Hajalla

[Emilia_T]

Olen jonkin verran hajoamispisteessä. Ollaan miehen kanssa pariterapiassa, missä hän kävi viimeksi yksin. Välillä käydään yhdessä ja välillä kumpikin erikseen. Olemme terapiassa siksi, että molemmat koetaan, ettei suhde kehity minnekään suuntaan, koska meissä molemmissa on niin paljon turvattomuutta. Mies menee lukkoon, jos mukaan kuvaan tulee ns. negatiivisia tunteita ja hän on ollut lievästi masentunut, mikä kuitenkin on nyt hallinnassa.

En osaa oikein kysyä teiltä apua, vaan kuvailen tilannetta - ehkä osaatte kommentoida. Olemme vähän yli kolmikymppisiä ja me molemmat toivoisimme perhettä. Minä koen, että äidiksi tuleminen on suurin haaveeni. Tänään olin sisareni kanssa kaupungilla, ja hän kertoi saavansa kolmannen lapsen. Olin onnellinen hänen puolestaan, mutta itkin koko matkan kotiin. Meidän suhteessamme on kaikki hyvin muuten, mutta mies ei jostain syystä vaan uskalla (kokemuksia pettämisestä ja alkoholismista taustalla). Minä sitten pahennan tilannetta, kun itken ja jopa joskus syyttelen. Miehelle tulee huono omatunto, hän ei pysty lohduttamaan minua koska minä olen pahoillani hänen takiaan jne.

Nyt sitten mies kertoi, että terapeutti on keksinyt sen, miksi meillä on niin vaikeaa. Että meidän on vaikeaa antaa toisillemme turvaa, koska toinen kaipaa juuri sitä mitä toinen ei pysty antamaan. Minä olin kuitenkin iloinen, koska nyt asioita voidaan ehkä vihdoinkin muuttaa. Mutta sitten mies alkoi (kuten usein) puhua todella negatiivisesti tästä, ts. hän sanoi, että muuttuminen vaatii niin kauheasti ja voiko ihminen oikeasti muuttua niin paljon, kun kyse on "perus"minästä jne. Olen ihan rikki: haluaisin turvaa ja onnea, hyvän kodin ja perheen, ja tuntuu vaan koko ajan että mies vetää mattoa jalkojen alta. Sitten hän kuitenkin sanoo, että toivoo meidän onnistuvan. Tuntuu kuin hän jotenkin sabotoisi tätä tilannetta ja nyt minä sanoin, etten pysty puhumaan enää mitään tulevasta. Pelkään, etten saa lapsia ja tämä suhde on ihan palasina.

Tulipa sekavaa tekstiä, mutta jos saatte selkoa tästä, niin lukisin mielelläni kommenttinne.

 

[Sivupersoona.]

Olette te kuitenkin hyvässä hoidossa kun käytte terapiassa.
Varmasti tuo painaa mieltänne kun teillä ei ole omaa lasta. Toivottavasti miehenne ymmärtäisi tuon jopa pikapuolin. Toisaalta mitä kauemmin odottaa toiveen täytymistä, ja kun se sitten pitkän ajan jälkeen toteutuu on se vieläkin ihanampaa.
Keskustelkaa usein toiveistanne vaatimatta kuitenkaan mitään. Esimerkiksi, mitä kaikkea kivaa voisitte lasten kanssa tehdä. Niin ja sitten niistä vanhuuden päivistä, kun on lasten lapset kuvioissa mukana. Kun asia on usein esillä, niin kyllä se vielä toteutuu. Uskon ja toivon niin.

 

[muista, että kyseessä on sinun elämäsi]

Minä kyllä sinuna miettisin nyt vakavasti sitä, pystynkö tässä parisuhteessa olemaan onnellinen ja toteuttamaan haluni perheenlisäyksestä. Kysymyksessä on ennenkaikkea sinun elämäsi. Toista ihmistä ei voi muuttaa, mutta voi löytää kumppanin, joka kykenee tasapainoiseen perhe-elämään, joka tuntuu olevan sinulle tärkeää.

