K
Kajsa81
Vieras
Olen ollut kaksi vuotta nyt kohta 6-v tyttären lähivanhempi. Elämä on muuten ollut ihan kivaa, paitsi että lapsen isä on itse Perkele. Eron jälkeen lapsen isä sekosi, oli sairaalloisen mustasukkainen minusta, kyttäsi, soitteli, ahdisteli, teki ohareita lapsen tapaamisiin, uhkaili itsemurhalla jne jne.Sovimme lastenvalvojalla että isä tapaa lasta joka toinen viikonloppu. Kaksi vuotta isä on nyt esittänyt uhria, kun ei saa muka riittävästi olla lapsen kanssa. Olen AINA päästänyt tytön isälleen, kun isä on sitä toivonut. Isä on työtön tällä hetkellä, mutta ehtii tavata lasta tuon 2 x kuukaudessa ja silloinkin tuo tytön sunnuntaiaamuna jo takaisin. Edellee pitää kuitenkin yllä imagoa että minä jotenkin estäisin tapaamisia.
Olen todella stressaavassa elämäntilanteessa juuri nyt. Töissä on stressiä, raha-asiat askarruttaa (pidän mm. autoa vain siksi että lapsi on siinä päiväkodissa jossa isä vaatii että lapsi on, ei anna lupaa vaihtaa lähemmän), ja muutenkin alan olla aivan loppu isän loputtomiin oikeuksiin jotka eivät tunnu sisältävän minkäänlaista vastuuta mistään vaan pelkästään vaatimuksia toisensa perään. Exä kokee olevansa oikeutettu soittelemaan minulle töihin mitä ihmeellisimmillä verukkeilla, ja nostaa aivan helvetillisen metelin jos en töissä ehdi puhua.
Aluksi silloin 2 vuotta sitten isä halusi viikko-viikko-systeemin. En tähän suostunut koska exän mielenterveys oli mitä oli, hän siis masentui erosta todella pahasti. (Erosimme koska hän petti minua jatkuvasti).
Nyt kun exällä on uusi täyspäinen tyttöystävä ja elämä raiteillaan, ehdotin, että nyt voimme kokeilla tuota viikko-viikko systeemiä, minä saisin hiukan kerätä voimia, enkä kaikki arjenpyöritys kaatuisi niskaani. Exä tyrmäsi tämän täysin. Ei hän halua lasta joka toinen viikko. Vetoaa siihen, että hän asuu 60 km kilometrin päässä lapsesta (sanoin että lapsi voi käydä kahta päiväkotia, tämän heitin kokeilumielessä, kun hämmästyin täystyrmäystä asialle josta hän on julkisesti huudellut jo pitkään, ja nyt kun olisin valmis ajatukselle, hän ei sitä tahdokaan). Sanoin exälle, että minun voimani ovat niin lopussa, että haen sitten sosiaalitoimesta apua, tukiperhettä tms. (Oma sukuni asuu ulkomailla, miehen perhe ei halua olla lapsen kanssa tekemisissä enempää vaikka asuvat 200 m päässä minusta ja lapsesta). Mies sanoo ettei suostu mihinkään tukiperhe juttuun, että mun on nyt vaan jaksettava.
Hän ei anna mitään ratkaisuja asiaan, inttää vaan että kyllä muutkin äidit pärjää yhden lapsen kanssa. Joo, varmasti, mutta tuskin näillä kaikilla lapsilla on isää joka tekee äidin elämästä helvettiä loputtomilla vaatimuksillaan.
Haluaisin että kun isä on kovaan ääneen huudellut siitä, miten helppoa arkeni on ja kuinka hän pärjäisi siinä leikiten, hän voisi nyt todistaa tämän. Lapsi olisi aivan onnessaan, jos saisi olla isänsä kanssa 50% ajasta. Hyvä isä hän kuitenkin lapselle on.
Mitä minun pitäisi tehdä? Huomaan itsessäni Burn Outin merkkejä, ja itken joka päivä. Tarvitsen kipeesti helpotusta, ja miehen ratkaisu on että mun pitää jäädä työttömäksi. Koen että tämä on aivan järjetön ajatus, en ala yhteiskunnan elätiksi vaan koska olen väsynyt. Eikä meidän talous sitä 3 kk karenssia työkkäristä kestäisi mitenkään.
Mies käski olla yhteydessä sossuun ja lastenvalvojaan, jotta nämä saisivat "taottua järkeä päähäni". En suostu enää olemaan kaiken paskan nielevä yksinhuoltaja jolle esitetään joka ikinen päivä vain vaatimuksia ja todistellaan kaikille kuinka surkea äiti olen.
Totesin jopa miehelle että hän on onnistunut mustamaalauskampanjassa, voin myöntää olevani huono äiti, hän sai mitä halusi.
