E
"Emmy"
Vieras
Tausta: Olen 25 ja saanut esikoisen 19-vuotiaana. En ole koskaan ollut lapsen isän kanssa yhdessä, mutta hän on tekemisissä tytön kans viikoittain ja minä olen lapsen isän kanssa hyvissä väleissä. Minun ja lapsen isän välinen suhde on ok.
Tapasin nykyisen mieheni 20-vuotiaana ja olemme olleet yhdessä 5v ja 4kk. Mieheni on siis lapseni isäpuoli.
Mieheni rakastaa tyttöäni kuin omaansa. Hän hakee hoidosta, vie hoitoon, leikkii ja heillä on yhteisiä, omia juttuja. Mä teen vuorotyötä ja isäpuoli hoitaa lasta kotona. Me reissataan paljon yhdessä. Lapseni rakastaa isäpuoltaan ja hän kokee meidät perheeksi. Lapsi toki välittää myös isästään.
Mieheni hyväksyy minut kyllä sellaisena, kuin olen. Mieheni on oikeasti ja tulisi aina olemaan mulle uskollinen. Hänellä on korkea koulutus ja hyvä työ. Mies kyllä rakastaa minua ja varmaan haluaisi olla kanssani.
Ongelma:
En tiedä rakastanko miestäni enää. Mies on todella mustasukkainen. Hän suuttuu, kun en näytä tekstiviestejäni hänelle. Jos mä menen töiden jälkeen vaikkapa kaupungille, mies tavallaan laittaa minut potemaan siitä huonoa omaatuntoa.
Mä olen saanut lapseni melko nuorena. Lastani rakastan toki ylikaiken ja päivääkään en vaihtaisi pois. Mä olen jotenkin masentunut. Mulla on aina ollut todella heikko itseluottamus. Mä esim. pelkään käydä kaupassa, koska pelkään, että joku kommentoi vaikkapa ulkonäköäni negatiivisesti. Mä valvon paljon öitä. Mä olen tosi harhaluuloinen ja esim. yöllä herään savun hajuun ja olen kuulevinani, että palohälytin piippaa. Sitten tajuan, että se on vaan kuvitelmaa.
Mun huono itsetunto rajoittaa myös tosi paljon. Mun alalla saisi vakituisen työn nopeasti. Mä silti roikun sijaisena koko ajan samassa paikassa ja paikkaan muiden lomie jne, koska en uskalla hakea muita töitä.
Mä olen miehelleni tosi usein puhunut kaikesta, mutta mies ei oikein ota mua tosissaan. Yleensä telkkarista tulee jalkapalloa tai salkkarit, ettei hän edes ehdi kuunnella, vaikka mä itkisin vieressä. Jos mies kuuntelee, hän istuu hiljaa ja lopuksi vain toteaa "no sun pitää ajatella erilailla. Mä meen nyt nukkumaan"..
Olen sanonut myös miehelle, että kaipaisin kehuja (minä kyllä osaan kehua), mutta ei mies osaa kehua. Hän on kovin arkinen tavallaan suhteessa..
Mä sanoin miehelle, että mä haluaisin nyt ottaa vähän omaa aikaa. Lapseni isä ymmärtää minua ja hän on sanonut, että ottaa tyttöä nyt ensi viikolla vaikka kolmeksi yöksi, että mä voin keskittyä itseeni ja pohtimaan. Sanoin tästä miehelleni ja hän suuttui totaalisesti. Hän ei hyväksy mun omaa aikaani, vaikka se tarkoittaisi siis mulle pitkiä yöunia, lenkkejä koiran kanssa ja kavereiden tapaamista.
Kavereiden tapaaminen on yhtä helvettiä. Mä olen hylännyt monet kaverit, koska mies saa aina mut potemaan niin huonoa omaatuntoa siitä, että viettäisin aikaa joskus kavereiden kanssa.
