Mitä ihmettä teen?! Tapasin "sielunkumppanini", mutta olen naimisissa ja kahden pienen lapsen äiti. En voi unohtaa

Muutenhan kukaan terve ihminen ei tunteitaan salaile. Ja helvetin vaikeaahan se onkin.

Harjoitus tekee mestarin.

 

[QUOTE="aapee";23684788]Näin se todennäköisesti tuleekin menemään... Olen tätä miettinyt, miettinyt ja miettinyt, mutta tuskin voin tehdä sitä lapsille ja miehilleni, että eroan jonkun äidin uuden huuman myötä Mutta mun sydän särkyy...[/QUOTE]

Anna särkyä. Älä hajota perhettäsi, älä tuhoa ihan hyvää ja turvallista elämää hetken huumalla. Voin kertoa (kokemuksella), että pääset yli tuosta muutamassa kuukaudessa. Et viestaile, et "sattumalta" näe, unohdat, päätät vain niin.

Mulla on ihminen tuola jossain kulkemassa, joka saa kintut veteliksi heti. Hän on mun sielunkumppani, hän on mun tuttu, mun "veli", jota en kuitenkaan tunne, mutta tiedän tuntevani. Hän on kuin minä. Sitä paitsi hän on pirun suloinen tapaus. Annan olla, mulla on perhe, mulla on mies, lapset ja pitkä onnellinen suhde. Meillä on kaikki hyvin.

Pääsin yli tuosta ihmisestä, kun päätin niin. En kadu päätöstäni, en haikaile mitään. Tänäänkin mietin, kun meillä oli tosi kiva päivä perheen kanssa, että olen tosi onnekas, että minulla on juuri tämä perhe.

 

No, yrittäisin tuossa tilanteessa unohtaa. Olen tosin sikäli skeptikko, etten usko, että kahdessa viikossa voi todeta ketään sielunkumppaniksi, enkä toisaalta tiedä, onko sielunkumppanuus ylipäätään hyvä lähtökohta parisuhteelle. Toki, voihan sellainen toimia, mutta myös vastakohdat täydentävät toisiaan.

Tuohon sanoisin, että tunnistin hänet sielunkumppaniksi sekunnissa. Mutta sitä en tiedä olisko hyvä lähtökohta suhteelle... Miksipä ei? Jos meillä aviomieheni kanssa olisi huono suhde, väkivaltaa jne niin ratkaisu olisi helppo. Mutta mulla on hyvä mies. Syvää rakkautta enkä kovaa seksuaalista vetovoimaakaan en häneen tunne, mutta rakastan kyllä.

Tän toisenkaan miehen kanssa seksi ei ole se mikä meitä toisiimme vetää (ainakaan minun puoleltani, eikä kuulema miehenkään), vaan rakkaus. Olenkin sitä miestä kovistellut, että ethän vaan ole seksin perässä, mutta kuulema ei. Tai siis, tietysti tunnen sukupuolista vetoakin häneen, mutta se ei ole se pääasia.

 

Mun ja mun ensirakkauden suhde on tuollainen... Vaikea laittaa sanoiksi, mutta ihminen, jonka tiedän olevan minulle se oikea. Hetki ei vaan aikanaan ollut oikea ja sen jälkeenkään sitä oikeaa hetkeä ei ole tullut. Minä kuitenkin uskon siihen, että jos kaksi ihmistä on luotu toisilleen, jonain päivänä he saavat toisensa. Odottanut olen sitä hetkeä jo 15 vuotta ja helposti odotan vielä vaikka 50 Tällä hetkellä olen kuitenkin onnellinen ihanasta miehestäni sekä perheestäni eli tälläkään hetkellä hetki ei ole oikea sille rakkaudelle.

Ehkä suakin voisi auttaa ajatus siitä, että joskus toiste teillekin tulee se oikea hetki, josko se on tullakseen.