Nyt hän syyttää mua vaan hulluksi ja vaatii että keskustelemme puhelimitse. Itse en tähän suostu, mies on aivan mahdoton puhelimessa. Tänään aamulla viimeksi soitti jotain tyhjänpäiväistä, olin palaverissa, hän löi luuri korvaani huutaen "Fuck this shit!!"
Mulle riittäisi pienikin apu arkeen. Mies ei suostu mihinkään. Kuulemma on normaalia (no, nyt on taas tämä mieli) että isä tapaa lapsiaan 2 x kk.
Miten toimia?
Olen todella stressaavassa elämäntilanteessa juuri nyt. Töissä on stressiä, raha-asiat askarruttaa (pidän mm. autoa vain siksi että lapsi on siinä päiväkodissa jossa isä vaatii että lapsi on, ei anna lupaa vaihtaa lähemmän), ja muutenkin alan olla aivan loppu isän loputtomiin oikeuksiin jotka eivät tunnu sisältävän minkäänlaista vastuuta mistään vaan pelkästään vaatimuksia toisensa perään. Exä kokee olevansa oikeutettu soittelemaan minulle töihin mitä ihmeellisimmillä verukkeilla, ja nostaa aivan helvetillisen metelin jos en töissä ehdi puhua.
Aluksi silloin 2 vuotta sitten isä halusi viikko-viikko-systeemin. En tähän suostunut koska exän mielenterveys oli mitä oli, hän siis masentui erosta todella pahasti. (Erosimme koska hän petti minua jatkuvasti).
Nyt kun exällä on uusi täyspäinen tyttöystävä ja elämä raiteillaan, ehdotin, että nyt voimme kokeilla tuota viikko-viikko systeemiä, minä saisin hiukan kerätä voimia, enkä kaikki arjenpyöritys kaatuisi niskaani. Exä tyrmäsi tämän täysin. Ei hän halua lasta joka toinen viikko. Vetoaa siihen, että hän asuu 60 km kilometrin päässä lapsesta (sanoin että lapsi voi käydä kahta päiväkotia, tämän heitin kokeilumielessä, kun hämmästyin täystyrmäystä asialle josta hän on julkisesti huudellut jo pitkään, ja nyt kun olisin valmis ajatukselle, hän ei sitä tahdokaan). Sanoin exälle, että minun voimani ovat niin lopussa, että haen sitten sosiaalitoimesta apua, tukiperhettä tms. (Oma sukuni asuu ulkomailla, miehen perhe ei halua olla lapsen kanssa tekemisissä enempää vaikka asuvat 200 m päässä minusta ja lapsesta). Mies sanoo ettei suostu mihinkään tukiperhe juttuun, että mun on nyt vaan jaksettava.
Hän ei anna mitään ratkaisuja asiaan, inttää vaan että kyllä muutkin äidit pärjää yhden lapsen kanssa. Joo, varmasti, mutta tuskin näillä kaikilla lapsilla on isää joka tekee äidin elämästä helvettiä loputtomilla vaatimuksillaan.
Haluaisin että kun isä on kovaan ääneen huudellut siitä, miten helppoa arkeni on ja kuinka hän pärjäisi siinä leikiten, hän voisi nyt todistaa tämän. Lapsi olisi aivan onnessaan, jos saisi olla isänsä kanssa 50% ajasta. Hyvä isä hän kuitenkin lapselle on.
Mitä minun pitäisi tehdä? Huomaan itsessäni Burn Outin merkkejä, ja itken joka päivä. Tarvitsen kipeesti helpotusta, ja miehen ratkaisu on että mun pitää jäädä työttömäksi. Koen että tämä on aivan järjetön ajatus, en ala yhteiskunnan elätiksi vaan koska olen väsynyt. Eikä meidän talous sitä 3 kk karenssia työkkäristä kestäisi mitenkään.
Mies käski olla yhteydessä sossuun ja lastenvalvojaan, jotta nämä saisivat "taottua järkeä päähäni". En suostu enää olemaan kaiken paskan nielevä yksinhuoltaja jolle esitetään joka ikinen päivä vain vaatimuksia ja todistellaan kaikille kuinka surkea äiti olen.
Totesin jopa miehelle että hän on onnistunut mustamaalauskampanjassa, voin myöntää olevani huono äiti, hän sai mitä halusi.
Nyt hän syyttää mua vaan hulluksi ja vaatii että keskustelemme puhelimitse. Itse en tähän suostu, mies on aivan mahdoton puhelimessa. Tänään aamulla viimeksi soitti jotain tyhjänpäiväistä, olin palaverissa, hän löi luuri korvaani huutaen "Fuck this shit!!"
Mulle riittäisi pienikin apu arkeen. Mies ei suostu mihinkään. Kuulemma on normaalia (no, nyt on taas tämä mieli) että isä tapaa lapsiaan 2 x kk.
Miten toimia?
