Miksi lapsia?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja EI tappeluketju
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja kohta varmaan lentää kiviä niskaan:
On mulla välillä todella hauskaa, mutta ilonaiheeni liittyvät pieniin, arkisiin asioihin joita useimmat muut pitävät niin tylsinä ja jokapäiväisinä etteivät niitä edes huomaa saatika että tajuaisivat, mitä jaettavaa niissä on. Juuri nyt naureskelen toisilleen ikkunan takana ärhenteleville pikkulinnuille. On vain osoittautunut hyvin vaikeaksi löytää miestä, joka ei pitäisi tällaista ulkopuolelta nähtynä sekä aineellisesti että tapahtumallisesti varsin köyhää elämää (ja sen eläjää) liian tylsänä ja mitättömänä.

Kuulostat sellaiselta naiselta, jollaisen soisin pitkäaikaissinkku-kaverilleni (mies jo puolivälissä kolmeakymppiä). Tämä kaverini ei ole löytänyt pysyvää naisystävää, on rauhallinen kaveri joka lenkkeilee, ui, harrastaa leppoista liikuntaa muutenkin. Matkustelee luontoa, ei niinkään ihmisiä, tarkkaillen vapaillaan ympäri Suomen ja välillä ulkomaillakin. Kun ei ravintoloissa remua, niin ei sinkkunaisia tapaa, ja noin normaalisti käyskennellessä ei sitä kenenkään kasvoilta näe lukeakaan että oletko vapaa (hollywood-tyyliin!).

Kerrohan sinä, missä ajattelisit kohtaavasi tällaisia miehiä? Mitä merkkejä voisi olla molemminpuolisen seuranetsinnän huomaamiseksi? Onko nettideittailu ainoa vaihtoehto vai mitenkä se menee? En itsekään osaisi keksiä, missä nyt alkaisin uutta parisuhdetta etsiä kun on tasaista avioelämää takana kohta kymmenen vee. Mutta jossainhan yksinäisten pitäisi kohdata...
 
Itselläni on kaksi lasta, minulle on sopivinta olla "lapsellinen." Lapsettomia kavereita minulla myös on useita, ja tykkään heidän kanssaan keskustella kaikesta muusta kuin lapsista.

Itse olen mieltänyt lapsiasian niin, että meitä on moneen junaan ja jokainen tekee itse oman valintansa. Ja kun se valinta tuntuu omasta itsestä hyvältä, sen on varmastikin silloin oikea. Tämä ei tietenkään päde silloin jos haluaa lapsia muttei pysty niitä saamaan.
 
Minusta on surullista, kun ihmiset eivät MIETI nätä asioita. Moni nainen hankkii koulutuksen, työpaikan, miehen, avioliittokodin ja NAPS, sitten pitäisikin olla lapsia. Se vähän kuin kuuluu asiaan. Toivoisin paljon rohkeampia päätöksiä ja lapsen tekemättä jättämistä, sillä lapset eivät todellakaan "kuulu" parisuhteeseen tai edes elämään. Ainahaan välttämättä omat.

Minulla on lapsia, mutta olen sen päätöksen itse miettinyt ja tehnyt. Onneksi elämä meni niin, että löysin upean miehen, joka samoin halusi lapsia.


 
Minkä ikäisiä ihmisiä olette?Omat lapseni 73-83 väliltä Silloin asiat paremmalla tollalla mitä nyt.Te tuskailette kaikenlaisten asioitten kanssa mitä meille silloin oli itsestäänselvyyksiä.En yhtään ihmettele.Ymmärrän nykyvanhempia koska heidän ajatusmaailma on lähtöisin heidän vanhemmilttaan.He kuitenkin tekevät saamiensa oppien mukaan,onko ihmisen tulevaisuuden kannalta tuo oppi hyvä?Nykypäivä ja tapahtumat kertovat paljon.
 
