Mitä ihmettä mä teen väärin?

Neuvokaa mua kokeneet ja viisaammat mitä minä teen väärin kun noi ipanat: 5v tyttö ja 3 v poika ei tottele mua yhtään? Se pitää sanoa heti, että en ole lepsuillut siinä suhteessa lasten kanssa että eivät kyllä IKINÄ ole saaneet tahtoaan läpi kiukuttelulla. Meillä ei tarkoittaa ei. Joskus voidaan neuvotella jostain asioista mutta jos minä päätän että asia on näin niin se on ja ipanat ei koskaa huudolla, raivareilla, kiukuttelulla ym saa tahtoaan läpi. Eli opitusta käyttäytymisestä ei voi olla kysymys.

Tyttö on aika temperamenttinen, uhmaikä alkoi kaksivuotiaana ja on jatkunut tähän saakka. Mitään erityisiä uhmakausia ei siis ole havaittavissa vaan sitä samaa.. Kiukuttelee, jankkaa, ei usko, ei tottele. Jos sanon että EI niin vastaus on "miksi ei, jooko äiti anna, jooko, anna pliis, mutta kun minä haluan, miksi ei jne jne..".

Poika helpompi mutta nyt on tullut selvää uhmaa, tosin huomattavasti helpompi tapaus kuin siskonsa.

Isänsä kanssa kun ovat niin ovat kyllä kilttejä, totellaan eikä kiukutella ja jos kiukutellaan niin se jää lyhyeen. Nukkumaan mennään kuulemma niiiiin kiltisti. Annas olla kun äiti tulee kotiin: huuto ja kiukuttelu alkaa melkein samantien.

Hyvä esimerkki nyt kun isäntä ei ole kotosalla. Tunnin verran olen yrittäny saada ipanoita nukkumaan. Pienempi tulee sängystä koko ajan tai sitten huutaa tuolla. Vanhempi huutelee asiaa jos toistakin. Ei auta vaikka sanoo nätisti tai huutaa että nyt hiljaa ja pysytte sängyssä. Ei auta aresti. Ei auta unilelujen poisotto, ei auta vaikka jotain kivaa lupaa huomiseksi.

Ja kun mies laittaa lapset nukkuu kun olen kielikurssilla kerran viikos niin menevät kiltisti. Yleensä iltatoimet sujuu nopeasti kun mies lupaa että kun on iltapesut- pisut ja hampaanpesut tehty kiltisti ja nopeasti niin saatte vielä leikkiä viisi minuuttia junaradalla. Joo, lapsilla menee kuulemma iltatoimet kitinöittä ja sitten leikkivät onnellisena junaradalla sen viisi minuuttia ja sitten menevät kiltisti nukkumaan.

Entä kun minä yritän samaa? No lapset tekee ripeästi iltatoimet mut annas olla kun sen junaradalla leikkimisen jälkeen pitäs painua nukkuu. sitte alkaa molemmilla inttäminen ja huuto ja raivoilu. "Ei vielä, me halutaa vielä leikkiä, me ei haluta nukkumaan, äiti pliis vielä vähän aikaa ym ym". Miksi ihmeessä ne tottelee isäänsä eikä mua yhtään!?

Teenkö mä jotain niin täysin päin peetä etten vain huomaa sitä? Vai onko se niin että isä on noille lapsille sen verran vieraampi että kiukuttelevat sitten sille tutummalle vanhemmalle..?

 

Kuulostaa kyllä ihan tutulta, vaikka miulla on esikoinen isompi. Kova on tinkimään ja uhmaamaan miun päätöksiä... aina pitäisi hänen saada äänensä kuuluviin ja tahtonsa läpi...
Pienempi on selkeästi ottanut mallia isoveljestään, tinkaa ja tinkaa vaikka mitä, vaikka olen kyllä hyvin johdonmukaisesti pitänyt pääni....

Kun ovat isänsä kanssa kotona - jos mie vaikka iltavuorossa/reissus, niin homma sujuu kuin rasvattu!

Meillä homma "kiikastaa" ainakin ihan selkeästi siitä, että isä on melko vähän lasten kanssa. Mie olen se, joka hommaa pyörittää ja jolle uhmataan. Isälleen ovat kilttejä ja rehellisesti sanottuna isä kyllä pitää melkoisen kovaa jöötäkin lapsille. Mie olen pehmeämpi, enkä niin nopsaan korota ääntä. Isä on auktoriteetti jota uskotaan ja kuunnellaan....

Voimia siulle kestää tämä tilanne. Mie olen sitä mieltä, että tää on vaan sellainen vaihe lasten elämässä. Toiset päivät ovat kenkumpia kuin toiset... :hug:

 

Hoidatko lapsia kotona tai ootko niiden kanssa paljon enemmän kuin miehesi? Aika usein on kysymys siitä, että joskus lapset saavat kyllikseen toisesta vanhemmastan ja ovat hänelle hankalampia. Jos mahdollista, niin ota itsellesi enemmän vapaailtoja kun mies saa niin hyvin lapsen nukkumaan, mikäs sen mukavampaa.