 

[markeirmeli]

On hyvä että käytte terapiassa, joten pohtikaa seuraavalla kerralla yhdessä terapeutin johdolla sitä, mitä haette suhteestanne. Teissä ei välttämättä ole kummassakaan mitään "vikaa", vaan odotuksenne ovat erilaiset. Suhde ei onnistu pitemmän päälle, jos ei kumpikaan tai vain toinen pysty hyväksymään toista sellaisena kuin hän on, silloin ei voi tulla turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta. Katsokaa suhdettanne, toisianne ja itseänne ikäänkuin ulkopuolelta, näette ehkä, onko järkevää olla yhdessä vai erota.

Missään tapauksessa ei voi lapsia hankkia noin epävarmassa tilanteessa, eikä varsinkaan suhteen "parantamiseksi". Sitten kun saatte itsenne ja suhteenne eheytettyä, on lasten aika. Siihen asti, lastenhoitoapu olisi varmaan siskollesi tervetullutta...

Voimia!

 

[sorsaemo ilman joutsenlaulua]

En tiedä, onko omaa kokemusta, mutta jotenkin saatan ymmärtää, miytn vaikealta ja henkisesti raskaalta tilanteesi tuntuu. Kahden "teinin" ja nuoruutta elävän seurustelua on joskus mahdotonta muuttaa aikuisen vastuulliselsi parisuhteeksi, jossa molemmat pystyisivät tukemaan ja olemaan turvana toiselle ja kypsiä vanhemmiksi.

Naisen näkökulmasta leikkisä nuorukainen on seurustellessa kyllä mukava, mutta jos mieheltä puuttuu kyky ja halu kantaa vastuuta, omata henkistä vahvuutta naisensa tukemiseen äitiydessä, olla "perheen päänä" ja turvan tuojana, niin parisyhde auttamatta vääristyy. Raskaana oleva nainen ja pienten lasten äiti TARVITSEE turvaa ja suojelua. Se on kuin luonnon laki.

Jos mies ei pysty olemaan aikuinen mies, vaan on itsekin turvaa ja paijausta toivova, avuton lapsi, niin naisen taakka tulee lopulta mahdottomaksi. Moni nainen tosin elää sellaista elämää ja voi onnistuneesti kasvattaa poikueensa, jonka hännillä perässä ui riippana yksi iso lapsi känisemässä huomion kipeyttään pystymättä antamaan perhelleen turvaa ja suojelua.

Lähtökohta peheen perustamiselle on naiselle vaativa, henkisesti rankka. Silti moni nainen haluaa pakonomaisesti lapsen tai lapsia kypsymättömän nuorukaisen kanssa ja kahlitsee siten sekä henkisen että fyysisen elämänsä vuosikymmeniksi saamatta itselleen muuta kuin kokemuksen pärjäämisestä, sinnittelystä ja omasta pakottavasta vahvuudesta. Mutta se ei ole naisen elämää. Onnesta liene aivan turha mainita.

 

[ap.]

Kiitos vastauksista! Eli jos vähän tarkennan, niin tilanne on sellainen, että mieskin kovasti haluaa perhettä ja aloimme seurustella sillä mielellä, että tässä suhteessa perustetaan perhe ja ollaan pitkään yhdessä. Olen hyvin suoraan kertonut toiveistani ja mieskin haluaa siis lapsia, mutta jokin turvattomuus nyt estää suhdetta kehittymästä siihen suuntaan. Eikä kyseessä ole edes se, että toinen pelaisi tai vitkuttelisi, mutta asiat eivät vaan menee "oikeaan" suuntaa siksi, että turvattomuus estää luottamasta tulevaisuuteen. Olemme tänään menossa terapiaan, jten voin tietysti vielä palata kertomaan lisää siitä, mitä siellä mahdollisesti puhutaan.

 

[taj mahalL]

Moni nainen eroaa miehestään juuri siksi, että haluaa eron "aikuisesta lapsesta", jollaiseksi taakaksi kokee miehen. Silloin on helpompi elää aikuisena, joka voi vapaasti päättää asioista sen sijaan, että pitäisi huomioida miestä, joka vain joka asiassa on poikkiteloin.

Ihminen voi muuttua, mutta se ei tapahdu hetkessä, vaan vaatii tietoisesti ajatusmallien muuttamista. Sitä on mahdotonta sanoa, onko miehessäsi voimaa muuttua. Jos mies ei saa voimaa/motivaatiota muuttumiseensa tai parisuhteen väljähdyttyä hän saattaa palata takaisin alkuperäiseen käytökseen, jolloin sinun pitäisi vakavasti miettiä, että haluatko yrittää perheen perustamista silläkin ehdolla, että suhteenne saattaa päätyä eroon.

