Mitäs mieltä olette tästä??

Mutta sen jälkeen on yks hailee, vaikka lapsi olisi hoidossa kymmentuntisia päiviä? :xmas:

Niin se vaan tuppaa usein olemaan. Kun maaginen 3 v on täynnä, on lapsi yhdessä yössä valmis täyspitkiin (tai ylipitkiin) hoitopäiviin. Oih ja voih.

P.S. Mun lasten elämässä jokainen vuosi on tärkeä - ei kolme ekaa ole sen tärkeämpiä olleet kuin vaikkapa kolme seuraavaa. Mutta tiedän omistavani ainutlaatuiset lapset.
3 vuotta on tutkitusti tietty rajapyykki, jonka jälkeen lapsella on enemmän valmiuksia ja esim perusturvallisuus on kehittynyt. Lapset ovat erilaisia ja ikähaarukka on tässäkin asiassa varmasti laaja milloin kukakin on valmis mihinkin, mutta tietyt asiat vaativat kuitenkin vähintään sen kolme vuotta aikaa ihmisen kehityksessä.

Pitkiä tarhapäiviä ei tietenkään sen jälkeenkään kun "maaginen" 3 Vee on täynnä. Mun lasta haetaan eskarin iltapäivähoidosta lähes joka päivä silloin kun hän itse tahtoo, eli miten on edellisillalla sovittu. Välillä joutuu olemaan jopa 9 tunnin päiviä ja minusta se on väärin, vaikka lapsi on jo 6-vuotias.

Onhan meitä moneksi, jotkut pitää lapset hoidossa oman kesälomansakin ajan ja se on heidän mielestään täysin oikein, pitäähän aikuisilla olla loma!
 
Tässä referaatti eräästä artikkelista, jossa myös käsitellään ko. asiaa:

Äitiys on merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä.

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Anna Tuliharju on mm. tuota mieltä vuoden 2001 joulukuun Gloriassa.

Tuliharjun mielestä tärkeämpää on myös huolehtia alle yksi- ja kaksivuotiaista, jotka viedään kymmeneksi tunniksi päiväkotiin kuin koululaisista, jotka viettävät iltapäiviään yksin. Hän toteaa, että kahdeksanvuotiaalla on paljon paremmat valmiudet olla iltapäivä yksin kotona kuin vuoden ikäisellä totaalisesti uudessa maailmassa, missä aikuiset ja lapsiryhmät vaihtuvat.

Haastattelussa Tuliharju sanoo myös, että suurin osa äideistä nauttii pienen vauvan hoitamisesta, jaksaa herätä yöllä ja antaa jakamattoman huomionsa. On palkitsevaa olla täydellisen tarvittu, välttämätön. Mutta kun lapsukainen kasvaa ja ryhtyy tekemään asioita "itse", ei olekaan yhtä helppoa jaksaa olla hänessä kiinni kaiken aikaa. Kuitenkin lapsi tarvitsee äitiään yhtä paljon kuin ennenkin, vain eri tavalla. Monet nuoret äidit ovat ristiriitatilanteessa - pyydetään, jopa vaaditaan tulemaan töihin eivätkä he ehkä omasta mielestään saa toista tilaisuutta, jos nyt kieltäytyy. Tuliharjun mukaan asia, mistä varmasti putoaa pois töihin mennessä, on oman lapsen kehitys.

Nykyisin Tuliharjun mukaan lapsen paras on hukassa, ja sitähän useimmat vanhemmat lapselleen haluavat. Hänen mukaansa vanhemmat uskovat liian vähän omaan arvoonsa. Mikä tahansa muu asia tuntuu olevan tärkeämpää omalle lapselle: virikkeet, kaverit, ryhmä, harrastukset. Kuitenkin lapsi kehittyy lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa. Ensimmäisellä, toisella ja kolmannella ikävuodella syntyy perusta itsetunnolle, arvoille ja vastuun kantamiselle. Pienen lapsen kehitys on riippuvainen lähimmästä ihmissuhteesta, jossa hän elää. Alle kolmivuotiaana lapselle päivittäinen ero ensisijaisesta hoitajasta on aina stressi. Sitä kautta se on riski kehitykselle.

Toki Tuliharjukin ymmärtää, että kaikilla vanhemmilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia hoitaa lapsiaan kotona kolmivuotiaaksi. Sen vuoksi hän on ollut mukana Auta lasta kasvamaan -hankkeessa, jossa tärkeimpinä pointteina on omahoitaja päiväkodissa, vanhempien pitäminen mielessä päiväkodissa esim. kuvia katselemalla, ikävän yllättäessä huomiota ei yritetä kääntää muualle, vaan lasta lohdutetaan.