Lapsesi eivät ole tyhmiä he osaavat olla kinkkisiä ja tietenkin lapsille pitää pystyä perustelemaan miksi jokin asia on kiellettyä ja se on ihan hyvä pointti. Jos kiellät vain tottumuksesta, siitä ettet itse jaksa lasten menoa yms. niin sitten pitää vähän miettiä ja antaa lasten olla ja tehdä välillä jotain jota ei yleensä saa tehdä.

Ei-sanalle voi myös keksiä muita ilmauksia kuten "anna olla", "riittää jo" jne. niin lapset eivät kuule samoja asioita niin negatiivisesti kuin silloin kun kuulevat taas sanan EI. Sitten vielä muutama vinkki, koita välillä laulaa tai kuiskata jokin ohje tai neuvo, joka ei tunnu menevän perille. Se on lapsista hauskaa ja he unohtavat mikä sen laulamisen tai kuiskaamisen takana oleva juju on, kannatta kokeilla. Tsemppiä ja jaksamista! :hug:

 

... niin meikäläisen itkuun ja kyllä ne lapsetkin tuonne sänkyyn itkuntuherruksen kanssa jäivät. Olivat niin väsyneitä mutta kun periaatteesta pitää pistää äidille hanttiin. Sitte kuitenkin "tipahtivat" suht nopeasti. Oltii tänään sen verran monta tuntia ulkona että varmasti nukutti. Itse asiassa myrskystä huolimatta aika "upea" ilma! Kahtee otteeseen kävin tekemässä lumitöitä (lähes pari tuntia/kerta) ja tuolla tuiskussa kyllä kakkafiilikset hävis mielestä ja oikein tunsi elävänsä! Muksut pyöri ihan onnessaan lumikasoissa..

Meillä lapset on suurimmaksi osaksi mun kanssa. Töissä käyn, lapset on päiväkodissa. Kesän olin hoitovapaalla mut sama meininki. Mies on vuorotöissä ja joskus saattaa mennä koko viikko ettei muksut näe isäänsä (iltavuoron aikana). Ja sitte kun mies on kotona niin musta on kyllä liian vähän lapsille "läsnä". Ei kuule kun muksut kiljuu ja vaatii jotain, pitää aina eriksee huomauttaa, että voisitko sinä mennä pyyhkimään, niistämään nenää, komentaman.... Isäänsä uskovat etenkin jos vähän ärähtää. Toisin kuin sinä Pitkä Kiekko olen tosin myös "pehmeämpi" mutta korotan kyllä helposti ääntä, liiankin helposti. Mies sanoo joskus että lapset ei tottele mua kun huudan niille liikaa. Mutta monasti se huuto sitten kuitenkin tehoaa loppujen lopuksi.

Hermo menee helposti ja sitte mä kyllä valitettavasti huudan noille ipanoille. Tai sitte purskahdan itkuun. Sitte kun oikein vihastun niin se yleensä tepsii, lapset pikkasen säihkähtää ja tulevat pyytelemään anteeksi. Mutta mä en haluaisi että se menee niin koska mä en haluais vihastua. Tulee itsellekin tosi inhottava olo.

En tiedä tosta kyllästymisestä, varmaa osittain tottakin. Mutta kun isänsä on poissa niin muksut ei kysele sen perää ollenkaan. Mutta jos minä vaikka käyn kaverin kanssa syömäs tai olen jopa yötä poissa (mitä kai tapahtuu liian harvoin) niin kyllä muksut on koko ajan kuulemma kyselees, millo äiti tulee, on äitiä ikävä... Nuorimmainen jää joka aamu päiväkotiin itkemään mun perään, nyt ovat kaksi kuukautta olleet päiväkodis ja vain yksi aamu oli itkuton. Ja hoitajille poika sanoo monta kertaa päiväs että on äitiä ikävä.

Olenko liian "lähellä", olenko liian "läsnä"? Mies sanoo välillä että anna niiden huudot mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei kyllä onnistu. Jos mä sitä yritän niin se huuto vain yltyy.

Voimat on aika vähissä ja taas äsken tossa pitkää mietin mitä ihmettä pitäs tehdä että saisin lisää virtaa ja saisin noi muksut tottelee paremmin. Mieskin vielä vaihto työpaikkaa ja duunaa nyt 150 km:n päässä joten on vielä vähemmän kotona.

Kylläpä anoppi ja appikin eilen ihmetteli kun käytii siellä kyläs kun nuorimmainen sai kaksi raivaria. Mulle ei mitää uutta mut niille oli. No niillähän muksut ei koskaa kiukuttele koska siellä saa AINA KAIKEN mitä haluavat.

