatustyyli on tavallaan mennyt eteenpäinkin.

Olen tosin välillä omia lapsia kasvattaessani ns. näpäyttänyt varsinkin isääni omalla kasvatustyylilläni ja sen teholla. Toisaalta jo lapsena annoin ymmärtää, ettei selkäsaunat mua mitenkään opettaneet - karkasin naapuriin siitä huolimatta yms. eli ne vain kasvattivat uhmaani. Muistan kerran ajatelleeni, etten anna periksi, vaikka henki menisi ja pidin pääni. Sen jälkeen en saanut piiskaa enää.

 

[QUOTE="laura";30570451]Mutta kun ei ne vanhemmat ole mitään hirviöitä, eikä agressiivisia tai alkoholisteja tai mitään sellaista eikä minua muuten mitenkään kohdeltu huonosti. Me vietettiin paljon aikaa perheen kanssa ja minun harrastuksiin panostettiin, tehtiin luontoretkiä ja ulkomaanmatkoja jne jne. Se oli jotenkin ihan muusta arjesta irrallaan oleva hetki se kun sai sen rangaistuksen. Se tuntui hetken tosi pahalta, mutta sitten se oli ohi, eikä asiaan enää palattu eikä selkäsaunalla koskaan uhkailtu tai peloteltu.

Voiko muuten olla ollut olemassa joku kasvatussuuntaus, jossa ajatus olisi, että rangaistus välittömästi teon jälkeen olisi jotenkin "kasvattavaa"? Koska nyt kun mietin niin se meni yleensä juuri niin, että jos vaikka kiukuttelin ruokapöydässä, niin siitä lähettiin suoraan kesken ruokailun ja sitten tultiin jatkamaan ruokailua.[/QUOTE]

Ei ne vanhempasi ole ilkeyttään noin toimineet. Luulleet tekevänsä oikein. Joku sanontakin oli "vuonna kivi ja kanto": Joka vitsaa säästää, se lastansa vihaa. Kuri oli rakkautta. Mutta ei ne sinun tunteetkaan ole vääriä.

 

Ei ne vanhempasi ole ilkeyttään noin toimineet. Luulleet tekevänsä oikein. Joku sanontakin oli "vuonna kivi ja kanto": Joka vitsaa säästää, se lastansa vihaa. Kuri oli rakkautta. Mutta ei ne sinun tunteetkaan ole vääriä.

"Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" on Raamatusta, fyi.

 

Minä olen traumatisoitunut lapsena saamastani ruumiillisesta väkivallasta, henkistäkin meillä toki harrastettiin, mutta pahimmat jäljet jätti se, kun äiti raivon kanssa antoi minulle vyöllä selkäsaunan, kun en tullut heti kutsuttaessa syömään.

Jo silloin tiesin, että on väärin kohdella lasta niin, mutta käänsin sen niin päin, että minussa sitten varmaan vaan on jotain niin väärää ja huonoa, että juuri minä ansaitsen sellaisen kohtelun. Ei se ollut ainoa kerta, mutta se kerta joka jätti isoimmat arvet.

Varsinkin siinä vaiheessa, kun sain omia lapsia ne muistot tuntuivat todella kivuliailta. Ymmärsin entistä vähemmän sitä, että miten joku kykenee tekemään niin omalle lapselleen. Mutta vaikea oli ymmärtää sitä, että vika ei ollut minussa. Että kyse ei ollut siitä, että normaalisti kukaan ei pahoinpitelisi lastaan sillä tavalla mutta minä ansaitsin sen, koska olen huono.

Annoin äidilleni anteeksi paljon myöhemmin, mutten koskaan puhunut hänen kanssaan asiasta. Sillä tiesin, ettei mikään mitä hän sanoisi voisi muuttaa sitä, mitä minä koin ja tunsin silloin, eikä mikään voisi muuttaa sitä, miten paljon asia vaikutti minuun. Sitä ei voi pyyhkiä pois, eikä anteeksiannon kannalta ollut lainkaan merkityksellistä se, että pyydettiinkö anteeksi.

Usein minun on nykyisin vaikea ymmärtää, että se ihminen jota nyt katson äitinäni, on sama henkilö joka pahoinpiteli minut. Hän ei osannut kasvattaa lapsia, hän ei osannut rakastaa silloin ketään muutakaan.

