K
"kesäkuinen"
Vieras
Tarina alkaa n. 16vuoden takaa jolloin tapasin silloisen mieheni. Elämä tuntui hymyilevän kaikesta arjen ongelmista huolimatta, jotka hiljaa hiipien muuttuivat suuremmiksi.
Alusta asti oli suhteessamme ja yhteiselossamme ongelmana rahankäyttö, kodin hoitaminen, suhteen "hoitaminen" ja väkivalta.
Yli kymmenen vuotta elin suhteessa "tyytyväisenä, silmiäni sulkien ja anteeksi antaen. Uskoin aina vaan parempaa huomiseen.
Saimme lapsen kymmen yhteiselon vuoden jälkeen. Jo masussa kasvava pikkuinen herätteli minua ajattelemaan eloamme ja asennetta. Elämä tulisi ottaa kuitenkin ainutlaatuisena...
Raskausaika oli vaikea ja edelleen hoidin kodin, talouden ja kaiken muunkin. Toinen osapuoli teki laskuja ja siivottavaa ja aina oli kiikarissa uutta hankittavaa kotiin koska muillakin normi perheillä kuului olla ja olikin. Rahasta ei kylläkään ollut tietoa, saati sitten edes kelan työkkärilapun kirjoittamisella/palautuksella.
Vauva kasvoi masussa ja sai pari potkua osakseen... SILLOIN VAIKENIN SUUNNITTELEMAAN TULEVAA hiljaa itsekseni. Mietin miten järjestelisin ja miten pääsen irti kaikesta siitä elämästä. Elämä ei tuntunut edes elämisen arvoiselta mutta vauvan vuoksi päätin antaa kaiken loppuni ja rakentaa uudelleen. Lapselle ja itselleni tekisin nautittavan ja elämisen arvoisen arjen!
Suunnitelmien tekeminen ja hiljainen irrottautuminen vei n. 3-4vuotta. Hoidin arkea siinä samalla uskoen tulevaan.
Lapsi oli kolme vuotias kun lähdimme. Painajaismaista aikaa oli lähteä vain yksi kassillinen tavaraa mukanani, sillä muuta en ex:n vihalta saanut matkaani. Hädin tusin saimme säilyttää henkemme.
Uuteen kotiimme hankimme ensin yhden tuolin ja lapsen sängyn ja jotain muuta pientä pakollista. (Onneksi lapsi ei tätä aikaa muista) Ystävät ja tutut lahjoittivat kodin tarvikkeita alkuun. Itse kävin töissä ja lapsi aloitti päiväkodin. Edellisestä kodistani yhden tavarakassin lisäksi harteillani oli kaikki velat ja laskut joista selvisimme
Velkaa oli n. 4tuhatta euroa ja lisäksi sen arjen kulut ja pakolliset hankinnat toimivaan kotiin. Aloitimme alkeellisesti ja nipistimme kaikessa lähes kaksi seuraavaa vuotta lapsen kanssa.
Kuitenkin pitkäjänteisellä puurtamisella ja uskolla parempaan saimme kotimme perus kuntoon ja itsellemme turvallisen arjen.
Entisessä elämässä olimme lapsen kanssa täysin riippuvaisia miehen ajokortista ja halusta kuljettaa kauppaan... Sitä virhettä toisen "talutusnuoraan" en enää ikinä tekisi.
Muutimme siis lapsen kanssa pieneen lähiöön, jossa kaikki tarvittava ihan välttämätön oli.
Saimme siis elämämme kuntoon n. 2v. kuluttua asumuserosta. Yhteiskunnalta emme lapsen kanssa saaneet muuta tukea kuin asumistuen joka oli tuloihini sidottua tietysti.
Kaikesta selvisimme !!!
En edes sanoin osaa näin jälkeenpäin kertoa miten monesti olin matkalla luovuttaa ja usko meinasi loppua.
Kädet suorastaan verillä revin pikku kotimme lapsen kanssa kuntoon.
Jaksoin ja selvisin! Olen ylpeä teostani ja päätöksestäni. Elämäni paras ratkaisu.
Vaikka hetkittäin kuulee ihmisten puhuvan että on mahdoton muuttaa esim. perheen tilannetta tai erota, niin itse huomasin että jos jotain todella päättää ja tietää toimivansa oikein niin jotenkin kummasti asiat kuitenkin järjestyy.
Koko homma kohdallani on vienyt n. 4-6 vuotta, mutta pävääkään en vaihtaisi pois nyt lopputuloksessa seistessäni.
Usko miehiin meni totaalisesti ja vannoin etten enää ikinä kaksilahkeisiin haksahda.
Yllättävää kyllä nyt tuossa lattialla istuksii uusi mieheni joka on ollut kuvioissa viimeiset n.2vuotta ja pelaa lapseni kanssa pleikkaria
Parempaa miestä en olisi voinut tavatakkaan ja luulen että en olisi kelpuuttanutkaan..
