A
"anna123"
Vieras
Olen raskaana 14+2 ja erosimme miehen kanssa hänen toiveestaan. Aikaa erosta on jo pari kuukautta. Tämän pari kuukautta olemme yrittäneet saada välejämme ystävinä kuntoon, mutta se ei tunnu jotenkin onnistuvan mitenkään 
Aluksi erotessa oli puhetta, että hoidamme lapseen liittyvät asiat yhdessä; tavaroiden hankinnat ym. Mies kyseli vointiani ja vaikutti kiinnostuneelta asiasta.
Alkuraskaus on ollut minulle todella vaikea, ja olen jo useamman kerran säikähtänyt että tuleeko keskenmeno. Lisäksi minulla todettiin ahdas kohtu, joka on aiheuttanut hirveitä kipuja, onneksi tilanne tuntuu vähän helpottaneen.
Viikot, jotka yritimme välejämme selvittää tuntuivat raskailta, mutten halunnut vielä julkistaa tietoa raskaudesta muille. Yritin saada miestä mukaan neuvolaan, koska siellä suositeltiin sitä miehen nuoren iän ja "ymmärtämättömyydenkin" vuoksi. Ei suostunut tulemaan... Ei ole suostunut tapaamaan minua pariin kuukauteen, vaikka olen pyytänyt mukaan illanviettoon, lenkille. Ilman mitään taka-ajatuksia. Mielestäni näin vakavista asioista pitäisi keskustella muutenkin kuin viestein.
Viikolla 11 mies alkoikin selittää, että hänen mielestään olisi parempi tehdä abortti. Mielestäni tämä oli viikoille nähden kohtuutonta, varsinkin kun ei aiemmin ollut tuonut kantaansa julki. Jouduin neljäksi päiväksi sairaalaan, miestä ei näkynyt missään.
Nyt tilanne on se, että tuntuu että olen alkanut masentua asian takia. Tuntuu, että minut on hylätty ihan yksin selviytymään tästä kaikesta. Makaan illat yksin kotona ja itken. Nukun... Muuta elämääni ei kuulu. Miehen mielestä riittää, että viesteilemme toisillemme. Meidän ei tarvitse nähdä tai hänen ei tarvitse tulla mukaan mihinkään lapseen liittyviin menoihin, esim. kuukauden päästä olevaan rakenneultraan.
Syyksi mies selittää sen, ettemme voikaan olla ystäviä, sillä jossain vaiheessa mukaan tulevat uudet kumppanit eivät kuitenkaan tätä hyväksyisi.
Tästä on kertynyt minulle paljon vihaa, olen yrittänyt vain kestää ja kestää ja jaksaa miehen "perseilyä", mutta tuntuu että raja alkaa tulla vastaan.
Mielestäni tilanne ei muutenkaan ole sopiva uusille kumppaneille. Mies on kyllä sanonut kantavansa vastuunsa, mutta ilmoitti samalla että aikoo lähteä opiskelemaan ja saan hommata elatusrahat sossusta.
Minulla on kaikesta tästä huolimatta ollut jonkinlaisia tunteita miestä kohtaan, en tiedä johtuvatko ne tästä tilanteesta vai suhteestamme aiemmin.
Eilen mies kuitenkin sanoi minulle asioita, joita en vain enää pysty hyväksyä. Odotan kuulemma,että hän pitäisi kokoajan minua kädestä kiinni, toisi suklaata ja ruusuja... Ja hän ei kuulemma ole varma jaksaako minua seuraavaa 18 vuotta. Hänen sanansa todella satuttivat, sillä olen yrittänyt oman arvoni sivuun pistäen saada asiat jotenkin rullaamaan ja kestänyt mieheltä vaikka mitä ja silti saan taas tällaista takaisin. Yleensä vihani on kyllä kärjistynyt niin, että olen suuttunut miehelle ja sanonut ettei hänestä ole mihinkään näköjään ym. Ja tämä hänen käytöksensä nyt johtuu kuulemma siitä, "sä musta teit tällaisen".
