Harjoitus tekee mestarin.Alkuperäinen kirjoittaja ihan tavallinen vaimo ja äiti;23684810:Muutenhan kukaan terve ihminen ei tunteitaan salaile. Ja helvetin vaikeaahan se onkin.
Harjoitus tekee mestarin.Alkuperäinen kirjoittaja ihan tavallinen vaimo ja äiti;23684810:Muutenhan kukaan terve ihminen ei tunteitaan salaile. Ja helvetin vaikeaahan se onkin.
Tuohon sanoisin, että tunnistin hänet sielunkumppaniksi sekunnissa. Mutta sitä en tiedä olisko hyvä lähtökohta suhteelle... Miksipä ei? Jos meillä aviomieheni kanssa olisi huono suhde, väkivaltaa jne niin ratkaisu olisi helppo. Mutta mulla on hyvä mies. Syvää rakkautta enkä kovaa seksuaalista vetovoimaakaan en häneen tunne, mutta rakastan kyllä.No, yrittäisin tuossa tilanteessa unohtaa. Olen tosin sikäli skeptikko, etten usko, että kahdessa viikossa voi todeta ketään sielunkumppaniksi, enkä toisaalta tiedä, onko sielunkumppanuus ylipäätään hyvä lähtökohta parisuhteelle. Toki, voihan sellainen toimia, mutta myös vastakohdat täydentävät toisiaan.
Jättipeesi. Mä luulin erästä miestä sielunkumppaniksi, mutta kuukausien ja vuosien varrella parisuhteessa se oli kaikkea muuta! Pelkkää oman mielikuvituksen alussa kehittelemää tunnetta "syvästä yhteenkuuluvaisuudesta". Hoh-hoijaa sille. En siis lähtis hyvää perhettä rikkomaan tämmöisen takia. Mutta voihan tosiaan olla, että vuosien varrella tapahtuu jotain, mikä saa teidän oikeasti yhteen. Mutta silti... Jäitä hattuun, tosiaankin. Ja ihan hyvälläOlen siinä käsityksessä, että näitä tarinoita on paria sorttia: Niitä joissa intuitio oli oikea ja niitä joissa ei ollut. Jotkut sielunkumppanin perään lähteneet ovat siis onnellisia, jotkut perheensä luo jääneet ovat. Samalla tavalla ratkaisuaan huonona pitäviä löytyy käsittääkseni kummastakin ryhmästä, lähteneistä ja jääneistä. Osuuksia en tiedä.
Mutta, joka tapauksessa, kaksi viikkoa on erittäin lyhyt aika. Jos mies todella, todella on jotenkin oikea, kestätte senkin, että edes yrität unohtaa.
Mä oon kyllä sitä mieltä, että ihmisellä on vain yksi elämä ja oikeus olla onnellinen välittämättä muiden onnesta... Siis no lapset on mun mielestä onnellisia, kun vanhemmat on onnellisia, yhdessä tai erikseen. Mutta ei kenenkään tarvitse "säälistä" jäädä puolisonsa kanssa. Jos mun mies rakastuisi toiseen naiseen niin tottahan toki tuo saisi lähteä. Ei rakkaudelle mitään voi ja minä haluan, että mieheni on onnellinen. En minä ajattele sitä minään kodin rikkomisena. Josko menisi ja pettäisi pelkän seksin takia niin se olisi kodin rikkomista.Tunteettomasti ajatellen: kaikkea ei voi saada. Sä voit valita joko itsesi tai perheesi (johon säkin kuulut). Jos valitset itsesi, rikot samalla kolmen muun ihmisen elämän ja kodin, särjet miehesi sydämen, teet lapsistasi kahden kodin lapsia. Se, olisitko pitemmän päälle onnellinen tämän miehen kanssa, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kannattaako ottaa riski? Jos olisit lapseton, päätös olisi ehkä helpompi. Mutta nyt sun pitää ajatella myös lapsia. Jos sulla on nyt hyvä elämä ja olet suhteellisen onnellinen, kannattaako ottaa se riski, että kaikki hajoaa, mutta itse olisit onnellinen?
Ajattele asiaa myös tältä kantilta. Jos se mies olisi perheellinen ja jättäisi perheensä sun vuoksesi, millaisen kuvan se antaisi hänestä sulle? Että toinen on valmis hajottamaan perheensä uuden rakkauden vuoksi. Ja mikä estäisi häntä tekemästä samaa sulle? Jos mä olisin se sielunkumppanisi, mä ainakin ajattelisin tätä.