 

[QUOTE="vieras";23684845]Anna särkyä. Älä hajota perhettäsi, älä tuhoa ihan hyvää ja turvallista elämää hetken huumalla. Voin kertoa (kokemuksella), että pääset yli tuosta muutamassa kuukaudessa. Et viestaile, et "sattumalta" näe, unohdat, päätät vain niin.

Mulla on ihminen tuola jossain kulkemassa, joka saa kintut veteliksi heti. Hän on mun sielunkumppani, hän on mun tuttu, mun "veli", jota en kuitenkaan tunne, mutta tiedän tuntevani. Hän on kuin minä. Sitä paitsi hän on pirun suloinen tapaus. Annan olla, mulla on perhe, mulla on mies, lapset ja pitkä onnellinen suhde. Meillä on kaikki hyvin.

Pääsin yli tuosta ihmisestä, kun päätin niin. En kadu päätöstäni, en haikaile mitään. Tänäänkin mietin, kun meillä oli tosi kiva päivä perheen kanssa, että olen tosi onnekas, että minulla on juuri tämä perhe.[/QUOTE] hyvin tutun kuuloista minullekin. Sellainen sielua syvältä koskettanut ihminenkin on mahdollista unohtaa, jos vain sen tahtoo tehdä. Se toki sattuu, mutta aika parantaa haavat ja haalistaa tunteita. Sydämeen voi jäädä kaunis muisto, sellainen joka voi vielä vuosienkin päästä tuntua lämpimänä läikähdyksenä ja hivenen haikeana häivähdyksenä, siitä kun joku on todella koskettanut sieluasi. Mutta sen tunteen olemassaolon ei tarvitse olla uhka parisuhteellesi ja perheellesi. Eikö muutenkin kannata jättää koko juttu tähän, kun siitä vielä pääsee ns. helposti, vaikkakin kivulla, irti. Ja jäljelle jää kaunis muisto. Sen sijaan, että sössisi kaikki asiansa. Hajottaisi perheen ja särkisi toisten sydämiä. Ja ehkä se elämä sen sielunkumpaaninkaan rinnalla ei arjessa oliskaan vaan suurta tunneta. Riski sille, että menettäisi lopulta ns. kaiken on aika suuri.

 

Olen siinä käsityksessä, että näitä tarinoita on paria sorttia: Niitä joissa intuitio oli oikea ja niitä joissa ei ollut. Jotkut sielunkumppanin perään lähteneet ovat siis onnellisia, jotkut perheensä luo jääneet ovat. Samalla tavalla ratkaisuaan huonona pitäviä löytyy käsittääkseni kummastakin ryhmästä, lähteneistä ja jääneistä. Osuuksia en tiedä.

Mutta, joka tapauksessa, kaksi viikkoa on erittäin lyhyt aika. Jos mies todella, todella on jotenkin oikea, kestätte senkin, että edes yrität unohtaa.

Jättipeesi. Mä luulin erästä miestä sielunkumppaniksi, mutta kuukausien ja vuosien varrella parisuhteessa se oli kaikkea muuta! Pelkkää oman mielikuvituksen alussa kehittelemää tunnetta "syvästä yhteenkuuluvaisuudesta". Hoh-hoijaa sille. En siis lähtis hyvää perhettä rikkomaan tämmöisen takia. Mutta voihan tosiaan olla, että vuosien varrella tapahtuu jotain, mikä saa teidän oikeasti yhteen. Mutta silti... Jäitä hattuun, tosiaankin. Ja ihan hyvällä

 

Tunteettomasti ajatellen: kaikkea ei voi saada. Sä voit valita joko itsesi tai perheesi (johon säkin kuulut). Jos valitset itsesi, rikot samalla kolmen muun ihmisen elämän ja kodin, särjet miehesi sydämen, teet lapsistasi kahden kodin lapsia. Se, olisitko pitemmän päälle onnellinen tämän miehen kanssa, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kannattaako ottaa riski? Jos olisit lapseton, päätös olisi ehkä helpompi. Mutta nyt sun pitää ajatella myös lapsia. Jos sulla on nyt hyvä elämä ja olet suhteellisen onnellinen, kannattaako ottaa se riski, että kaikki hajoaa, mutta itse olisit onnellinen?