Miksi haluan uusia ihmisiä elämääni? Siksi, että pidän ihmisistä ylipäänsä. Läheiset ihmissuhteet, vuorovaikutus ja rakkaus ovat elämäni suola, sen parhaimpia asioita. Täällä puhutaan lapsista, mutta täytyy muistaa, että ihminen on lapsi vain reilu kymmenen vuotta elämästään. Sen jälkeen hän on jo nuori, ja hyvin pian jo aikuinen. Vaikka elämä pienen lapsen kanssa on ihanaa, elämänmakuista elämää, joka haastaa jatkuvasti itsekin kasvamaan ja kehittymään, niin mietin mielelläni myös sitä, minkälainen aikuinen lapsestani kasvaa. Mitä hän miettii silloin, kun on parikymppinen ja minä viisikymppinen? Millainen maailma on hänen silmissään, ja mitä arvoja hän pitää tärkeinä?

Kohta varmaan lentää kiviä niskaan; kuulostat tavalliselta ihmiseltä, et yhtään masentuneelta. Minä olen saanut toteuttaa monia unelmiani, mutta mikään niistä, ei MIKÄÄN ole tuonut elämääni yhtä paljon onnea ja tyydytystä kuin äitinä oleminen. Se vaan on näin, että useimmille elämä kuitenkin on aika tavallista; töihin, kauppaan, kotiin ja harrastuksiin. Kiva ajatus, että elämästä voisi tehdä jatkuvaa elämysmatkailua, mutta harvallapa on siihen mahdollisuus, tai totuuden nimessä edes kiinnostusta. Tavallinen, hyvä elämä riittää minulle ainakin. Ja siihen kuuluu perhe, jonka kautta olen osa laajempaa sukupolvien ketjua, kuulun johonkin pysyvään ja jatkuvaan. Elämäni rikkaus on, että elämässäni on olemassa rakkautta, joka kantaa läpi lähes kaiken; vanhempieni rakkaus minua kohtaan, ja minun ja mieheni rakkaus lastamme kohtaan.
 
Miksi lapsia?Terve rakastava parisuhde,ihanteellinen olosuhde.Oma perhe,rakastava mies nainen,siihen omat lapset,aivan fantastinen asia.Omat tervetulleet lapset rakkaudella aikaanssadut,olen sanaton.Teille lapsia haluaville haluan sanoa,olkaa keskenänne valmiit,ei riitaisuutta,mitään epäsopua,olette todella varmoja että haluatte yhdessä oman lapsen,ette eroa ettekä riitele tyhjänpäiväisyyksistä.Jos nämä asiat olette hyväksyneet yhdessä,toivon kaikkea hyvää.Omat lapseni ovat jotain ihmeellistä.Vaikka eron hekin kokeneet,heillä isä ja äiti aina.En tiedä kuinka sanoa miten lapset arvostavat vanhempiansa,asuvat ympäri suomea.Siitä saa selvän kun heidän kanssa juttelee.Heillä on vahvat juuret isään sekä äitiin vaikka eron ovat joutuneet kokemaan.Lapseni ovat meille todella jotain ihmeellistä,niin ekammainen kuin tokaliitosta aikaansaadut.Uuusia ihmisiä syntynyt.Aivan avuttomia mutta silti persoonia,aistivia ihmisiä.
 
Minusta murrosikään ja alkavaan aikuisuuteen kuuluukin sellainen tietynlainen itsekkyys ja omaan napaan tuijottaminen. Nykyään elämä on kuitenkin sellaista, että moni aikuinen haluaa elää sitä sellaista "murrosikäisen" elämää jatkossakin, jossa keskittyy vain omaan itseen eikä halua sitoutua mihinkään niin pitkäkestoiseen asiaan kuin lapseen. Oleellista lienee se, että tiedostaa sen, mitä itse haluaa matkimatta kenenkään toisen elämäntapaa tai sortumatta kenenkään painostuksen alla.

Minä inhosin murrosiässä pieniä lapsia enkä voinut kuvitellakaan haluavani sellaisia joskus. Halusin matkustella, halusin eksotiikkaa, halusin upean parisuhteen. Loppujen lopuksi huomasin kuitenkin saavani eniten nautintoa ihan tavallisista asioista, jotka liittyvät arkeen. Nautin ihan kotiruoan syömisestä, kodin koristelusta joulua varten, musiikin kuuntelusta, kävelystä kirpeässä syyssäässä jne. Luulen, että muutos on tapahtunut pääni sisällä. Nuorempana piti olla kauhean eksoottista ja upeaa, jotta se tuntui jossakin, nyt taas riittää ihan pienet asiat, jotka tekevät onnelliseksi.