Jotain puuttuu. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä. Jos mä tietäisin, että mies ei loukkaantuisi yhtään, jos jättäisin hänet, niin jättäisin. Toisaalta en halua jättää häntä, ettei mies joudu kärsimään..
Erota vai ei..
Tapasin nykyisen mieheni 20-vuotiaana ja olemme olleet yhdessä 5v ja 4kk. Mieheni on siis lapseni isäpuoli.
Mieheni rakastaa tyttöäni kuin omaansa. Hän hakee hoidosta, vie hoitoon, leikkii ja heillä on yhteisiä, omia juttuja. Mä teen vuorotyötä ja isäpuoli hoitaa lasta kotona. Me reissataan paljon yhdessä. Lapseni rakastaa isäpuoltaan ja hän kokee meidät perheeksi. Lapsi toki välittää myös isästään.
Mieheni hyväksyy minut kyllä sellaisena, kuin olen. Mieheni on oikeasti ja tulisi aina olemaan mulle uskollinen. Hänellä on korkea koulutus ja hyvä työ. Mies kyllä rakastaa minua ja varmaan haluaisi olla kanssani.
Ongelma:
En tiedä rakastanko miestäni enää. Mies on todella mustasukkainen. Hän suuttuu, kun en näytä tekstiviestejäni hänelle. Jos mä menen töiden jälkeen vaikkapa kaupungille, mies tavallaan laittaa minut potemaan siitä huonoa omaatuntoa.
Mä olen saanut lapseni melko nuorena. Lastani rakastan toki ylikaiken ja päivääkään en vaihtaisi pois. Mä olen jotenkin masentunut. Mulla on aina ollut todella heikko itseluottamus. Mä esim. pelkään käydä kaupassa, koska pelkään, että joku kommentoi vaikkapa ulkonäköäni negatiivisesti. Mä valvon paljon öitä. Mä olen tosi harhaluuloinen ja esim. yöllä herään savun hajuun ja olen kuulevinani, että palohälytin piippaa. Sitten tajuan, että se on vaan kuvitelmaa.
Mun huono itsetunto rajoittaa myös tosi paljon. Mun alalla saisi vakituisen työn nopeasti. Mä silti roikun sijaisena koko ajan samassa paikassa ja paikkaan muiden lomie jne, koska en uskalla hakea muita töitä.
Mä olen miehelleni tosi usein puhunut kaikesta, mutta mies ei oikein ota mua tosissaan. Yleensä telkkarista tulee jalkapalloa tai salkkarit, ettei hän edes ehdi kuunnella, vaikka mä itkisin vieressä. Jos mies kuuntelee, hän istuu hiljaa ja lopuksi vain toteaa "no sun pitää ajatella erilailla. Mä meen nyt nukkumaan"..
Olen sanonut myös miehelle, että kaipaisin kehuja (minä kyllä osaan kehua), mutta ei mies osaa kehua. Hän on kovin arkinen tavallaan suhteessa..
Mä sanoin miehelle, että mä haluaisin nyt ottaa vähän omaa aikaa. Lapseni isä ymmärtää minua ja hän on sanonut, että ottaa tyttöä nyt ensi viikolla vaikka kolmeksi yöksi, että mä voin keskittyä itseeni ja pohtimaan. Sanoin tästä miehelleni ja hän suuttui totaalisesti. Hän ei hyväksy mun omaa aikaani, vaikka se tarkoittaisi siis mulle pitkiä yöunia, lenkkejä koiran kanssa ja kavereiden tapaamista.
Kavereiden tapaaminen on yhtä helvettiä. Mä olen hylännyt monet kaverit, koska mies saa aina mut potemaan niin huonoa omaatuntoa siitä, että viettäisin aikaa joskus kavereiden kanssa.
Jotain puuttuu. Toisaalta on niitä hyviäkin hetkiä. Jos mä tietäisin, että mies ei loukkaantuisi yhtään, jos jättäisin hänet, niin jättäisin. Toisaalta en halua jättää häntä, ettei mies joudu kärsimään..
Erota vai ei..