Ajattele asiaa myös tältä kantilta. Jos se mies olisi perheellinen ja jättäisi perheensä sun vuoksesi, millaisen kuvan se antaisi hänestä sulle? Että toinen on valmis hajottamaan perheensä uuden rakkauden vuoksi. Ja mikä estäisi häntä tekemästä samaa sulle? Jos mä olisin se sielunkumppanisi, mä ainakin ajattelisin tätä.

Jätä tämä mies päiväuneksi. Kun on harmaata ja tylsää, voit vaipua niihin päiväuniin loukkaamatta ketään. Mä rakastin yhtä ihmistä enemmän kuin elämää kauan, kauan sitten. Vielä 15 vuotta eron jälkeen me nähtiin aina silloin tällöin ja voitiin pistää tekstaria joskus. Ja siis olin tällöin jo nykyisen mieheni kanssa. Mua helpotti suuresti, kun poistin sen ihmisen numeron puhelimesta. Tänä vuonna ollaan nähty satunnaisesti työn vuoksi, ja joka näkemisen jälkeen ajatukset ovat pitkään sekaisin. Mutta järki on onneksi voittanut.

 

Tunteettomasti ajatellen: kaikkea ei voi saada. Sä voit valita joko itsesi tai perheesi (johon säkin kuulut). Jos valitset itsesi, rikot samalla kolmen muun ihmisen elämän ja kodin, särjet miehesi sydämen, teet lapsistasi kahden kodin lapsia. Se, olisitko pitemmän päälle onnellinen tämän miehen kanssa, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kannattaako ottaa riski? Jos olisit lapseton, päätös olisi ehkä helpompi. Mutta nyt sun pitää ajatella myös lapsia. Jos sulla on nyt hyvä elämä ja olet suhteellisen onnellinen, kannattaako ottaa se riski, että kaikki hajoaa, mutta itse olisit onnellinen?

Ajattele asiaa myös tältä kantilta. Jos se mies olisi perheellinen ja jättäisi perheensä sun vuoksesi, millaisen kuvan se antaisi hänestä sulle? Että toinen on valmis hajottamaan perheensä uuden rakkauden vuoksi. Ja mikä estäisi häntä tekemästä samaa sulle? Jos mä olisin se sielunkumppanisi, mä ainakin ajattelisin tätä.

Jätä tämä mies päiväuneksi. Kun on harmaata ja tylsää, voit vaipua niihin päiväuniin loukkaamatta ketään. Mä rakastin yhtä ihmistä enemmän kuin elämää kauan, kauan sitten. Vielä 15 vuotta eron jälkeen me nähtiin aina silloin tällöin ja voitiin pistää tekstaria joskus. Ja siis olin tällöin jo nykyisen mieheni kanssa. Mua helpotti suuresti, kun poistin sen ihmisen numeron puhelimesta. Tänä vuonna ollaan nähty satunnaisesti työn vuoksi, ja joka näkemisen jälkeen ajatukset ovat pitkään sekaisin. Mutta järki on onneksi voittanut.

Mä oon kyllä sitä mieltä, että ihmisellä on vain yksi elämä ja oikeus olla onnellinen välittämättä muiden onnesta... Siis no lapset on mun mielestä onnellisia, kun vanhemmat on onnellisia, yhdessä tai erikseen. Mutta ei kenenkään tarvitse "säälistä" jäädä puolisonsa kanssa. Jos mun mies rakastuisi toiseen naiseen niin tottahan toki tuo saisi lähteä. Ei rakkaudelle mitään voi ja minä haluan, että mieheni on onnellinen. En minä ajattele sitä minään kodin rikkomisena. Josko menisi ja pettäisi pelkän seksin takia niin se olisi kodin rikkomista.