Minusta lapsen saamisessa yksi upea asia on se, että saa läheltä seurata sitä, miten hän kasvaa ja kehittyy. Iso osa ilosta on siinä, että saa itse opettaa asioita, hoivata lasta ja sitä kautta tekemisen sekä hoivan myötä lapsesta tulee äärimmäisen rakas. Valitettavasti jotkut käyttävät vanhemmuutta väärin (esim. nyt tänään uutisissa Itä-Uudellamaalla vanhemmat käyttäneet tytärtään seksuaalisesti hyväksi), mutta normaalisti lapsi toki hankitaan itsekkäistä syistä, koska haluaa tulla vanhemmaksi. Lapsi oppii aikuisen arvomaailmaa ja asenteita, mutta hän kuitenkin omassa päässään muotoilee asioita ja oppii oman elämänkatsomuksensa. Minusta on mielettömän upeaa, että saan seurata jonkun ihmisen elämää, kasvua ja kehitystä niin läheltä.

Tietenkään oman lapsen kanssa elämä ei ole pelkkää ihanuutta, vaan kuuluuhan siihen ikäviäkin asioita. Ei oksennuksen luuttuaminen lattialta ole varmasti kenenkään mielestä ihanaa eikä ole ihanaa viedä pelkäävää, huutavaa lasta laboratorioon pistettäväksi jne. Samoin joutuu tilanteisiin, jossa päiväkodissa oma lapsi puree toisia lapsia tai naapurin tenava varastelee oman lapsen leluja tai muuta sen tyyppistä. On myös mahdollista, että lapsella on lukihäiriötä, R-vikaa, ongelmia kaverisuhteissa, koulukäynti ei maistu, harrastuksista tulee pahaa mieltä jne. Yleensä mitä pienempi lapsi, sitä enemmän pieniä ongelmia, mutta mitä isompi lapsi, sitä vähemmän on ongelmia, mutta ne ovat isompia.

Minusta kuitenkin se kokonaisuus, jonka oman lapsen myötä saa, on todellakin elämäni paras asia. Vanhemmuus muokkaa ihmistä väkisinkin ja yleensä parempaan suuntaan. Mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä enemmän karisevat kasvatusperiaatteet ja tieto siitä, mikä on oikea tapa kasvattaa lasta. Yleensähän parhaiten lapsia osaavat kasvattaa lapsettomat ihmiset...
 
Se mitä omassa lähipiirissä olen jutellut synnyttäneiden naisten kanssa on osoittanut, että vaikeistakin ajoista ja hankaluuksista huolimatta kukaan ei ole katunut sitä että on hankkinut lapsia.

Tietenkin on valitettavaa että tänä päivänä huostaanotetaan yhä enemmän lapsia. Uskoisin kuitenkin, että kyseessä on tällöin useimmiten vanhempien päihteiden käyttö tai henkiset sairaudet. Jos joku pohtii asiaa kuten tässä ketjussa on pohdittu, on selvää että kyseessä on täysjärkinen ihminen, joka ei tuosta vaan haluaisia luopua synnyttämästään (tai adoptoidusta) lapsesta vain sen takia, että nyt tulikin vähän hankala tilanne.

Hankalahan sitä on selittää ja kliseitä tulee helposti... Kuitenkin on niin, että jokainen äiti tietää millaista elämä on ilman lapsia (ennen lapsia) mutta lapsettomalle on lähes mahdotonta yrittää sanallisesti selittää äitiyttä.

Tuolla vela-palstalla keskustelut menevät aina tappeluksi. Naisia on joka lähtöön, eikä voi yleistää, että kun tulet äidiksi, et enää koskaan puhu muusta kuin lapsestasi tai muutut samantien "mammaksi" eikä paluuta ole. Jokainen on omanlaisensa.
 
Juttelin vuosia sitten kaverini kanssa auton hankinnasta, heillä oli auto ja itse mietin ostamista. Kaverini sanoi että auton ostamista ei pysty järkisyin perustelemaan, jos sen haluaa se pitää vain ostaa. Eihän auton omistamisessa mitään järkeä ole, julkinen liikenne kulkee ja on halvempaa, auto saastuttaa jne.