Ikävä tunteena on tärkeä, sillä jos vanhemmat ajattelevat, että päivähoito on hyvä aloittaa aikaisin, kun lapsi ei vielä osaa ikävöidä. Jos lapsi ei vielä osaa ikävöidä, hänellä on kiintymyssuhteen kasvaminen vielä kesken. Ja kesken se voi jäädä, jos tätä asiaa ei ymmärretä.

Hän puhuu artikkelissa myös syyllisyydestä ja syyllistymisestä, josta tälläkin palstalla aika ajoin keskustellaan. Hän sanoo, että joka ikinen tekee virheitä. Semmoista äitiä tai isää ei ole, joka ei tekisi.
Hän muistuttaa tunnetusta termistä riittävän hyvä vanhemmuus, joka tarkoittaa sitä, että elämässä on enemmän rakkautta kuin vaikeuksia. Tiedetään myös, että yksi kehityksen edellytyksistä on se, että ei ole täydellistä. Jos lapsillamme olisi täydellinen palvelu, ei yksikään heistä kehittyisi. Täytyy olla myös jotain, mitä puuttuu Tuliharju toteaa. Ei lapsia pidä pitää pumpulissa, vaan auttaa vaikeuksien yli.
Hyvä vanhemmuus edellyttää kykyä myös syyllisyydentunteen kestämiseen. Jokainen kokee sitä joskus. Jos se kielletään, kipeät asiat eivät korjaannu. Sanotaan, että vanhempia ei saa syyllistää, mutta syyllistäminen on Anna Tuliharjun mukaan jo käsitteenä mahdoton. Syyllisyys on terveessä ihmisessä valmiina oleva tunne, sitä ei voi ulkopuolelta toiseen istuttaa. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on sanonut, että ihminen ilman syyllisyydentunnetta on psykopaatti. Ja joku toinen on sanonut, että syyllisyys on rakkauden vartija. Terveen syyllisyydentunteen kestäminen on lapsen etu, silläkin voi tehdä lapselleen vahinkoa, että jää syyllisyyteen kiinni ja ajattelee, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Tärkeää on myös eriytyminen aikanaan, joka on elämänkaaren keskeinen ja kipeä asia. Se on yhtä vaikeaa äidille kuin itseään haltuun ottavalle lapselle. Ja silti se on välttämättömyys. Mutta ei voi eriytyä, jos ei ole mistä eriytyä.
 
Pitkiä tarhapäiviä ei tietenkään sen jälkeenkään kun "maaginen" 3 Vee on täynnä. Mun lasta haetaan eskarin iltapäivähoidosta lähes joka päivä silloin kun hän itse tahtoo, eli miten on edellisillalla sovittu. Välillä joutuu olemaan jopa 9 tunnin päiviä ja minusta se on väärin, vaikka lapsi on jo 6-vuotias.
Mun lapsi ei olisi eskarin iltapäivähoidossa ollenkaan, jos meillä olisi mahdollisuus hakea hänet kun hän itse tahtoo, ts. työt ei ilmeisesti sanele hoitoaikoja.

Mutta joo, kukin perhe tavallaan & jokainen tuntee lapsensa ja tietää tämän valmiudet :)
 
peesi
[QUOTE="jaa";25034927]En jaksanut lukea ihan kokonaan, mutta olen kyllä hyvin pitkälle samaa mieltä. Tiedän että mun ei pitäis tätä sanoa ja en ehkä voi tulla lukemaan enään myöhemmin kommentteja, mutta oikeasti uskon että paras paikka pienelle lapselle on kotona äidin kanssa. Enkä ehkä laittaisi tuota rajaa tuohon 3 vuoteenkaan jos on kysymys koko päivästä.[/QUOTE]

Peesi! Lapseni kotona hoitanut 3-vuotiaiksi jo ennen kodinhoitotukia. Liian pitkä päivä lapsella tarhassa. Kerhoihin voi viedä sitten jo isomman saamaan seuraa.
Alle 3veelle löytyy virikkeet arki/kotiöistä kotona.
 
vrs
Mut hoiti mummu kouluikään asti kotona ja 3v eteenpäin oli päiväkerho 3h arkipäivisin. Hyvät on muistot ja oikeesti muistan, kuinka pelottava ajatus oli, jos olis joutunu päiväkotiin niinku jotku kaverit...
 
Mut hoiti mummu kouluikään asti kotona ja 3v eteenpäin oli päiväkerho 3h arkipäivisin. Hyvät on muistot ja oikeesti muistan, kuinka pelottava ajatus oli, jos olis joutunu päiväkotiin niinku jotku kaverit...
Minäkin täysin kotihoidettu. Äiti kotona siihen asti kunnes olin jo koulussa ollut joitain vuosia. Eskaria ennen kävin jossain kerhossa pari kertaa viikossa, mutta en viihtynyt siellä. Sieltä ei ole oikeastaan kuin muutama ahdistava muisto, ei yhtään positiivista mielikuvaa.