Sitä ihmistä, joka hakkasi minut, ei ole enää. Miten se ihminen voisi sitten edes pyytää anteeksi?

Se mitä tapahtui, tapahtui. Mutta se ei tapahtu enää.

 

Ei ne vanhempasi ole ilkeyttään noin toimineet. Luulleet tekevänsä oikein. Joku sanontakin oli "vuonna kivi ja kanto": Joka vitsaa säästää, se lastansa vihaa. Kuri oli rakkautta. Mutta ei ne sinun tunteetkaan ole vääriä.

Nykyään kuri ei enää olekaan rakkautta, vaan rakkautta on ainoastaan se, että yritetään välttää aiheuttamasta lapselle pahaa mieltä mahdollisimman pitkälle... Ne kun ovat kovin ikäviä ne kurinpitotilanteet.

 

Ei ne vanhempasi ole ilkeyttään noin toimineet. Luulleet tekevänsä oikein. Joku sanontakin oli "vuonna kivi ja kanto": Joka vitsaa säästää, se lastansa vihaa. Kuri oli rakkautta. Mutta ei ne sinun tunteetkaan ole vääriä.

Sehän tässä tuntuukin niin hullulta, että minua rakastaneet ihmiset tekivät niin. Olisi helpompi hyväksyä asia, jos vanhemmat olisivat muutenkin "huonoja vanhempia". Mutta että he ovatkin ehkä mielestään tarkoittaneet hyvää! Pitäisikö vain hyväksyä, että se oli heidän vilpitön käsityksensä hyvästä kasvatuksesta ja lopettaa vatvominen? Mutta sitten taas muistan itseni avuttomana siellä vanhempien sänkyn reunalla itkien odottamassa vyön iskua. Äääääh.

 

[QUOTE="laura";30570705]Sehän tässä tuntuukin niin hullulta, että minua rakastaneet ihmiset tekivät niin. Olisi helpompi hyväksyä asia, jos vanhemmat olisivat muutenkin "huonoja vanhempia". Mutta että he ovatkin ehkä mielestään tarkoittaneet hyvää! Pitäisikö vain hyväksyä, että se oli heidän vilpitön käsityksensä hyvästä kasvatuksesta ja lopettaa vatvominen? Mutta sitten taas muistan itseni avuttomana siellä vanhempien sänkyn reunalla itkien odottamassa vyön iskua. Äääääh.[/QUOTE]

Mitäpä jos ihan ensimmäiseksi hyväksyisit sen, että ihmiset eivät yleisesti ottaen ole vain joko hyviä tai pahoja. Sulla tuntuu olevan vain kaksi vaihtoehtoa, se että ne on ihmishirviöitä tai sitten se, että ne ovat täydellisiä ja tehneet kaiken minkä tekivät vain rakkaudesta.

Se on täysin epärealistinen ja erittäin lapsellinen ajatus ihmisyydestä. Ehkä kyse on osittain siitäkin, ettet ole oikein tajunnut vielä, että sun vanhemmat on myös ihan vaan ihmisiä.

 

[QUOTE="laura";30570705]Sehän tässä tuntuukin niin hullulta, että minua rakastaneet ihmiset tekivät niin. Olisi helpompi hyväksyä asia, jos vanhemmat olisivat muutenkin "huonoja vanhempia". Mutta että he ovatkin ehkä mielestään tarkoittaneet hyvää! Pitäisikö vain hyväksyä, että se oli heidän vilpitön käsityksensä hyvästä kasvatuksesta ja lopettaa vatvominen? Mutta sitten taas muistan itseni avuttomana siellä vanhempien sänkyn reunalla itkien odottamassa vyön iskua. Äääääh.[/QUOTE]

No tuohan se minunkin tilanteeni oli. Tehtiin paljon matkoja yhdessä koko perhe. Lasketeltiin ulkomailla, käytiin rantalomilla etelässä, sain lemmikkejä ym. Mutta pienestä asti sain risua jos tein pienenkin tottelemattomuuden. Ja juuri kuten kerroit, kurjinta oli vetää housut nilkkoihin, etenkin silloin kun oli jo 12v, ja asettua äidin polvien päälle piiskattavaksi. Se oli nöyryyttävää. Tunnen aika monta muutakin koivuniemen herraan tutustunutta. Se oli kuitenkin silloin ja nyt on nyt. Luulivat tekevänsä oikein ja säästävänsä lapsensa suuremmilta maailman kauheuksilta liialla kurilla. Minulla on vanhempieni kanssa hyvät välit ja voin puhua aivan vapaasti suuni puhtaaksi asioissa mitkä mieltä vaivaavat. Puhu sinäkin suusi puhtaaksi tuossa asiassa tai kirjoita kirje. Ei ne asiat muutoin selviä ja lakkaa vaivaamasta.