Vuosi sitten kaverini sai ensimmäisen lapsensa, ei ollut ikinä ollut mitenkään erityisen lapsirakas. Kun kysyin syitä, palasi hän vanhaan autokeskusteluun. Järkisyitä ei tähänkään hankintaan ollut olemassa, kunhan päätti vain miehensä kanssa hankkia lapsen.

Itse en ole vielä päättänyt lapsista, mutta auton ostin. Nyt koitan saada sen myytyä, eihän sen omistamisessa ole mitään järkeä, kiva se kyllä on!
 
Ei auto ja lapsi ole mielestäni vertauskelvollinen asia. Ainakin täällä korvessa asuessa auton tarvitsee jo sen takia, että pääsisi töihin.Kyllä se lapsi on paljon tarkemman harkinnan kohteena kuin auton hankinta.Katsos ei sitä lasta voi "myydä" sitten pois.
 
En pidä lapsista, enkä autoista niin paljon, että hankkisin kumpaakaan itselleni. Ajelen bussilla, kävelen tai pyöräilen ja vierailen lapsellisten tuttavieni luona silloin tällöin. Pääsen helpolla ja halvalla, hermotkin säästyvät, kun ei tarvitse ajella ruuhkassa ja voin lähteä kotiin siinä vaiheessa, kun lapsen kiukuttelua ei enää jaksa kuunnella. Täydellistä! :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja lapsellinen:
Minä inhosin murrosiässä pieniä lapsia enkä voinut kuvitellakaan haluavani sellaisia joskus. Halusin matkustella, halusin eksotiikkaa, halusin upean parisuhteen. Loppujen lopuksi huomasin kuitenkin saavani eniten nautintoa ihan tavallisista asioista, jotka liittyvät arkeen. Nautin ihan kotiruoan syömisestä, kodin koristelusta joulua varten, musiikin kuuntelusta, kävelystä kirpeässä syyssäässä jne. Luulen, että muutos on tapahtunut pääni sisällä. Nuorempana piti olla kauhean eksoottista ja upeaa, jotta se tuntui jossakin, nyt taas riittää ihan pienet asiat, jotka tekevät onnelliseksi.

Jännä juttu, et ole ainoa vanhmpi joka kertoo maanläheisemmäksi muuttuneesta elämäntavasta ja ajattelusta lasten hankkimisen yhteydessä. Olemme keskustelleet asiasta hyvässä hengessä ja yhteisymmärryksessä muutaman äidin kanssa, ja ilmeni että minä olin meistä se kaikken vaatimattominta ja "pienintä" elämää viettänyt. Muilla arvojen muuttumisen myötä oli tullut halu lapseen, itselläni sitä ei ole ollut koskaan. Toisaalta en ole koskaan haaveillutkaan mistään action-elämästä vaan nauttinut niistä pikkujutuista ja nautin edelleen yli kolmekymppisenä lapsettomana vaimona. lienetkö samaa ikäluokkaa?

Ehkä lapsen hankkimiseen ja hankkimatta jättämiseen vaikuttaa niin moni syy että tästä teemasta ei löydy ainoaa selittäjää... ;)
 
Lapsia kannattaa tehdä jos kokee, että omat lapset on tärkeämpää kuin onnellinen, läheinen ja hyvä parisuhde. Nämä sulkevat usein toisensa pois, ellei vanhemilla sitten ole niin rutosti rahaa, että on varaa palkata lasten- ja taloudenhoitajat yms.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vinx:
Lapsia kannattaa tehdä jos kokee, että omat lapset on tärkeämpää kuin onnellinen, läheinen ja hyvä parisuhde. Nämä sulkevat usein toisensa pois, ellei vanhemilla sitten ole niin rutosti rahaa, että on varaa palkata lasten- ja taloudenhoitajat yms.

Mielestäni tämä ei nyt ihan pidä paikkaansa. Itselläni on neljä lasta ja parisuhde kukoistaa.
Eikä meillä ole rutosti rahaa että olisimme pystyneet palkkaamaan lasten- ja taloudenhoitajat ja siksi toiseksi en minä kotiini ketään ulkopuolista haluaisi huseeraamaan.
Kyllä se parisuhteen onnellisuus lähtee jo siitä että kumpikin niitä lapsia haluaa ja eiköhän se ole myös niin että on siinä parisuhteessa lapsia tai ei, niin kyllähän sen parisuhteen eteen täytyy töitäkin tehdä jos haluaa sen toimivan.

