Nyt tulee ennätys tässä pyöräilykehumisketjussa. Minä itse olin 2 vee kun opin ajamaan ilman apupyöriä. Oon syntynyt maaliskuussa -66 ja kesällä -68 olin kurvaillut sellaisella pienenpienellä paksukumisella fillarilla niin kovasti että apupyörät vääntyivät ja olivat kokoajan ilmassa. Sitten olin vaan kuulemma isillle kiukutellut että apupyörät pois ja siitä se lähti.
Eräs pyöräilyepisodi, jota isäni muisteli, oli sellainen kun hänen työpaikkansa oli kodin lähellä sellaisen ison mäen penkan alapuolella, olisikohan 10-15 metriä korkea ja niin jyrkkä, että siihen oli tehty portaat kulkemista varten. Erään kerran olin sitten pyörineni siinä penkan yläreunalla ja iskä sattui työkaverineen olemaan siinä pihalla. Kysyin, että miten pääsen sinne alas ja iskä vitsinä sanoi että laske siitä suoraan. Noh, minähän silmää räpäyttämättä pölläytin alas. Isä sanoi ettei edes uskaltanut katsoa. Varmaan suojelusenkeli piti pusakan kauluksesta kiinni. VIeläkin kun olen kyseisen paikan nähnyt, niin ei kyllä tulisi mieleenkään lähteä siitä kohtaa edes kävelemällä alas. Tosin, nyt siihen kohtaan alapuolelle on tehty rakennus joten tätä nykykä tuollaiset uroteot päätyisivät seinään.
Asian toinen puoli on, että tyttäreni täyttää 6 vee kesällä eikä apupyöräajelu tahdo sujua. Yksi kesä jäi lähes väliinkin pyöriälyn suhteen kun oli äitinsä kanssa koko kesän ulkomaillla missä ei voinut pyöriälyä harjoitella. Lisäksi juuri huommasin, että se eka pyörä on liian pieni ja naapurilta ostamani pyörä näyttäisikin olevan vähän liian iso runkoinen. Noh... jospa siitä pienestä saisi satulaa ja ohjaustankoa niin ylös että sillä voisi harjoitella.
Hyvää kesää kaikille!
ja ihan itse lähti ei antanut edes auttaa