Eli miten ihmeessä musta on voinut tulla todella sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva sekä tosi hyvä ihmistuntija kun mua ei sosiaalistettu heti pienenä....
 
Mut hoiti mummu kouluikään asti kotona ja 3v eteenpäin oli päiväkerho 3h arkipäivisin. Hyvät on muistot ja oikeesti muistan, kuinka pelottava ajatus oli, jos olis joutunu päiväkotiin niinku jotku kaverit...
Minä taas haaveilin päiväkotiin pääsemisestä, ja tylsistyin srk:n kerhossa missä kävin kahdesti viikossa. Kun 6-vuotiaana lopulta pääsin päiväkodin eskariin niin olin onneni kukkuloilla.

Niin on lapset erilaisia jo pienenä :)
 
En ole tutkinut asiaa joten en voi sanoa mitään luotettavaa. Mutta häiritsee silti isien dissaus. Sanotaan tuolla toki että isi voi hoitaa lasta mutta äiti ei silti saa tehdä pitkiä päiviä. Entä isi, hänkö sitten saa tehdä pitkiä päiviä?

Tohtorin tutkinto ei tee erehtymätöntä...
 
En ole selvännäkijä ;) Sun reaktiot voi johtua monesta muustakin syystä kuin siitä, että sun oma lapsi olisi laitettu hoitoon 1-vuotiaana.
Päätit kuitenkin olla samaa mieltä tytsin kanssa, ihan ilman perusteita? Tytsin mukaan mä tunnen syyllisyyttä omista hoitovalinnoistani ja siksi en usko tutkimukseen. Ettehän te tiedä meidän lastenhoidosta pätkääkään.

Eli ellei tuo ollut täysi klisee niin mikä sitten?
 
Päätit kuitenkin olla samaa mieltä tytsin kanssa, ihan ilman perusteita? Tytsin mukaan mä tunnen syyllisyyttä omista hoitovalinnoistani ja siksi en usko tutkimukseen. Ettehän te tiedä meidän lastenhoidosta pätkääkään.

Eli ellei tuo ollut täysi klisee niin mikä sitten?
Mä en ainakaan tarkoituksella ottanut kantaa juuri tietyn kirjoittelijan motiiveihin. Kunhan totesin, että monesti näistä aiheista älähdetään juuri syyllisyyden tms. takia. :)

Mä olen itsekin aloittanut päiväkodin 1v 2kk iässä ja silti olen sitä mieltä, että tuon ikäinen on liian pieni päiväkotiin. Olin sentään lyhyitä päiviä.
 
En ole lukenut ko. kirjaa, mutta pitäisi varmaan lukea se. Mutta jo äskeisen lukemani peruusteella, en kyllä menisi kutsumaan ajatuksia ja väittämiä pelkäksi paskaksi.Ihan niin yksioikoisesti en osaa asiaa nähdä, että päiväkotihoito olisi suorastaan tai ainakaan ainoastaan vahingollista alle 3-vuotiaalle lapselle. Kyllähän kotihoitokin voi olla lapselle joskus haitallista, mikäli kotiolot ovat epävakaat tms.
( en jaksa nyt ruveta erittelemään kaikkia niitä asioita, jolloin kotihoito voisi olla haitallisempaa. Ajakoon tuo ympäripyöräe tms. sen asian)

Tosin ei tuossa kirjassakaan varmaan sanottu päivähoidon olevan ainostaan vahingollista lapselle. Mutta se mikä tuossa artikellissakin sanotiin on vääjämättä totta, että päiväkodissa lapsiryhmät ovat suuria ja työntekijöitä on niissä liian vähän. ( ja sijaisjärjestelyt ovat olemattomia, tämä lie tosin hivenen kuntakohtaista) ja joidenkin lasten päiväkotipäivät venyvät liian pitkiksi.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta,eikä halua hoitaa lastaan kotona, sekin on tosiasia. Siksi mielestäni pitäisi kohdistaa sitä palloa päivähoitomuotojen uudistumiselle. Ja näiden ratkaisujen rakentajana tulisi olla lapsen hyvinvointi- ei raha. Ei käyttö- eikä täyttöasteet, ei tulostavoitteellisuus ja tehokkuus.
Mutta siihen suuntaan ei olla menossa. Vaan pieniä päivähoitoyksiköitä suljetaan, ryhmäperhepäiväkoteja alasajetaan, perhepäivähoitoa hiivutetaan jne.

Minä uskon, että kirjassa on paljon asiaa, en ehkä ( sitä lukematta on helppo sanoa ) kaikkea aivan sellaisenaan allekirjoita, mutta en myöskään teilaa.