 
Hienoa jaspis, että sanoit noin...ehdin jo säikähtää...vaikka toisaalta tuntui kyllä oudolle tuo aiempi viesti.Eihän se niin voi olla.Muuten vain rikkaat tekisivät niitä lapsia, ei normaali eikä pienituloiset sitten laisinkaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Leena:
Hienoa jaspis, että sanoit noin...ehdin jo säikähtää...vaikka toisaalta tuntui kyllä oudolle tuo aiempi viesti.Eihän se niin voi olla.Muuten vain rikkaat tekisivät niitä lapsia, ei normaali eikä pienituloiset sitten laisinkaan.

No kyllä parisuhdepsykologitkin on lähestulkoon yhtä mieltä siitä, että ensimmäisen lapsen syntymä on keskimäärin kovin kriisi, mitä pariskunnat joutuvat kokemaan. Siinähän kahden aikuisen "väliin" tulee vaativa, totaalisen itsekäs ja häiritsevän äänekäs kolmas pyörä, jonka tarpeiden tyydyttäminen menee kaiken muun edelle. Sehän on aivan selkeä kaava, että kun tällaiseen "projektiin" menee runsaasti aikaa ja energiaa, miehen ja naisen keskinäiselle läheisyydelle jää kääntäen vähemmän aikaa ja energiaa.

Jaspis, tuossa sanottiin USEIN, ei AINA. Mutta tottahan se on, että jos lapset on yhdessä kovasti toivottuja, ne tuovat parhaimmillaan vanhemmilleen uuden ulottuvuuden parisuhteeseen, joka korvaa sen että väistämättä (ainakin vauva-aikana) aikaa jää vähemmän parisuhteelle.

Siitä on tutkimustuloksiakin, että vauvan synnyttyä parisuhteen onnellisuus laskee (taaskin keskimäärin, ei välttämättä JUURI SINUN parisuhteesi, Jaspis). Sitten se alkaa nousta, ja lasten tullessa murrosikään se laskee uudelleen. Lasten lähdettyä kotoa käyrä voi sitten mennä kumpaan suuntaan tahansa, riippuen siitä miten paljon keskinäistä parisuhdetta on ehditty/haluttu hoitaa lasten aikana.

Mutta tämähän on toki tilastotiedettä, joten sen perusteella ei kannata jättää lapsia tekemättä, jos niitä oikeasti haluaa ;)
 
Kyllä meillä parisuhde on erittäin vahvalla ja hyvällä pohjalla vaikkei mitään rikkaita ollakkaan ja ite en ole työelämässä liioin koskaan ollut ja siihen on sitten omat syynsä. Mutta, pärjätty ollaan ja neljästä lapsestamme kolme on jo maailmalla ja ovat jo aikuisiakin.
Nyt nautitaan lastenlapsistamme joita syntyykin urakalla.
Itsekkin olen lähtösin kaukaa maalta jossa elettiin karjalla ja isä oli töissä lossilla, rahaa ei koskaan liikaa ollut ja tarkkana piti olla sen kans.
 
Minusta vanha klisee pitää hyvin paikkaansa, että lapsi tekee hyvästä parisuhteesta vieläkin paremman, mutta huonon parisuhteen lapsi rikkoo. Sehän ei tietenkään ole lapsen syy, vaan lapsen syntymä asettaa parisuhteen koetukselle. Ensimmäistä kertaa äidiksi ja isäksi tuleminen ei ole mikään "tosta noin vaan" -juttu, vaan tosi iso kasvun paikka.