Elämän lehti kääntyi.. <3 ...Kaikille parempi ja olen ylpeä äitinäkin sillä lapseni ansiosta tein kaikkeni ja enemmänkin matkalla..
Alusta asti oli suhteessamme ja yhteiselossamme ongelmana rahankäyttö, kodin hoitaminen, suhteen "hoitaminen" ja väkivalta.
Yli kymmenen vuotta elin suhteessa "tyytyväisenä, silmiäni sulkien ja anteeksi antaen. Uskoin aina vaan parempaa huomiseen.
Saimme lapsen kymmen yhteiselon vuoden jälkeen. Jo masussa kasvava pikkuinen herätteli minua ajattelemaan eloamme ja asennetta. Elämä tulisi ottaa kuitenkin ainutlaatuisena...
Raskausaika oli vaikea ja edelleen hoidin kodin, talouden ja kaiken muunkin. Toinen osapuoli teki laskuja ja siivottavaa ja aina oli kiikarissa uutta hankittavaa kotiin koska muillakin normi perheillä kuului olla ja olikin. Rahasta ei kylläkään ollut tietoa, saati sitten edes kelan työkkärilapun kirjoittamisella/palautuksella.
Vauva kasvoi masussa ja sai pari potkua osakseen... SILLOIN VAIKENIN SUUNNITTELEMAAN TULEVAA hiljaa itsekseni. Mietin miten järjestelisin ja miten pääsen irti kaikesta siitä elämästä. Elämä ei tuntunut edes elämisen arvoiselta mutta vauvan vuoksi päätin antaa kaiken loppuni ja rakentaa uudelleen. Lapselle ja itselleni tekisin nautittavan ja elämisen arvoisen arjen!
Suunnitelmien tekeminen ja hiljainen irrottautuminen vei n. 3-4vuotta. Hoidin arkea siinä samalla uskoen tulevaan.
Lapsi oli kolme vuotias kun lähdimme. Painajaismaista aikaa oli lähteä vain yksi kassillinen tavaraa mukanani, sillä muuta en ex:n vihalta saanut matkaani. Hädin tusin saimme säilyttää henkemme.
Uuteen kotiimme hankimme ensin yhden tuolin ja lapsen sängyn ja jotain muuta pientä pakollista. (Onneksi lapsi ei tätä aikaa muista) Ystävät ja tutut lahjoittivat kodin tarvikkeita alkuun. Itse kävin töissä ja lapsi aloitti päiväkodin. Edellisestä kodistani yhden tavarakassin lisäksi harteillani oli kaikki velat ja laskut joista selvisimme
Velkaa oli n. 4tuhatta euroa ja lisäksi sen arjen kulut ja pakolliset hankinnat toimivaan kotiin. Aloitimme alkeellisesti ja nipistimme kaikessa lähes kaksi seuraavaa vuotta lapsen kanssa. Kuitenkin pitkäjänteisellä puurtamisella ja uskolla parempaan saimme kotimme perus kuntoon ja itsellemme turvallisen arjen.
Entisessä elämässä olimme lapsen kanssa täysin riippuvaisia miehen ajokortista ja halusta kuljettaa kauppaan... Sitä virhettä toisen "talutusnuoraan" en enää ikinä tekisi.
Muutimme siis lapsen kanssa pieneen lähiöön, jossa kaikki tarvittava ihan välttämätön oli.
Saimme siis elämämme kuntoon n. 2v. kuluttua asumuserosta. Yhteiskunnalta emme lapsen kanssa saaneet muuta tukea kuin asumistuen joka oli tuloihini sidottua tietysti.
Kaikesta selvisimme !!!
En edes sanoin osaa näin jälkeenpäin kertoa miten monesti olin matkalla luovuttaa ja usko meinasi loppua. Kädet suorastaan verillä revin pikku kotimme lapsen kanssa kuntoon.
Jaksoin ja selvisin! Olen ylpeä teostani ja päätöksestäni. Elämäni paras ratkaisu.
Vaikka hetkittäin kuulee ihmisten puhuvan että on mahdoton muuttaa esim. perheen tilannetta tai erota, niin itse huomasin että jos jotain todella päättää ja tietää toimivansa oikein niin jotenkin kummasti asiat kuitenkin järjestyy.
Koko homma kohdallani on vienyt n. 4-6 vuotta, mutta pävääkään en vaihtaisi pois nyt lopputuloksessa seistessäni.
Usko miehiin meni totaalisesti ja vannoin etten enää ikinä kaksilahkeisiin haksahda.
Yllättävää kyllä nyt tuossa lattialla istuksii uusi mieheni joka on ollut kuvioissa viimeiset n.2vuotta ja pelaa lapseni kanssa pleikkaria
Parempaa miestä en olisi voinut tavatakkaan ja luulen että en olisi kelpuuttanutkaan..
Elämän lehti kääntyi.. <3 ...Kaikille parempi ja olen ylpeä äitinäkin sillä lapseni ansiosta tein kaikkeni ja enemmänkin matkalla..