Keskustella saa ja pitää, mutta ne keskustelut, jotka syntyvät päivähoito vs. kotihoito asioista ovat usein kovin mustavalkoisia ja ajautuvat syyttely. ja syyllistymislinjalle. Ja asiasta unohtuu jopa se tärkein, jonka vuoksi keskustelua on ruvettu käymään. Lapsen hyvinvointi.
 
Viimeksi muokattu:
Samaa mieltä.
Lapsi kotihoidossa, kyllä se isäki voi jostai 1-1,5v eteenpäin hoitaa, jos vaan on sitä ennen ollu hyvin vahvasti hoidossa mukana. Ja äitikään ei liian kauan ole pois.
Jos päätyy viemään vieraammalle hoitoon, ni pitäis kunnolla tutustua (luoda suhde) hoitajaan ennen ku sinne jää, hoitaja ei sais vaihtua, tarpeeksi pieni ryhmä jotta ois aikaa lapselle, ja ei liian pitkä hoitopäivä.

Kotihoitokaan ei silti takaa sitä, että lapsi saa riittävästi yksilöllistä hoivaa ja vahvan kiintymyssuhteen hoitajaan. Jos on 4 alle kouluikäistä, ja vielä pari kouluikäistä päälle, ni kyllä siinä on riski jäädä turhan vähälle...
 
Viimeksi muokattu:
"Rusasen mukaan alle kolmevuotiaita lapsia ei pitäisi hoitaa lainkaan päiväkodeissa. Se voi olla vahingollista lapsen kehitykselle, mikäli hänellä ei ole aikuista johon muodostaa turvallinen kiintymyssuhde."

En muiden lapsista tiedä, mutta meidän lapsilla on ollut ja on yhä useita aikuisia johon muodostaa turvallinen kiintymyssuhde; äiti, isä, isovanhemmat, ja myöhemmin päiväkodin tädit/sedät (osa heistä, kaikkiin eivät ole kiintyneet eivätkä kaikkia ns. kelpuuttaneet).

Huonosti on asiat perheessä, jos lapsella ei ole aikuista/aikuisia, johon muodostaa turvallinen kiintymyssuhde jonka turvin uskaltaa irroittautua välillä sieltä kotoakin ilman itkuja & ikävää, tietäen että äiti tai iskä hakee kyllä kotiin. Ja jos sitä kiintymyssuhdetta ei osata muodostaa muihin kuin omaan äitiin.
Joo, meilläkin on asiat niin huonosti, että lasten on ollut pakko muodostaa kiintymyssuhteita muihinkin, kuin minuun. Meillä ei ole koskaan ollut äiti pyhälehmä, mutta ei ole olleet lapsetkaan, joiden ehdoilla olis menty eteenpäin. Kyllä lastenkin (-pikkuvauvat) tulee oppia sietämään epämukavuutta elämässään.
 
Mä uskoisin että kodinomainen, pieni hoitopaikka (pph tms) ja lyhyet hoitopäivät on varmasti ihan ok pienillekin, mutta isoon päiväkoti ei kyllä oo alle 3 vuotiaan paikka eikä varsinkaan vuorohoito. Meillä keskimmäinen oli 2vuotias kun menin töihin ja lapset aloitti vuorohoidossa. Niiden hoitoajat vaihteli, hoitopäivän pituus vaihteli, hoitajat vaihteli ja hoitokaverit vaihteli. Hoitoyksikkökin vaihteli. Aamuun mennessä jouduin viedä yksikköön a josta lapsi vaihdettiin eri hoitajan hoiviin yksikköön b klo 7.15. Sielläkin hoitaja vielä vaihtui päivän aikana. Lapsia tuli ja meni, kukin oman vanhenmpansa työvuorojen mukaan. Iltavuorossa taas vein lapsen ensin yksikköön b jossa lapsi oli klo 16.15 asti. Senjälkeen iltahoitoon jäävät lapset siirrettiin yksikköön c (myös hoitaja vaihtui tässä vaiheessa). Kun sitten yksikössä c alkoi yöhoitoon jäävät lapset iltapuuhiin, siirrettiin illan aikana kotiin haettavat lapset yksikköön d. Mä kadun sitä että vein lapsen niin nuorena tuollaiseen rumbaan. Se sai siitä trauman. Vielä melkein vuosi viimeisen hoitopäivän jälkeen jos sanoi sanan "päiväkoti" niin lapsi jäykistyi ja meni totiseksi ja huulet alkoi vapista. Meidän 5vuotiaalla sen sijaan ei ollu mitään vaikeuksia sopeutua tuohon vaihtelevaan systeemiin. Nuorimmainen pidetään kyllä visusti 3 vuotiaaksi kotona, jospa 3vuotias olis vähän kypsempi tuohon rumbaan kuin 2vuotias.
 

Yhteistyössä