Jos suhteessa on jo ennestään ollut ongelmia esim. puoliso kiristää seksiä pihtaamalla, jos on ongelmia tai että parisuhteessa ei kyetä keskustelemaan avoimesti eri asioista, niin voi vain kuvitella, millaisia ongelmia sitten tulee, kun vauva syntyy ja ainakin äiti on univelan vuoksi väsynyt. Samoin jos riitaa aiheuttavat raha-asiat tai siivous, niin yleensä sitä sotkua ja rahanmenoa tulee entistä enemmän, kun vauva syntyy ja kotiinjäävän vanhemman tulot putoavat. Tietysti alkoholin käyttö ja ajankäyttö ovat myös sellaisia isoja ongelmia monellekin, sillä pienen vauvan vanhemmat joutuvat luopumaan lapsen myötä joistakin asioista esimerkiksi siitä, että haluaa lähteä joka viikonloppu baariin tai halua harrastaa joka ilta aktiivisesti jotakin. Vauvan tarpeet pitää asettaa omien tarpeiden yläpuolelle.

On tutkittu, että parisuhteen kovin paikka on aika ennen vauvan ensimmäistä ikävuotta. Moni parisuhde kariutuu. Tosin olen itse miettinyt sitä, että jos parisuhteessa on paljon ongelmia tai vaikka 1-2 isoa ongelmaa, niin ehkäpä sellainen parisuhde päättyisi ilman vauvaakin, mutta ei ehkä niin nopeasti, vaan vähän myöhemmin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja .sykkyrä.:
Minusta vanha klisee pitää hyvin paikkaansa, että lapsi tekee hyvästä parisuhteesta vieläkin paremman, mutta huonon parisuhteen lapsi rikkoo. Sehän ei tietenkään ole lapsen syy, vaan lapsen syntymä asettaa parisuhteen koetukselle. Ensimmäistä kertaa äidiksi ja isäksi tuleminen ei ole mikään "tosta noin vaan" -juttu, vaan tosi iso kasvun paikka.

Meilläkin suhde oli huonoimmillaan esikoista odottaessa. Painoi huoli taloudellisesta pärjäämisestä, jatkuuko miehen työ, kaverit karisivat kun eivät osanneet suhtautua. Lisäksi minulla oli niin hirveä pahoinvointi etten esim syömään voinut enää lähteä saati savuiseen baariin tanssimaan. Asioita, joita muut kaverit vielä harrastivat... Moni asia muuttui. Mutta se kotiinpäin suuntautuvampi elämä oli sitä, mitä itse halusin ja mitä mieskin halusi.

Tavallaan parisuhde lujittui, kun yhteiseksi vapaa-ajan projektiksi tuli lapsi. Voin kuvitella, miten se lyö kiilaa pariskunnan väliin mikäli on vahva halu harrastaa kodin ulkopuolella kuutena iltana viikossa. Tai toki se joiltakin onnistuukin en sitä sano. Meille kuitenkin perheen perustaminen on ollut yhteiseen vanhemmuuteen kasvamista. Ihanaa nähdä oma puoliso hellimässä yhteistä lasta. Se on kaunein näky minkä tiedän, että rakkaimpani ovat hyviä toisilleen. Antaa toivoa paremmasta maailmasta näinä koleina aikoina...

Minusta perheenperustamista on kuitenkin hyvä harkita. Haluaako sitä todella. Minä halusin palavasti, ja jos en olisi halunnut, niin olisi kyllä moni asia romahtanut niinä hetkinä kun kaikki oli epävarmaa ja huolen täyttämää. Se mullistaa koko elämän, nykyhetken, keski-iän, vanhuuden.

Yksi asia, mikä on sekä rasite että suuri ilon aihe, on se että omista geeneistä kun lapsi syntyy, niin siinä on niin paljon tuttua! Meillä on sujunut niin suoraviivaisesti, kun itse olen kotikissa-lukutoukka, niin nämä lapsetkin on perineet (geeneistä tai mallista) samanlaisen rauhallisen tavan olla ja elää. Olen aina pitänyt lapsista, mutta omien lasten myötä muiden lapset tuntuvat hirveän kovaäänisiltä ja raisuilta. "Omat lapset ja naapurin kakarat"
 