Mieti itse haluatko enemmän lasta kuin parisuhdetta ts. uskallatko ottaa sen riskin, että haluat lapsen juuri tämän miehen kanssa, vaikka hän tulevaisuudessa olisikin sitten ex-miehesi. Pienen vauvan kanssa parisuhde joutuu koetukselle, joten ne suhteen huonot puolet kärjistyvät entisestään.

 

[ap.]

Olimme siellä terapiassa. Taidan olla entistäkin enemmän sekaisin ja hämmentynyt. Haluamme miehen kanssa täsmälleen samoja asioita, jopa lapsia, ja meillä on _kaikki_ edellytykset olla onnellisia. Mutta mies on ilmeisesti odottavalla kannalla "että alkaisi olla onnellista" ja kun kysyin, että eikö kannattaisi huomioida minua, niin hän vain vastasi, että entäs itse. En tajua enää yhtään! Ja teraputtikin oli vähän ihmeissään. Eli mies ei "pysty" antamaan mitään ennen kuin minä annan hänelle jotain hyvää (rakkautta) tarpeeksi ja sitten ehkä hän pystyy johonkin. Miksi ihmeessä hän ei pysty? Ja toisaalta, kun kysyn tästä, niin hän sanoo, että hänellä on tunne että haluan hänen vastaavan jotain tiettyä asiaa... Sekavaa...

 

[sivupersoona]

Voiko siinä olla taloudellinen tilanne takana. Me useimmat miehet kun lasketaan etukäteen onko taloudellisia mahdollisuuksia johonkin hankkeeseen. Tässä tapauksessa lapsen hankintaan. Jospa hän mielessään laskee mitä se tulisi maksamaan tai mistä kaikesta pitäisi luopua.
Myös teidän pitäisi aloittaa huomioimaan miestänne eikä vaatia, että hän huomioisi teidät. Kyllä se huomio tulee häneltä aikanaan, kun ette vaadi sitä.

 

[parempi huominen]

Luettuani viestiketjun jutuista jäi puuttumaan terapian perimmäinen idea, että siinähän pitääkin käydä kriisejä ja vaikeita tilanteita läpi, aukaista solmuja ja kohdata pelot, vanhat tunteet yms. Terapian tarkoitus ei ole sanoa mikä on oikein tai mikä väärin, vaan se työ on tapahduttava ihmisessä itsessään siinä tahdissa kuin ihminen kykenee. Terapeutti ei päätä oletteko te oikeat toisillenne, eikä teidänkään tarvitse sitä just nyt tietää mitä teette suhteellenne ja suunnitelmillenne. On tärkeintä, että teette kaiken aikaa niin hyvää yhteistyötä ja olette molemmat motivoituneita käymään terapiassa. Se kertoo teistä parina paljon enemmän kuin mitä te ajattele asioista, joita ei ole vielä elämässänne.

Näin maalaisjärjellä ajattelen, että antakaa nyt kaiken tulla ulos hyvässä ja turvallisessa ohjauksessa. Eläkää tämä nyt kaikki läpi aivan rauhassa. Terapia on ihan samaa kuin juosta joka kerta hirmuisen pitkä lenkki, jonka jälkeen ei jaksa pariin päivään tehdä yhtään mitään.Teillä on niin kova urakka jo takana ja ehkä lisää tiedossa, että sallikaa toisillenne tilaa ja aikaa sanoa miltä tuntuu ja kiitelkää myös siitä miten teette parisuhteenne eteen paljon enemmän kuin moni uskaltaisi tai kykenisi.

Minä uskon täältä jostakin, että jos olette niinkin rohkeita kohtaamaan yhteiset vaikutenne te myös jatkossa uskallatte ottaa muitakin askeleita kuten lapsen hankkiminen. Kaikki ajallaan!

 

[ap.]

Olen vihdoin tänään saanut ajatuksia selville. Ja olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Minulla ja miehelläni on käytösmalleja, mihin turvaudumme kun muut keinot eivät toimi. Ne tulevat lapsuudesta ja aiheuttavat tätä kitkaa. Ne saavat meidät käyttäytymään kuin pikkulapset ja syytelemään toisiamme. Nyt terapiassa nämä asiat ovat alkaneet hahmottua ja tänään olen tajunnut, että pitää ajan kanssa työstää asioita ja alkaa elää "aikuisen elämää". Tämä on aika monimutkaista, enkä pysty sitä tässä enempää avaamaan.