 

Nykyään kuri ei enää olekaan rakkautta, vaan rakkautta on ainoastaan se, että yritetään välttää aiheuttamasta lapselle pahaa mieltä mahdollisimman pitkälle... Ne kun ovat kovin ikäviä ne kurinpitotilanteet.

Kuria ja sanktioita voi olla ilman fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Minusta kuria on vanhempien johdonmukaisuus säännöissä, tasapuolisuus em. Asioissa perheen kaikkia lapsia kohtaan, lapsen vastuuttaminen ikätaso huomioiden. Sekä rajoja joista pidetään kiinni. Ei meidän miehen kanssa ole tarvinnut rangaista lapsia fyysisesti eikä henkisesti kun olemme pitäneet tietyt rajat lasten kanssa ja myös tietyn ehdottomuuden rajojen rikkomattomuuden kanssa. Tämä ei ole ollut ankaruuttakaan pelon kanssa vaan lapset ovat aina tienneet että that' s it.

 

Periaatteessahan tuo rangaistus heti teon jälkeen on tavoiteltavaa, ihan vaan siksi, että syy-seuraussuhde säilyy selvänä. Mitä pienempi lapsi niin sitä heikompi kyky hahmottaa syy-seuraussuhteita ja siksi sitä nopeammin rangaistuksen pitäisi tulla teon jälkeen.

Ja muutenkin jos pöydässä hölmöilee niin vähän epäloogistakin siihen on puuttua vasta ruokailun jälkeen.

No ehkä näin, mutta en kuitenkaan ymmärrä, onko se kovin kasvattavaa, kun 12-vuotiaana tulin reilusti myöhässä kotiin ja itsekin tajusin vasta siinä samalla, että olin sen kotiintuloajan kokonaan unohtanut, niin minut vietiin suoraan eteisestä saamaan se rangaistus asiasta. Olipa rangaistus mikä tahansa, eikö tuon ikäisen kanssa pitäisi ensin rauhassa keskustella, että mitä on tullut tehtyä ja sitten miettiä mahdollista rangaistusta.

 

[QUOTE="laura";30570768]No ehkä näin, mutta en kuitenkaan ymmärrä, onko se kovin kasvattavaa, kun 12-vuotiaana tulin reilusti myöhässä kotiin ja itsekin tajusin vasta siinä samalla, että olin sen kotiintuloajan kokonaan unohtanut, niin minut vietiin suoraan eteisestä saamaan se rangaistus asiasta. Olipa rangaistus mikä tahansa, eikö tuon ikäisen kanssa pitäisi ensin rauhassa keskustella, että mitä on tullut tehtyä ja sitten miettiä mahdollista rangaistusta.[/QUOTE]

Kyllä, väärin ovat toimineet.

 

[QUOTE="laura";30570768]No ehkä näin, mutta en kuitenkaan ymmärrä, onko se kovin kasvattavaa, kun 12-vuotiaana tulin reilusti myöhässä kotiin ja itsekin tajusin vasta siinä samalla, että olin sen kotiintuloajan kokonaan unohtanut, niin minut vietiin suoraan eteisestä saamaan se rangaistus asiasta. Olipa rangaistus mikä tahansa, eikö tuon ikäisen kanssa pitäisi ensin rauhassa keskustella, että mitä on tullut tehtyä ja sitten miettiä mahdollista rangaistusta.[/QUOTE]

En hyväksy tietenkää tuollaista, mutta voin jotenkin ymmärtää että vanhemmat on huolesta sekaisin ja soitelleet jo kaikille tutuille ja poliisille, niin sitten tulee tuollainen ylireagointi, vaikka oikeasti he välittävät sinusta.