 

Eiköhän tuo ole ihan normaalia että äidille kiukutellaan, meillä ainakin. Isin kanssa ei juurikaan ja isi saa pestä hampaat jne. mutta äidin kanssa saadaan raivari. Annan ehkä helpommin periksi tai en oikeestaan periksi mutta neuvottelen ja teen kompromisseja koska olen lapsen kanssa 24h enkä jaksa aina tapella joka asiasta. Isä on jyrkempi ja lapsi tietää sen. En halua myöskään olla mikään ei-automaatti mutta kyllä sitä sanaa käytän silti. Perustelen joka asian vaikka lapsi on vasta 2v hän haluaa ja ansaitsee tietää miksi. Olet lähellä mutta koskaan ei äiti voi mielestäni olla liian lähellä, ei koskaan. Sinä olet se tuki ja turva heidän elämässään, siksi he sinulle kiukuttelevat. Yritä muistaa se kun alkaa mennä hermot

 

Minulla vähän samanlainen tilanne. olen 2 v pojan äiti, itseasiassa olen yksinhuoltaja tässä parisuhteessa. kihlattuni on töissä kaiken päivää eikä ole juuri mitään yhteistä aikaa KOSKAAN.. poika kiukuttelee minkä ehtii minulle, mutta jos isä SAATTAA joskus jäädä kahden pojan kaa, ollaan niin nätisti että huh! niin se vain menee. meidän äitien roolit vaan on semmoisia, että lapset tietää meidän myös parhaiten kestävän sitä kiukuttelua ja vastaansanomista....

 

Meillä on välissä samanlaista. 4v ja 2v uhmaavat ja kiukuttelevat ja jos itse menee mukaan; on pahalla tuulella, huutaa ja jakaa rangaistuksia (jäähyjä) niin kierre on valmis. Olen huomannut, että kun olen itse hyvällä tuulella: nukun riittävästi, on jonkin verran omaa aikaa; jaksan paremmin. Vastaan lasten kiukutteluun ns hyvällä niin heidänkin tuuli muuttuu. Kun huomaan pienetkin positiiviset jutut ja annan kiitosta ja kehun niin heidänkin käytös muuttuu paremmaksi. Eli enemmän kehumista, kannustusta ja positiivista yhteistä oloa. Kiukutteluun voi yrittää myös ihan huumoria, kun lapsi kiukuttelee niin vastaa vain naureskelemalla ja hulluttelemalla. Tiedän, voi kuulostaa vaikealta, mutta oikeasti toimii. Siihen tarvitsee vaan itseltä sen asenteen. tavallaan se periaate, että vahvistaa lapsessa niitä juttuja, mitä haluaa nähdä uudelleen. Kun huomio saadaan hyvästä eikä pahasta niin sitä hyvää tavoitellaan.
Kovasti tsemppiä!

 

Et sä varmaan tee mitään väärin. Me äidit vaan ollaan sitä varten :hug: . Lapset käyttäytyy hoidossa, kaupassa jne ja sit se kiukku puretaan siihen kaikista turvallisimpaan aikuiseen; äitiin.

 

Meillä on välissä samanlaista. 4v ja 2v uhmaavat ja kiukuttelevat ja jos itse menee mukaan; on pahalla tuulella, huutaa ja jakaa rangaistuksia (jäähyjä) niin kierre on valmis. Olen huomannut, että kun olen itse hyvällä tuulella: nukun riittävästi, on jonkin verran omaa aikaa; jaksan paremmin. Vastaan lasten kiukutteluun ns hyvällä niin heidänkin tuuli muuttuu. Kun huomaan pienetkin positiiviset jutut ja annan kiitosta ja kehun niin heidänkin käytös muuttuu paremmaksi. Eli enemmän kehumista, kannustusta ja positiivista yhteistä oloa. Kiukutteluun voi yrittää myös ihan huumoria, kun lapsi kiukuttelee niin vastaa vain naureskelemalla ja hulluttelemalla. Tiedän, voi kuulostaa vaikealta, mutta oikeasti toimii. Siihen tarvitsee vaan itseltä sen asenteen. tavallaan se periaate, että vahvistaa lapsessa niitä juttuja, mitä haluaa nähdä uudelleen. Kun huomio saadaan hyvästä eikä pahasta niin sitä hyvää tavoitellaan.
Kovasti tsemppiä!

Just näin! Piti ihan tarkistaa etten oo tätä ite aiemmin kirjoittanu .
Tälläsestä käytöksestä saa kyllä 10 x päivässä muistuttaa itseään, mut on tehokas tapa.

 

ja silti ïdille kiukutellaan ..... Ei siis ole riippuvaista lasten kanssa vietetystä ajasta. Ennemminkin äitigeenistä.....

Meidän lapset ovat hitusen isompia eli 4 ja 8 v. Nukkumaanmenoon en ole keksinyt muuta lääkettä kuin odottaa kunnes lapset ovat sopivan väsyneitä. Aivan turhaa laittaa heitä nukkumaan liian aikaisin, tuo huutelu- ja riehumiskierre vaan alkaa ja sitten mulla palaa käämit.

Tarroja on meillä aikaisemmin liimailtu yhdestä jos toisestakin asiasta (hampaidenpesu, omassa sängyssä nukkuminen, kiltisti nukkumaanmeno jne) ja pienien palkintojen antaminen kun tarroja on riittävästi.

Parasta vaan uskoa että lapset kasvaa ja olo helpottuu ..... kunnes iskee murrosikä :$