Minä taas en yhtään ymmärrä miksi monilla naisilla on suorastaan pakkomielle naimisiinmenosta. Okei, juridiset puolet on hyvä juttu mutta mielestäni jos toinen ei halua naimisiin niin perusteluksi todellakin riittää että ei halua.
Itse en ole koskaan menossa naimisiin. Haluan kyllä elämänmittaisen kumppanin ja toivon että nykyiseni on tämä, mutta naimisiin en halua enkä mene ellei sitten juurikin käy nämä juridiset seikat elämässämme niin suuriksi kysymyksiksi että ratkeaisivat vain vihkimällä. Minulla ei ole sitoutumiskammoa, ja naimisiinmenemättömyyteni aatteellisetkin perusteet on aika heppoisia. Tykkään muiden häissä vieraana olla ja kyllä niissä herkistyn ja innoissani olen apuna järjestämässä mutta itselleni en vastaavaa vain halua. Enkä edes niitä pienimuotoisia maistraattivihkimisiä. Ylipäätänsä koko naimisiinmenolla ei ole minulle mitään merkitystä, ainoastaan ne lain suomat edut jotka taasen eivät minua koske ainakaan toistaiseksi ja tuskin nyt moneen vuoteen jos ikinä.
Moni miespuolinen kaveri ei halua naimisiin ja heillä on suurimmalla osalla sama perustelu kuin minulla. Ei vaan halua ja piste. Joillain on jotain vahvoja aatteellisiakin perusteita mutta suurimmalle osalle koko naimisiinmeno on vain ikivanha traditio, kaunis ja niin poispäin muttei oikein tarpeellinen tai millään muotoa tavoittelemisen arvoinen. Turhaksi monet sanovat, eikä kuitenkaan kyse ole siitä että kumppani ei olisi elämän rakkaus ja etteikö haluaisi olla hautaan saakka tämän yhden ihmisen kanssa.
Miksi siitä avioliitosta pitää tehdä niin suuri kynnyskysymys?
Oltiin 9 vuotta yhdessä, yhteinen laina ja lapsi. Ehdittiin olla kihloissa 3 vuotta ja puhetta oli naimisiinmenosta ensi kesänä, mutta sitten tulikin ero. Ex ei missään vaiheessa ollut halukas menemään naimisiin, minä otin aina asian puheeksi. En ymmärrä miksi sitten meni kanssani kihloihin, kun ei selvästi halunnut. Oma käsitykseni on, että lopullinen sitoutuminen oli liian suuri kammotus... Vaikka onhan se lapsi tavallaan vielä suurempi sitoutuminen.