Jätä tämä mies päiväuneksi. Kun on harmaata ja tylsää, voit vaipua niihin päiväuniin loukkaamatta ketään. Mä rakastin yhtä ihmistä enemmän kuin elämää kauan, kauan sitten. Vielä 15 vuotta eron jälkeen me nähtiin aina silloin tällöin ja voitiin pistää tekstaria joskus. Ja siis olin tällöin jo nykyisen mieheni kanssa. Mua helpotti suuresti, kun poistin sen ihmisen numeron puhelimesta. Tänä vuonna ollaan nähty satunnaisesti työn vuoksi, ja joka näkemisen jälkeen ajatukset ovat pitkään sekaisin. Mutta järki on onneksi voittanut.
Näin se menee. Ja tieto siitä, että tämä sielunkumppani on edelleen yksin, koska ei voi ikinä unohtaa mua, riipii. Silti asia on puhuttu, sovittu ja kuopattu. JOS jättäisin perheeni, tekisin sen tavallaan säälistä tätä "tuntematonta" kohtaan. Omaa onnea en voi taata edes. Riski on aivan liian iso.hyvin tutun kuuloista minullekin. Sellainen sielua syvältä koskettanut ihminenkin on mahdollista unohtaa, jos vain sen tahtoo tehdä. Se toki sattuu, mutta aika parantaa haavat ja haalistaa tunteita. Sydämeen voi jäädä kaunis muisto, sellainen joka voi vielä vuosienkin päästä tuntua lämpimänä läikähdyksenä ja hivenen haikeana häivähdyksenä, siitä kun joku on todella koskettanut sieluasi. Mutta sen tunteen olemassaolon ei tarvitse olla uhka parisuhteellesi ja perheellesi. Eikö muutenkin kannata jättää koko juttu tähän, kun siitä vielä pääsee ns. helposti, vaikkakin kivulla, irti. Ja jäljelle jää kaunis muisto. Sen sijaan, että sössisi kaikki asiansa. Hajottaisi perheen ja särkisi toisten sydämiä. Ja ehkä se elämä sen sielunkumpaaninkaan rinnalla ei arjessa oliskaan vaan suurta tunneta. Riski sille, että menettäisi lopulta ns. kaiken on aika suuri.
ap:stä on varmaan ihana kuvitella, että mies tuntee samoin häntä kohtaan; että on olemassa sellainen jokin sielunkumppanuus, jonka molemmat tuntevat samoin. Mutta ethän oikeasti voi tietää kuinka lyhyen suhteen vuoksi olet valmis mahdollisesti pilaamaan elämäsi.Alkuperäinen kirjoittaja äläteetyperyyksiä;23684910:Jättipeesi. Mä luulin erästä miestä sielunkumppaniksi, mutta kuukausien ja vuosien varrella parisuhteessa se oli kaikkea muuta! Pelkkää oman mielikuvituksen alussa kehittelemää tunnetta "syvästä yhteenkuuluvaisuudesta". Hoh-hoijaa sille. En siis lähtis hyvää perhettä rikkomaan tämmöisen takia. Mutta voihan tosiaan olla, että vuosien varrella tapahtuu jotain, mikä saa teidän oikeasti yhteen. Mutta silti... Jäitä hattuun, tosiaankin. Ja ihan hyvällä
Mä taas olen sitä mieltä, että vaikka meillä on vain yksi elämä, niin sitä ei voi elää välittämättä muista. Etenkään lapsista. Ap:llähän on tällä hetkellä ihan hyvä elämä ja hyvä mies. Houkutuksia voi tulla vaikka kuinka paljon elämän varrella. Pitäiskö niihin kaikkiin vain mennä ja tarttua hetkeen? Ja mitä jos elämästä ei tulisikaan mitään tämän sielunkumppanin kanssa? Silloin on menettänyt jo jotain, mitä ei koskaan saa takaisin.Mä oon kyllä sitä mieltä, että ihmisellä on vain yksi elämä ja oikeus olla onnellinen välittämättä muiden onnesta... Siis no lapset on mun mielestä onnellisia, kun vanhemmat on onnellisia, yhdessä tai erikseen. Mutta ei kenenkään tarvitse "säälistä" jäädä puolisonsa kanssa. Jos mun mies rakastuisi toiseen naiseen niin tottahan toki tuo saisi lähteä. Ei rakkaudelle mitään voi ja minä haluan, että mieheni on onnellinen. En minä ajattele sitä minään kodin rikkomisena. Josko menisi ja pettäisi pelkän seksin takia niin se olisi kodin rikkomista.
Vain äärimmäistä harkintaa noudattaen tuo omalle miehelle kertominen! Jos ap:n mies on sellainen, joka ei halua kuulla minkäänlaisista haaveista johonkuhun toiseen, jo pelkästä suun avaamisesta voi tulla ero tai muita hankalia seurauksia. Kannattaa tunnustella huolellisesti ennen kuin möläyttää.Parasta on, ku kerrot miehellesi tuosta. Sitten pohditte yhdessä, mikä on mennyt pieleen ja miten löydätte yhteisen kipinän jälleen.