 

Entä jos miehesi haluaisi jättää sinut. Kertoisi, että rakastaa sua kyllä, mutta kun on nyt löytänyt sielunkumppanin, joka vain särki sydämen, vaikka ei vielä oikein tunneta.

Mitä ajattelisit, mitä sanoisit. Tuntuisiko ihan järjettömän tyhmältä, sinisilmäiseltä ja epäreilulta?

 

hyvin tutun kuuloista minullekin. Sellainen sielua syvältä koskettanut ihminenkin on mahdollista unohtaa, jos vain sen tahtoo tehdä. Se toki sattuu, mutta aika parantaa haavat ja haalistaa tunteita. Sydämeen voi jäädä kaunis muisto, sellainen joka voi vielä vuosienkin päästä tuntua lämpimänä läikähdyksenä ja hivenen haikeana häivähdyksenä, siitä kun joku on todella koskettanut sieluasi. Mutta sen tunteen olemassaolon ei tarvitse olla uhka parisuhteellesi ja perheellesi. Eikö muutenkin kannata jättää koko juttu tähän, kun siitä vielä pääsee ns. helposti, vaikkakin kivulla, irti. Ja jäljelle jää kaunis muisto. Sen sijaan, että sössisi kaikki asiansa. Hajottaisi perheen ja särkisi toisten sydämiä. Ja ehkä se elämä sen sielunkumpaaninkaan rinnalla ei arjessa oliskaan vaan suurta tunneta. Riski sille, että menettäisi lopulta ns. kaiken on aika suuri.

Näin se menee. Ja tieto siitä, että tämä sielunkumppani on edelleen yksin, koska ei voi ikinä unohtaa mua, riipii. Silti asia on puhuttu, sovittu ja kuopattu. JOS jättäisin perheeni, tekisin sen tavallaan säälistä tätä "tuntematonta" kohtaan. Omaa onnea en voi taata edes. Riski on aivan liian iso.

Äh. Olipas vaikea aihe tähän iltaan. Liikaa muistoja, ihan liikaa. En ole edes koskenut tuota ihmistä. Silti tämmöinen ihme tunne.

 

Jättipeesi. Mä luulin erästä miestä sielunkumppaniksi, mutta kuukausien ja vuosien varrella parisuhteessa se oli kaikkea muuta! Pelkkää oman mielikuvituksen alussa kehittelemää tunnetta "syvästä yhteenkuuluvaisuudesta". Hoh-hoijaa sille. En siis lähtis hyvää perhettä rikkomaan tämmöisen takia. Mutta voihan tosiaan olla, että vuosien varrella tapahtuu jotain, mikä saa teidän oikeasti yhteen. Mutta silti... Jäitä hattuun, tosiaankin. Ja ihan hyvällä

ap:stä on varmaan ihana kuvitella, että mies tuntee samoin häntä kohtaan; että on olemassa sellainen jokin sielunkumppanuus, jonka molemmat tuntevat samoin. Mutta ethän oikeasti voi tietää kuinka lyhyen suhteen vuoksi olet valmis mahdollisesti pilaamaan elämäsi.

 

Mä oon kyllä sitä mieltä, että ihmisellä on vain yksi elämä ja oikeus olla onnellinen välittämättä muiden onnesta... Siis no lapset on mun mielestä onnellisia, kun vanhemmat on onnellisia, yhdessä tai erikseen. Mutta ei kenenkään tarvitse "säälistä" jäädä puolisonsa kanssa. Jos mun mies rakastuisi toiseen naiseen niin tottahan toki tuo saisi lähteä. Ei rakkaudelle mitään voi ja minä haluan, että mieheni on onnellinen. En minä ajattele sitä minään kodin rikkomisena. Josko menisi ja pettäisi pelkän seksin takia niin se olisi kodin rikkomista.

