N
nyt nikittä
Vieras
Erosin hiljakkoin ja muutin maalta kaupunkiin pakon edessä. Vanhat tutut (naapurit) jäivät siis kauas ja omat "kunnon ystävät" jäivät jo edelliseen kotikaupunkiin toistakymmentä vuotta sitten kun tänne leveysasteille muutettiin. Olen ollut kotiäitinä koko sen ajan jonka olen täälläpäin suomea asunut ja perhekerho-tuttavat ovat jääneet aika etäisiksi kun asuimme ihan korvessa. No, onhan sekavaa tekstiä mutta sekava on mielikin.
No, nyt on siis tilanne se, että äijä jätti minut, lapset ja mahan ja nyt kököttelen yksinäni täällä kerrostalobunkkerissa. En oikein tiedä mistä sitä lähtisi etsimään edes juttuseuraa, lapset ovat jo koululaisia joten kerhoiluakaan ei ole tiedossa ennen tämän uuden tulokkaan syntymää. Kansalaisopiston kurssit ovat kesken ja täynnä eikä tässä oikein nyt töihinkään varmaan pääse tämän mahan kanssa, tuskin kukaan minua palkkaa nyt. Netti on kyllä täynnä deittipalstoja mutta kun en kaipaa todellakaan nyt elämääni miestä vaan kavereita joiden kanssa jutella vaikka ihan vaan siitä kuinka kevät etenee tai sitten ihan jostain muusta, aivan sama.
Puhelinlaskut ovat kyllä tähtitieteelliset kun tulee soiteltua joka hiton päivä jollekin lapsuudenystävälle (heihin kyllä on siis välit säilyneet mutta näkeminen on vähän hankalaa kun välimatkaa on reilut 200km) tai tutulle ihan vaan siksi että saa jutella jonkun kanssa. Lähikaupan kassa pitää minua varmaankin sekopäänä kun tulee välillä juteltua sillekin jotain muuten kuin kiitos, olehyvä, kiitos...
Miten hitossa ihminen voi jäädä näin yksin???
No, nyt on siis tilanne se, että äijä jätti minut, lapset ja mahan ja nyt kököttelen yksinäni täällä kerrostalobunkkerissa. En oikein tiedä mistä sitä lähtisi etsimään edes juttuseuraa, lapset ovat jo koululaisia joten kerhoiluakaan ei ole tiedossa ennen tämän uuden tulokkaan syntymää. Kansalaisopiston kurssit ovat kesken ja täynnä eikä tässä oikein nyt töihinkään varmaan pääse tämän mahan kanssa, tuskin kukaan minua palkkaa nyt. Netti on kyllä täynnä deittipalstoja mutta kun en kaipaa todellakaan nyt elämääni miestä vaan kavereita joiden kanssa jutella vaikka ihan vaan siitä kuinka kevät etenee tai sitten ihan jostain muusta, aivan sama.
Puhelinlaskut ovat kyllä tähtitieteelliset kun tulee soiteltua joka hiton päivä jollekin lapsuudenystävälle (heihin kyllä on siis välit säilyneet mutta näkeminen on vähän hankalaa kun välimatkaa on reilut 200km) tai tutulle ihan vaan siksi että saa jutella jonkun kanssa. Lähikaupan kassa pitää minua varmaankin sekopäänä kun tulee välillä juteltua sillekin jotain muuten kuin kiitos, olehyvä, kiitos...
Miten hitossa ihminen voi jäädä näin yksin???