Olen tosiaan terapian jälkeen aivan uuvuksissa, koska käymme ihan pohjamudissa. Ja lisää on tulossa. Luulen kuitenkin, että tästä tavalla tai toisella tulee jotain hyvää.

 

[ap.]

Palaan vielä asiaan... Olen tänään aivan epätoivoinen ja onneton, tarvitsen kovasti apua ja ajatuksianne! Minussa tapahtuu jotain, mikä saa minut reagoimaan ihan tuntemattomalla tavalla. Tämä ehkä johtuu terapiasta ja siitä, että meillä on pitkään ollut vaikeaa. Yritän selittää... Minulla on kotoa peritty malli, missä olen läheisissä suhteissa aika takertuva ja tarvitsen rakkautta kauheasti (ja sitä pitäisi saada koko ajan, välillä tuntuu ettei mikään riitä), muuten olen turvaton. Mies taas on vetäytyvä, pelokas ja vastaa yleensä "en tiedä", kun minä tulen häntä liian lähelle (joskus tinkaan, ollaanko nyt sitten yhdessä vai ei, kun hän ei osoita minulle rakkautta). Juuri tänään on sellainen päivä, että aloin jo aamulla kysellä, että mitä pitäisi tapahtua, jotta oltaisiin onnellisia, ja että olen väsynyt olemaan onneton. Mieheltä meni hermot, hän ei halua edes suunnitella tässä vaiheessa yhteistä lomaa, ja hän sanoi, että on aika vaikeaa pitää kivaa kun toinen koko ajan keskittyy puhumaan siitä, miksi ei ole kivaa.

Tajuan tämän järjellä, mutta tunteet ovat aika sekavia. En pysty yksin kokoamaan tästä mitään, mutta samalla pelottaa ettei mieskään tee mitään - ja että kaikki hajoaa. Tiedän että tämä kuulostaa sekavalta, mutta juuri tältä nyt tuntuu. Miksiköhän tämä menee näin?

 

[ap.]

Anyone?

 

[kannattaa miettiä]

Kuullostaa siltä että oman tarpeesi ajamana ahdistat miehesi nurkkaan.

Pahimmassa tapauksessa hän itseään varjellakseen, riuhtaisee itsensä irti sinusta.

Sinä tukahdutat hänen sinuun tuntemaansa rakkautta. Et anna toisen hengittää.

Oletko kysynyt koskaan itseltäsi, onko minun kanssani kivaa olla? Olenko sellainen puoliso jollaisen itse haluaisin. Ihan rehellisesti?

Teille tekisi hyvää viettää aikaa erillänne. Eikö sinulla ole elämässäsi mitään muuta sisältöä kuin miehesi? Elät ja hengität hänen kauttaan? Mistä teillä riittää puhumista ja jakamista, jos koko ajan ja aina olette yhdessä?? Ja sinä iholla (psyykkisesti tai fyysisesti) ihan jatkuvasti??

Sinusta tulee sellainen mielikuva, tekstiesi perusteella, että minä saisin aikas pian tarpeekseni ja suuntaisin katseeni aukeammille maisemille. Kaikella ystävyydellä.

 

[ap.]

Noin varmaankin on, tuota olen itse ajatellut paljon. Minulla on ystäviä, harrastuksia, vaativa työ ja työmatkoja jne., mutta jotenkin en osaa olla tasapainoisesti suhteessa. emme ole missään nimessä koko ajan yhdessä, vaan molemmat menevät ja tulevat miten tahtovat. Ja se on kivaa.

Kuitenkin se, että mies vetäytyy, saa minut (tahtomattani) liikkumaan lähemmäs häntä. Siis ylittämään jonkin näkymättömän rajan. Ja tämä ajaa miehen yhä etäämmälle. Mutta hänellä on siis myös ongelma siinä, että hän on pelokas ja vetäytyy joka tapauksessa tilanteissa, mihin ei osaa suhtautua.

En usko, että juuri nyt olen kiva ihminen. Mutta haluaisin olla.

 

[male 30v, not single.]