Mä taas olen sitä mieltä, että vaikka meillä on vain yksi elämä, niin sitä ei voi elää välittämättä muista. Etenkään lapsista. Ap:llähän on tällä hetkellä ihan hyvä elämä ja hyvä mies. Houkutuksia voi tulla vaikka kuinka paljon elämän varrella. Pitäiskö niihin kaikkiin vain mennä ja tarttua hetkeen? Ja mitä jos elämästä ei tulisikaan mitään tämän sielunkumppanin kanssa? Silloin on menettänyt jo jotain, mitä ei koskaan saa takaisin.

 

Kiitos paljon viesteistänne! En pysty lukemaan ajatuksella enkä vastaamaan, sillä katsomme mieheni kanssa telkkaria. En halua hänen huomaavan mitä kirjoitan tänne... Luen siis ajatuksella huomenna ja vastailen jos on vastattavaa

 

Ymmärrän mitä tarkoitat mutta kahden viikon tuttavuuden jälkeen noin ei vain tehdä. Kuvittele hyvin tarkkaan tilanne jossa kertoisit asiasta miehellesi. Mitä hän sanoisi, mitä tekisi, miltä susta tuntuisi miehesi reaktio. Mieti miten lapsesi kokisivat eron.

Lapset on pieniä ja teillä on varmaan vähän kipinä kadoksissa miehesi kanssa. Silloin on helppo mennä sellaiseen hetken huumaan mukaan. Realiteetit on kuitenkin toiset kuin sinkkuna. JOS te olette oikeasti tarkoitettu toisillenne niin kyllä se asia aikaa myöten lutviutuu. Mutta ei kahden viikon jälkeen. Pitkää (ihan) hyvää suhdetta jossa on lapsia mukana ei voi noin vain rikkoa.

 

Hei ap.! Ymmärrän sinua, todella ja yrittäisin mielelläni auttaa. Jos haluat osviittaa, keksi nimimerkki ja laita viesti. Selvitellään asiaa, kerron lisää privana. Jaksamista.

 

Parasta on, ku kerrot miehellesi tuosta. Sitten pohditte yhdessä, mikä on mennyt pieleen ja miten löydätte yhteisen kipinän jälleen. Älä hyvä ihminen mene tekemään mitään hätiköityä nyt! Et voi tietää, mikä mahdollinen naistennaurattaja on kyseessä. Tuhoat monen elämän, etkä välttämättä saa mitään tilalle.

 

Parasta on, ku kerrot miehellesi tuosta. Sitten pohditte yhdessä, mikä on mennyt pieleen ja miten löydätte yhteisen kipinän jälleen.

Vain äärimmäistä harkintaa noudattaen tuo omalle miehelle kertominen! Jos ap:n mies on sellainen, joka ei halua kuulla minkäänlaisista haaveista johonkuhun toiseen, jo pelkästä suun avaamisesta voi tulla ero tai muita hankalia seurauksia. Kannattaa tunnustella huolellisesti ennen kuin möläyttää.

 

Minusta kysymys on periaatteesta, omista arvoista. Jos arvoihisi kuuluu elinikäinen suhde, pidä siitä lujasti kiinni. Väitän, ettei näitä ihastumisiakaan tule, jos on riittävän lujasti sitoutunut av(i)oliittoonsa. Ja jos tulee, heti tietää mitä tehdä - ei katsoa, ei koskea, vältellä vähän aikaa.
Jos elinikäinen suhde ei sinulle ole arvokas, ajattele lapsia - he luottavat sinun ja isänsä rakkauteen ja kodin turvallisuuteen. Mitä ero tekisi perheellesi?
Mieti vain, mitä haluat nykyisessä liitossasi kohentaa.

 

Sielunkumppanitkin muuttuvat ihan tavallisiksi arkisiksi aviomiehiksi muutaman kuukauden yhdessä asumisen jälkeen.