 

[QUOTE="laura";30570705]Sehän tässä tuntuukin niin hullulta, että minua rakastaneet ihmiset tekivät niin. Olisi helpompi hyväksyä asia, jos vanhemmat olisivat muutenkin "huonoja vanhempia". Mutta että he ovatkin ehkä mielestään tarkoittaneet hyvää! Pitäisikö vain hyväksyä, että se oli heidän vilpitön käsityksensä hyvästä kasvatuksesta ja lopettaa vatvominen? Mutta sitten taas muistan itseni avuttomana siellä vanhempien sänkyn reunalla itkien odottamassa vyön iskua. Äääääh.[/QUOTE]

Esim. USA:ssa tuo asenneilmasto on nykyäänkin ihan samanlainen kuin Suomessa oli vuosikymmeniä sitten. Pienimmistäkin jutuista (vaikka hidastelu pukemisessa) tulee lapselle "automaattisesti" läpsy (vanhempi ei selvästikään ajattele sitä läpsyn antamista sekunnin murto-osaa pidempään) ja isommista jutuista annetaan selkään sekä kotona että myös koulussa. Ja parikymppiset pitävät säännönmukaisesti sitä omaa lapsena koettua kohtelua ruumiillisine rangaistuksineen nimenomaan oikeana ja aikovat jatkaa samaa omien lastensa kanssa. Tämä siitä huolimatta, että se on tuoreessa muistissa, miltä vaikka se selkään saaminen tuntuu.

Minusta tuollainen ajattelu ei ole yhtään sen kummempi asia kuin se, että nykyajan suomalaiset vanhemmat hyvää tarkoittaen langettavat lapsilleen sellaisia rangaistuksia, mistä ei aiheudu kipua.

Asian ydin on se, että Suomessa on alettu pitää kipua aiheuttavia sekä nöyryyttäviä tapoja rangaista (rankaiseminen=aiheuttaa toiselle tietoisesti negatiivisia tunteita) julmina. Ennen vanhaan Suomessa ja nykyään ulkomailla tätä kyseistä ajatusta ei esiintynyt/esiinny ollenkaan samalla tavalla. Tämän vuoksi se sinun kokemasi vyöllä selkään antaminen ei mitä todennäköisimmin edellyttänyt vanhemmiltasi yhtään sen kummempaa "julmuutta" kuin se, mikä lapsen jäähypenkille laittaminen keskiverrossa vanhemmassa nykyään aiheuttaa.

 

[QUOTE="vieraana";30570554]No eikö se nimenomaan yleensä ole se suositus, että rangaistus, oli se mitä tahansa, on välittömässä yhteydessä tekoon, jolloin ihminen ymmärtää mistä rangaistus tuli?[/QUOTE]

No sanotaan nyt vielä alkoholisti- yms. oikeasti huonoihin perheisiin verrattuna puolustukseksi kuitenkin se, että elämäni lapsena oli kuitenkin siinä mielessä turvallista ja ennustettavaa, että rangaistus tuli aina jostain selkeästä asiasta, se tuli heti ja tiesi mitä siinä tulee tapahtumaan ja tiesi, että se ei koskaan pahasti satu. Eli ei sillä tavalla tarvinnut pelätä mitään yllättävää, että mitä se isä tällä kertaa tekee kännissä tms tai jotain mielivaltaisia rangaistuksia.

 

Itse vastaavaa ja paljon pahempaakin kokeneena pakko sanoa, että en kykene rakastamaan vanhempiani.

Äitini on minulle kuin kuka tahansa tuntematon ihminen ja isääni kohtaan tunnen syvää inhoa.

 

Itse vastaavaa ja paljon pahempaakin kokeneena pakko sanoa, että en kykene rakastamaan vanhempiani.

Äitini on minulle kuin kuka tahansa tuntematon ihminen ja isääni kohtaan tunnen syvää inhoa.

Ymmärrän tuonkin, mutta kun taas itse en tunne, että minua olisi varsinaisesti kohdeltu kaltoin. Inhoan kyllä niitä hetkiä, kun minua kuritettiin, ja koen, että se oli tosi väärin, mutta silti yritän ymmärtää, että ei minua haluttu tarkoituksella kohdella kaltoin. Tämä varmaan kuulostaa ihan tyhmältä, mutta siksi tämä onkin niin hankala asia. Minä siis jotenkin haluan ymmärtää ja hyväksyä, miksi minulle tehtiin niin, vaikka itse tekoa en hyväksykään.