"joskus tinkaan, ollaanko nyt sitten yhdessä vai ei, kun hän ei osoita minulle rakkautta"

Tuossa on ainekset kyllä suhteen kariutumiseen. Sinä käytännössä kiristät erolla rakkauden tunnustuksia. Mielestäni sinun pitäisi keskittyä suhteessa omaan rooliisi kumppanina eikä miehen. Hoidat "oman pesäsi" kuntoon ja toivot että miehesi seuraa ajan päästä perässä. Sinä et voi siivota miehesi puolesta mitään, voit vain (kuten edellinen kirjoittaja totesi) ajaa hänet nurkkaa ja saada hänet repäisemään itsensä irti.

Keskity omaan toimintaasi. Jos miehesi ei tunnusta rakkautta koko aikaa, sinun pitää vain luottaa hänen tekoihinsa, ei sanoihin. Jos hänen teot viestittävät rakkaudesta, niitä sinun on uskottava. Muutenkin nimimerkki "kannattaa miettiä" puhuu täyttä asiaa.

 

[sivupersoona]

Onko se fyysinenkosketus joka välillänne mättää? Te haluaisitte kosketusta, mutta miehenne juoksee karkuun. Se vaan on niin, ettei kaikki ihmiset pidä kosketuksesta. Meillä se on toisinpäin. En minäkään aiemmin sitä ymmärtänyt miksi vaimo ikäänkuin väistelee minua. Nyt kun tiedän sen, niin olen myös oppinut hyväksymään sen. Myös kun vaimo tiedostaa sen, niin nyt hän on alkanut sietää myös kosketusta.

 

[bansk]

Onnellisuuden pitäisi löytyä sinusta itsestäsi eikä niin, että olet onnellinen vain silloin, jos mies on sinun napanuoranasi. Suosittelen, että luet esimerkiksi John Grayn "Miehet Marsista, Naiset Venuksesta", koska amerikkalaisuudestaan huolimatta se selittää helppotajuisesti tiettyjä perusasioita ihmisestä. Karkeasti ottaen (yksilökohtaisia eroja on paljon!) aikojen kuluessa miehet ovat siementäneet sukukypsiä naisia kuten muutkin eläinlajien urokset. Naiset ovat kuitenkin keksineet keinon, jolla saada miehet pidettyä luonaan. Kiima-aikojen sijasta naiset ovat olleet koko ajan valmiina seksiin, jolloin miehen ei ole tarvinnut etsiä tarpeilleen tyydyttäjää, koska kodista on saanut haluamansa ja vastaavasti nainen on saanut huolenpitäjän naiselle ja jälkikasvulle.

Nainen yleensä haluaa sitoutua suhteeseen voimakkaasti ja mikään ei tunnu olevan riittävästi, vaan suhteen alussa jopa ystävyyssuhteet menettävät merkityksensä, kun mielessä on vain se, että pitää saada olla mahdollisimman paljon miehen kanssa. Mies taas tarvitsee ajoittain etäisyyttä suhteesta, jotta hän voi ikäänkuin "kuminauhamaisesti" saada etäisyyttä ottamalla kokea ikävää ja kaipuuta, jolloin hän ponnahtaa kuminauhan tavoin takaisin rakkaansa luokse. Jos nainen pakottaa miehen olemaan liian tiiviisti yhdessä, niin silloin mies herkästi kokee ahdistusta eikä hän siis ehdi kokemaan rakkautta omalla tavallaan, vaan hän rakkauden sijasta kokee enemmän halua päästä suhteesta pois ja että saa hengitystilaa.

Jotta parisuhde voi hyvin, miehelle pitää antaa omaakin aikaa. Vastaavasti sitten kun ollaan yhdessä, niin miehen pitää huomioida naista ja ikäänkuin "tankata" hänen hellyysvajettaan. Kun kumpikin huomioi toisen tarpeet, suhde voi hyvin ja kummallakin on mukava olla.

Tuossa yllä siis kärjistetysti kirjan yksi pääviesteistä. Jos parisuhteen kumpikaan osapuoli ei tiedosta tuota eroa sukupuolissa, niin suhde saattaa olla hyvinkin riitaisa ja onneton. Kun ymmärtää eroavuudet, niin on helpompi sopeutua tilanteeseen. Miehille tekee hyvää oppia ilmaisemaan tunteitaan ei vain naisen vaan itsensäkin vuoksi (hellyys sanallisesti ja sanattomasti on miehellekin etu) ja naiselle on hyvä oppia itsenäisyyttä (tärkeät suhteet ystäviin ja sukulaisiin ei katkea).