 

Mieti asiaa puoli vuotta. Mitään kiirettähän ei ole; jos hän on sielunkumppanisi niin se tunne on edelleen silloin olemassa. Tämän puolen vuoden aikana et pidä häneen yhteyttä ja sen sijaan keskityt mieheesi. Treat love like a verb; tee rakkaudentekoja puolisollesi. Viettäkää yhdessä romanttista aikaa vaikka se aluksi tuntuisi sinusta väkinäiseltä. Tee aloitteita seksiin, halaa häntä, suutele.

Puolen vuoden päästä sitten mietit, että olisitko valmis luopumaan elämästäsi.

 

Tottakai se tapaamasi mies esittää vaan hyviä puoliaan ja saattaa mielistelläkin. Ajattele nyt ihan järjellä ja skeptisesti hänen juttuihinsa, yritä olla hullaantumatta. Kyllähän näitä ihastumisia tulee ja menee muttei kannata tuttua ja turvallista miestä niiden takia hylätä.

 

Missä sä ap muuten tapasit alunperin tämän sielunkumppanisi? Nimittäin baareissa pyörii aina näitä "sielunkumppaneita" jotka juttelevat samat jutut kerta toisensa jälkeen kaikille... Mieti siis tarkkaan ja käytä harkintaa, älä usko kaikkea mitä kuulet miehen suusta. Hän on kuitenkin sinulle ilmeisesti aiemmin tuntematon?

 

Voithan sä lähteä. Mutta haloo, 2 viikkoa??? Luultavasta olet rakastunut siihen rakkauden tai ihastumisen tunteeseen. Siis siihen huumaan. Luultavasti mies ei lopulta olisi niin ihana kun nyt luulet.

 

Sielunkumppanimies halajaa siis parisuhteeseen kanssasi, vaikka ei niinkään ole nyt seksi päällimmäisenä. Tietää kuitenkin, että olet varattu, perheellinen ja parisuhde vieläpä aivan jotain muuta kuin kelvoton. Jos sielunkumppanimies toimii aktiivisesti tai on jopa aloitteelinen tässä jutussa, niin ei voi muuta sanoa kuin: itsekäs SELKÄRANGATON . Anteeksi nyt vaan. Olisiko aika todellakin hänenkin herätä ja miettiä kuinka ajattelemattomasti ja vastuuttomasti toimii, vaikkakin ihastuksen huumassa. Olkoonkin sitten vaikka ylimmän tason sielunkumppani ja oikeasti mukava symppis. Jos ei voida olla vain ystäviä, täytyy miehelläkin olla sen verran kanttia että lähtee eri suuntaan.
Mihin kaikkeen muuhun epäoikeudenmukaisuuteen tämä ylimaallinen sielunkumppanuus oikeuttaa ? Kannattaisiko sinne vihkikaavaan ja -lupauksiin lisätä kohta, jossa homma peruuntuu, jos joskus sattuukin vastaan tulemaan sielunkumppani, sillä silloin kun ei vaan kukaan voi yhtään mitään eikä askelia taaksepäin tarvitse ottaa.

 

Olin onnellisessa parisuhteessa. Meillä oli oma asunto ja olimme kihloissa. Harrastimme yhdessä ja erikseen ja kaikki pitivät meitä ihanne parina. Mutta jotakin puuttui. Sitten tapasin ulkomailla baarissa sielunveljeni. Heti hänet nähdessäni tiesin ja hän samaten. No olihan se vaikeaa päättää ja ihan vain muutaman illan juttelun perusteella. Onneksi meillä ei ollut lapsia tai avioliittoa.

Nyt olen onnellisesti naimisissa sielunveljeni kanssa ja meillä on kolme lasta. Päivääkään en ole katunut tuota päätöstä, vaikka muistan kuinka se kuitenkin vaati paljon rohkeutta.