Luin, että raskausajan masennut voi vaikuttaa lapseenkin. Nyt tunnen syyllisyyttä siitä että olen surullinen
En oikeasti tiedä mitä enää tehdä....
Aluksi erotessa oli puhetta, että hoidamme lapseen liittyvät asiat yhdessä; tavaroiden hankinnat ym. Mies kyseli vointiani ja vaikutti kiinnostuneelta asiasta.
Alkuraskaus on ollut minulle todella vaikea, ja olen jo useamman kerran säikähtänyt että tuleeko keskenmeno. Lisäksi minulla todettiin ahdas kohtu, joka on aiheuttanut hirveitä kipuja, onneksi tilanne tuntuu vähän helpottaneen.
Viikot, jotka yritimme välejämme selvittää tuntuivat raskailta, mutten halunnut vielä julkistaa tietoa raskaudesta muille. Yritin saada miestä mukaan neuvolaan, koska siellä suositeltiin sitä miehen nuoren iän ja "ymmärtämättömyydenkin" vuoksi. Ei suostunut tulemaan... Ei ole suostunut tapaamaan minua pariin kuukauteen, vaikka olen pyytänyt mukaan illanviettoon, lenkille. Ilman mitään taka-ajatuksia. Mielestäni näin vakavista asioista pitäisi keskustella muutenkin kuin viestein.
Viikolla 11 mies alkoikin selittää, että hänen mielestään olisi parempi tehdä abortti. Mielestäni tämä oli viikoille nähden kohtuutonta, varsinkin kun ei aiemmin ollut tuonut kantaansa julki. Jouduin neljäksi päiväksi sairaalaan, miestä ei näkynyt missään.
Nyt tilanne on se, että tuntuu että olen alkanut masentua asian takia. Tuntuu, että minut on hylätty ihan yksin selviytymään tästä kaikesta. Makaan illat yksin kotona ja itken. Nukun... Muuta elämääni ei kuulu. Miehen mielestä riittää, että viesteilemme toisillemme. Meidän ei tarvitse nähdä tai hänen ei tarvitse tulla mukaan mihinkään lapseen liittyviin menoihin, esim. kuukauden päästä olevaan rakenneultraan.
Syyksi mies selittää sen, ettemme voikaan olla ystäviä, sillä jossain vaiheessa mukaan tulevat uudet kumppanit eivät kuitenkaan tätä hyväksyisi.
Tästä on kertynyt minulle paljon vihaa, olen yrittänyt vain kestää ja kestää ja jaksaa miehen "perseilyä", mutta tuntuu että raja alkaa tulla vastaan.
Mielestäni tilanne ei muutenkaan ole sopiva uusille kumppaneille. Mies on kyllä sanonut kantavansa vastuunsa, mutta ilmoitti samalla että aikoo lähteä opiskelemaan ja saan hommata elatusrahat sossusta.
Minulla on kaikesta tästä huolimatta ollut jonkinlaisia tunteita miestä kohtaan, en tiedä johtuvatko ne tästä tilanteesta vai suhteestamme aiemmin.
Eilen mies kuitenkin sanoi minulle asioita, joita en vain enää pysty hyväksyä. Odotan kuulemma,että hän pitäisi kokoajan minua kädestä kiinni, toisi suklaata ja ruusuja... Ja hän ei kuulemma ole varma jaksaako minua seuraavaa 18 vuotta. Hänen sanansa todella satuttivat, sillä olen yrittänyt oman arvoni sivuun pistäen saada asiat jotenkin rullaamaan ja kestänyt mieheltä vaikka mitä ja silti saan taas tällaista takaisin. Yleensä vihani on kyllä kärjistynyt niin, että olen suuttunut miehelle ja sanonut ettei hänestä ole mihinkään näköjään ym. Ja tämä hänen käytöksensä nyt johtuu kuulemma siitä, "sä musta teit tällaisen".
Luin, että raskausajan masennut voi vaikuttaa lapseenkin. Nyt tunnen syyllisyyttä siitä että olen surullinen
En oikeasti tiedä mitä enää tehdä....