Yksi vaihtoehto on sitten tietysti se, että etsii sellaisen miehen, joka on tässä asiassa "naismainen" eli on jopa läheisriippuvaiseksi luokiteltu, jolloin voi olla yhdessä 24/7. Vastaavasti kovin sitoutumiskyvytön mies voi etsiä itselleen hyvin itsenäisen naisen, jolloin kummallekin riittää se, että nähdään vain isommissa käänteissä ja kummallakin on oma ura, omat ystävät jne.

Ylipäätään parisuhteessa harvoin saavuttaa mitään vaatimalla, tivaamalla ja määräilemällä. Parisuhde edelleenkin on yhteispeliä, jossa pitää löytää tasapaino, jossa kummankin on hyvä olla.

Onkohan mahdollista, että valtaisa hellyydentarpeesi itse asiassa onkin jotakin perua lapsuudestasi, jolloin olet kokenut turvattomuutta?

 

[sivupersoona]

Hieno kirjoitus. bansk

Tunsin itsekin saaneeni vahvistusta omille ajatuksille.

 

[ap.]

Kiitos kirjoituksistanne!
Ihan varmasti minulla on turvattomuutta itsessäni johtuen lapsuudenkokemuksista. Aina välillä pystyn elämään suhteessa "normaalisti" ja kestämään normaalia epävarmuutta, mutta kriisitilanteissa turvattomuutta on vaikeaa hallita.

Tilanne on jotenkin hassu... Aina kun mies haluaa tehdä jotain yksin (esim. lähteä viikonlopuksi pois harratusten parissa, matkustaa tapaamaan vaikka naispuolistakin ystävää, viettää iltaa poikaporukassa), minä tietenkin ja epäilemättä sanon kyllä. En siis ole näennäisesti mustasukkainen tai omistava. Minulla on paljon "omaa elämää" ja viihdyn yksinkin. Mutta sitten omassa päässäni analysoin suhdettamme, ihmettelen miksi emme voi tehdä tulevaisuuden suunnitelmia, miksi mies vetäytyy, miksi hän ei pidä minusta enemmän huolta jne. Ja tämä sitten kostautuu niin, että heikon hetken tullen reagoin ja se saa miehen pelästymään. Emme ole kovin hyviä puhumaan asioista rakentavasti, vaan minä esim. uhattuna ilmoitan, etten ainakaan jää tällaista käytöstä katselemaan. Mikä sitten tekee miehen epävarmaksi. Ja toisaalta, jos yritän liian kiivaasti, niin se ei tunnu aidolta, ja sekin saa hänet epäröimään.

 

[Nie w...]

Tassa aiemmin jotkut sanoivat, etta sina olisit tukahduttava. Siihen on ulkopuolisen todella vaikeaa ottaa kantaa, mutta asian voi nahda myos toisellakin tavalla. Keta ihmista ei alkaisi ahdistaa, jos puolisolta ei tule hellyytta, ja sitten keksitaan tuollaisia todella abstrakteja ajatuksia (kuten esim. se, etta sinun pitaisi antaa hanelle jotakin onnellisuutta. Mitenkahan se kaytannossa mahtaisi tapahtua? Itse en ainakaan osaa sanoa.), joiden varassa koko suhteen tulevaisuus kuitenkin vaikuttaa olevan. Minusta nayttaa silta, etta mies itse on varsin tarvitseva siina mielessa, etta nimenomaan sinun pitaisi antaa hanelle jotakin. Han vaikuttaa ottavan sinut itsestaanselvyytena. Voisitko mitenkaan ottaa hieman etaisyytta haneen? Samalla ehka kannattaisi alkaa vahvistaa suhteen ulkopuolella olevia turvaverkkoja (ura, ystavat, suku/perhe), eika olla liian riippuvainen hanesta.

Joskus muuten liika keskustelukin voi olla pahasta: kun puheet karkaavat liian abstraktille tasolle, kumpikin osapuoli saattaa vain hammentya entisestaan. Olisi hienoa pysytella suhteesta puhuttaessa tasolla, jolla konkreettisesti mietitaan sita, mita toiselta toivoo ja odottaa.