Mun mielestä ne on silti pelottavia, esiteininä (n. 10-15 v) sain paeta kokoajan keharistalkkeria, joka vaani, jos lähdin lenkille se seuras, jos olin kaupassa se seuras,menin koska tahansa kodistani ulos se seuras, asui aika lähellä. EI koskaan puhunut mutta tuijotti ja seuras.
Mutta "Reijoa" piti ymmärtää kun se oli kehari, eikä se nyt pahalla, ei varmaan mutta se oli kaameaa kun oli varjo a i n a perässä, se tuijotti kieli puoliksi ulkona ja oli oikeasti 95 % perässä jos menin jonnekkin
Siihen kyttäämiseen ja seuraamiseen olisi pitänyt Reijon vanhempien puuttua,koska pelkäsin ihan oikeasti.
Siitä on jäänyt kammo, työkaverin lapsella on down ja mun mielestä sekin on oikeasti pelottava.
Kaikista kammottavin hetki on kun olin työkaverin kanssa liikkeellä ja se vei minut yllättäen näitten kehitysvammaisten työkeskukseen tai mikä se on kahville. Olin ihan paniikissa, osa tuli ihan iholle koska olin yhden äidin kanssa liikkeellä, niin olinhan jo silloin melkein paras ystävä.
Koska oikeasti eihän semmoista voi sanoa ääneen että moi olen Maija ja pelkään vammaisia ihan jumalattoman paljon, koska sehän olis ihan hirmu suvaitsematonta.
Koitan parhaani etten tartuta pelkoani lapsilleni. Koska kyllä minä tiedän ettei vammaisia tarvitse pelätä, mutta se tulee niin selkäytimestä.
Tota ohjelmaa olen koittanut katsoa, mutta mulle tulee siitä todella paha olo.