Mulle iski paha paniikkihäiriö, kun muutin aikanaan vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan. En pystynyt käymään koulussa enkä saanut muutenkaan asioita hoidettua. Se oli ihan kamalan ahdistavaa, kun kaikki oli niin vaikean tuntuista. Postin hakeminenkin tuntui todella pelottavalle ja olin varma, että saan kohtauksen sillä reissulla. Koulun kautta pääsin terapiaan mutta terapeutin kanssa ei osunut yhtään jutut yksiin. Mulla oli koko ajan sellainen tunne, että sitä ei vois vähempää kiinnostaa enkä sitten pystynyt avautumaan kunnolla.
Tilanne alkoi laukeamaan, kun muutin poikaystäväni kanssa yhteen ja jätin koulun. Keskityin vuoden verran ihan vain kotona olemiseen ilman mitään stressiä. Harjoittelin kaupassa käyntiä menemällä piskuiseen Siwaan hakemaan pari asiaa kerralla. Kun se ei enää ahdistanut ihan hirveästi, kokeilin astetta isompaa kauppaa jne. Nyt noista ajoista on jo kohta 10v enkä ole kärsinyt oireista enää viimeiseen neljään vuoteen. Esikoisen odotusaikana oireet pahenivat mutta vauvan syntymän jälkeen en ole ehtinyt miettimään asioita.
Mun neuvo on siis se, että homma itsellesi tekemistä! Mitä enemmän olet omissa oloissasi kotona, sitä pahemmalta maailman kohtaaminen tuntuu. Tuo kävelyllä käyminen on tosi hyvä. Mene vaikka ensin metsään jos pelkäät kohdata muita ihmisiä. Tai jos pelkäät olla yksin niin mene kävelemään vilkkaammalle kävelytielle. Älä jää sisälle, oireet menevät vain pahemmaksi siellä. Pienin askelin oireiden kanssa oppii elämään. Ensin ne oppii hyväksymään ja niiden kanssa oppii pärjäämään. Vasta sitten niistä alkaa pääseen eroon, kun ei enää koko aikaa pyörittele ajatusta niiden ympärillä.
(Enkä tarkoita tätä nyt kenkkuiluna.) Monta kertaa olen saanut alkavan kohtauksen menemään ohi tuolla tavoin "piiloutumalla" hetkeksi. 