 

[QUOTE="laura";30570630]Olin kiltti lapsi ja osasin kyllä yleensä käyttäytyä. Eli ei kovin usein. Vanhempana vielä harvemmin. Vaikea muistaa tarkkaan, ehkä kerran kuukaudessa. Jostain pahemmasta teosta se vaan kesti vähän pidempään, muuten ihan sama juttu.[/QUOTE]

Mielestäni selkäsauna kerran kuussa kiltille lapselle on kyllä tosi usein! Kauheaa, jos sinun piti käytännössä koka ajan elää selkäsaunan uhka mielessä.

 

Mielestäni selkäsauna kerran kuussa kiltille lapselle on kyllä tosi usein! Kauheaa, jos sinun piti käytännössä koka ajan elää selkäsaunan uhka mielessä.

Riippuu kyllä aika vahvasti selkäsaunan kovuudesta. Ap:n viestissä kuvatut pari lyöntiä vyöllä ei vielä ole mikään kovin kova rangaistus (aivan eri asia kuin vaikka parikymmentä). Sitä paitsi sitä vartenhan rangaistukset ovat, että ne pysyvät mielessä ja estävät tulevan pahanteon.

 

Mielestäni selkäsauna kerran kuussa kiltille lapselle on kyllä tosi usein! Kauheaa, jos sinun piti käytännössä koka ajan elää selkäsaunan uhka mielessä.

En kokenut sitä lapsena sillä tavalla jatkuvana uhkana. Siihen oli kuitenkin tottunut pienestä asti, että silloin tällöin niin käy ja kuten edellä kirjoitin, se oli kuitenkin ennustettavaa, enkä lapsena edes tiennyt, että tuo olisi jotenkin poikkeuksellista. Joka kerta se tuntui yhtä pahalta ja päättyi itkuun, mutta se oli sitten taas nopeasti ohi. Vasta aikuisiällä olen tästä asiasta varsinaisesti järkyttynyt.

 

[QUOTE="laura";30570879]Ymmärrän tuonkin, mutta kun taas itse en tunne, että minua olisi varsinaisesti kohdeltu kaltoin. Inhoan kyllä niitä hetkiä, kun minua kuritettiin, ja koen, että se oli tosi väärin, mutta silti yritän ymmärtää, että ei minua haluttu tarkoituksella kohdella kaltoin. Tämä varmaan kuulostaa ihan tyhmältä, mutta siksi tämä onkin niin hankala asia. Minä siis jotenkin haluan ymmärtää ja hyväksyä, miksi minulle tehtiin niin, vaikka itse tekoa en hyväksykään.[/QUOTE]

Tämä on oikeastaan tosi yksinkertainen juttu. Vanhempasi arvioivat käytössään olleiden arvostusten ja tiedon pohjalta ne piiskaamiset yksinkertaisesti tehokkaiksi, käytännöllisiksi ja kohtuuttomia harmeja aiheuttamattomiksi rangaistuksiksi. Samalla tavalla kuin todella monet muut ihmiset varsinkin ennenvanhaan.

Asiasta ei kannata kehitellä yhtään sen monimutkaisempaa kuin se oikeasti on.

Ja aivan erityisesti kannattaa lopettaa ne perheväkivaltaan vertaamiset, koska kyse on synnyltään ja tavoitteiltaan täysin erilaisista asioista. Mikään ei viittaa siihen, että vanhempasi eivät olisi pitäneet sinusta tai toivoneet parastasi (toisin kuin ne vanhemmat, jotka harrastavat perheväkivaltaa).

 

Riippuu kyllä aika vahvasti selkäsaunan kovuudesta. Ap:n viestissä kuvatut pari lyöntiä vyöllä ei vielä ole mikään kovin kova rangaistus (aivan eri asia kuin vaikka parikymmentä). Sitä paitsi sitä vartenhan rangaistukset ovat, että ne pysyvät mielessä ja estävät tulevan pahanteon.

No kuten jo kerroin, varsinkaan vanhempana lapsena se fyysinen kipu ei ollut pahinta vaan se tilanteen nöyryyttävyys, kun piti äidin edessä paljastaa peppu ja odottaa iskuja. Itkin aina jo siinä vaiheessa. Olisi varmaan tuntunut ihan yhtä pahalta, olisiko niitä iskuja ollut 2 vai 20.