Neuvokaa mua kokeneet ja viisaammat mitä minä teen väärin kun noi ipanat: 5v tyttö ja 3 v poika ei tottele mua yhtään? Se pitää sanoa heti, että en ole lepsuillut siinä suhteessa lasten kanssa että eivät kyllä IKINÄ ole saaneet tahtoaan läpi kiukuttelulla. Meillä ei tarkoittaa ei. Joskus voidaan neuvotella jostain asioista mutta jos minä päätän että asia on näin niin se on ja ipanat ei koskaa huudolla, raivareilla, kiukuttelulla ym saa tahtoaan läpi. Eli opitusta käyttäytymisestä ei voi olla kysymys.
Tyttö on aika temperamenttinen, uhmaikä alkoi kaksivuotiaana ja on jatkunut tähän saakka. Mitään erityisiä uhmakausia ei siis ole havaittavissa vaan sitä samaa.. Kiukuttelee, jankkaa, ei usko, ei tottele. Jos sanon että EI niin vastaus on "miksi ei, jooko äiti anna, jooko, anna pliis, mutta kun minä haluan, miksi ei jne jne..".
Poika helpompi mutta nyt on tullut selvää uhmaa, tosin huomattavasti helpompi tapaus kuin siskonsa.
Isänsä kanssa kun ovat niin ovat kyllä kilttejä, totellaan eikä kiukutella ja jos kiukutellaan niin se jää lyhyeen. Nukkumaan mennään kuulemma niiiiin kiltisti. Annas olla kun äiti tulee kotiin: huuto ja kiukuttelu alkaa melkein samantien.
Hyvä esimerkki nyt kun isäntä ei ole kotosalla. Tunnin verran olen yrittäny saada ipanoita nukkumaan. Pienempi tulee sängystä koko ajan tai sitten huutaa tuolla. Vanhempi huutelee asiaa jos toistakin. Ei auta vaikka sanoo nätisti tai huutaa että nyt hiljaa ja pysytte sängyssä. Ei auta aresti. Ei auta unilelujen poisotto, ei auta vaikka jotain kivaa lupaa huomiseksi.
Ja kun mies laittaa lapset nukkuu kun olen kielikurssilla kerran viikos niin menevät kiltisti. Yleensä iltatoimet sujuu nopeasti kun mies lupaa että kun on iltapesut- pisut ja hampaanpesut tehty kiltisti ja nopeasti niin saatte vielä leikkiä viisi minuuttia junaradalla. Joo, lapsilla menee kuulemma iltatoimet kitinöittä ja sitten leikkivät onnellisena junaradalla sen viisi minuuttia ja sitten menevät kiltisti nukkumaan.
Entä kun minä yritän samaa? No lapset tekee ripeästi iltatoimet mut annas olla kun sen junaradalla leikkimisen jälkeen pitäs painua nukkuu. sitte alkaa molemmilla inttäminen ja huuto ja raivoilu. "Ei vielä, me halutaa vielä leikkiä, me ei haluta nukkumaan, äiti pliis vielä vähän aikaa ym ym". Miksi ihmeessä ne tottelee isäänsä eikä mua yhtään!?
Teenkö mä jotain niin täysin päin peetä etten vain huomaa sitä? Vai onko se niin että isä on noille lapsille sen verran vieraampi että kiukuttelevat sitten sille tutummalle vanhemmalle..?
Tyttö on aika temperamenttinen, uhmaikä alkoi kaksivuotiaana ja on jatkunut tähän saakka. Mitään erityisiä uhmakausia ei siis ole havaittavissa vaan sitä samaa.. Kiukuttelee, jankkaa, ei usko, ei tottele. Jos sanon että EI niin vastaus on "miksi ei, jooko äiti anna, jooko, anna pliis, mutta kun minä haluan, miksi ei jne jne..".
Poika helpompi mutta nyt on tullut selvää uhmaa, tosin huomattavasti helpompi tapaus kuin siskonsa.
Isänsä kanssa kun ovat niin ovat kyllä kilttejä, totellaan eikä kiukutella ja jos kiukutellaan niin se jää lyhyeen. Nukkumaan mennään kuulemma niiiiin kiltisti. Annas olla kun äiti tulee kotiin: huuto ja kiukuttelu alkaa melkein samantien.
Hyvä esimerkki nyt kun isäntä ei ole kotosalla. Tunnin verran olen yrittäny saada ipanoita nukkumaan. Pienempi tulee sängystä koko ajan tai sitten huutaa tuolla. Vanhempi huutelee asiaa jos toistakin. Ei auta vaikka sanoo nätisti tai huutaa että nyt hiljaa ja pysytte sängyssä. Ei auta aresti. Ei auta unilelujen poisotto, ei auta vaikka jotain kivaa lupaa huomiseksi.
Ja kun mies laittaa lapset nukkuu kun olen kielikurssilla kerran viikos niin menevät kiltisti. Yleensä iltatoimet sujuu nopeasti kun mies lupaa että kun on iltapesut- pisut ja hampaanpesut tehty kiltisti ja nopeasti niin saatte vielä leikkiä viisi minuuttia junaradalla. Joo, lapsilla menee kuulemma iltatoimet kitinöittä ja sitten leikkivät onnellisena junaradalla sen viisi minuuttia ja sitten menevät kiltisti nukkumaan.
Entä kun minä yritän samaa? No lapset tekee ripeästi iltatoimet mut annas olla kun sen junaradalla leikkimisen jälkeen pitäs painua nukkuu. sitte alkaa molemmilla inttäminen ja huuto ja raivoilu. "Ei vielä, me halutaa vielä leikkiä, me ei haluta nukkumaan, äiti pliis vielä vähän aikaa ym ym". Miksi ihmeessä ne tottelee isäänsä eikä mua yhtään!?
Teenkö mä jotain niin täysin päin peetä etten vain huomaa sitä? Vai onko se niin että isä on noille lapsille sen verran vieraampi että kiukuttelevat sitten sille tutummalle vanhemmalle..?