Itse olen aina tiennyt haluavani lapsia - kun aika ja parisuhdeasiat kunnossa. Parisuhdetta nyt takana pitkälti yli 10 v. mutta mies ollut edelleen nihkeä lapsiasian suhteen. En ole mielestäni koskaan painostanut miestä lastenhankintaan, ainoastaan kertonut omat toiveeni (nyt siis hiljaisesti toivonut edes yritystä yli 5 v.). Viime aikoina olen kuitenkin huomannut asenteeni muuttuneen ja aikaisempien toiveiden/haaveiden muuttuneen enemmänkin epäilyn kannalle. Ikäni puolesta olen jo "parhaimmat vuodet" synnyttämisen suhteen ylittämässä eli yli 30-v. Tilanne on hieman hämmentävä, koska olen aina ollut lapsimyönteinen ja tiennyt aina toivovani/haluavani omaa lasta. Miehen epäilyt ovat siis (vuosien saatossa) saaneet myös minut epäilemään omia tuntemuksiani. Mies myös ehkä huomannut muuttuneet tuntemukseni ja alkanut kiusoitteleen aiheella, vaikka tiedän hänen edelleen pelkäävän asian todellista kohtaamista.
Onko kukaan samassa tilanteessa? Onko omat fiilikset vain heijastusta miehen pitkästä epäröinnistä vai mitä tämä on?
 
Ehkäpä epäröit siksi, että tiedät, ettei miehesi ole paras mahdollinen isäkandidaatti jälkeläisillesi. Haluaisit varmasti lapsillesi isän, joka rakastaa heitä enemmän kuin mitään muuta ja joka on valmis "uhraamaan" muutaman vuoden elämästään lasten vuoksi, jolloin lapset eniten tarvitsevat vanhempiaan. Moni ei halua yhtään joustaa työuran tai harrastusten vuoksi, mutta pikkulapsivaiheessa ei sitä lastakaan voi jättää ruokkimatta tai päivähoidosta hakematta vaikka kuinka tekisi mieli tehdä jotain muuta.

Jos puoliso painostaa (sanattomasti, asenteillaan, mielipiteillään jne), niin helpostihan sitä itsekin alkaa ajatella samansuuntaisesti, vaikka kuinka olisi omilla aivoillaan ajatteleva. Vaikka itselläni on lapsia, niin ystäväpiiriini kuuluu myös lapsettomia, joten näen ihan selkeästi, että on sitä muunkinlaista tapaa elää kuin vain oma elämäni. Elämässä joutuu tekemään valintoja milloin missäkin vaiheessa, joista osa on pieniä ja osa isoja valintoja. Joillekin äidiksi tulo on täysin selkeää, mutta osalle ei sitä lainkaan, vaan sitä pitää miettiä.
 
Ymmärrän esittämäsi pointin. Mutta kun olen miettinyt asiaa myös tuolta kantilta ja näen asian niin, että nykyinen mieheni pärjäisi isän roolissa aivan mainiosti. Luulen, että asia (lapset ja niiden merkitys elämässä ja parisuhteessa) alkaa selkiytyä myös miehelleni pikkuhiljaa, mutta samalla kun hänen myönteisyytensä asiaa kohtaan kasvaa niin oma asenteeni alkaa kääntyä negatiiviseksi. Ennen kaikkea epäilen hänen mielenmuutostaan ja sen vaikuttimia. Kaikki nämä vuodet (+ 5 v.) hänen suhtautumisensa lasten hankintaan on ollut melko negatiivista. Tyyliin: "...joskus, mutta ei vielä vielä lähivuosiin..". Siis: onko kyseenalaistamiseni normaalia epäröintiä vai onko mieheni vuosia jatkunut epäröinti alkanut rajoittaa myös asian yhteistä harkintaa?
 
Edelliselle; on miehiä, jotka vaan ei tajua ajan kulua. Miehillä on joskus illuusio, että he tulevat ikuisesti elämään yhtä terveinä, toimintakykyisinä ja hyvinvoivina kuin kolmikymppisinä - joskus tuntuu, että he eivät tajua elämän olevan loppujen lopuksi lyhyt. He eivät näytä käsittävän, että lapsen saamisen aika on rajallinen, vaan jotenkin tuntuvat samalla tavalla hetkessä kuin lapsina ja nuorina. Onko miehesi oikeasti ymmärtänyt, siis todella ymmärtänyt, että jos hän ei nyt halua lapsia, ei hänellä tule tosiaan niitä ikinä olemaan? Hänellä ei siis tule viisikymppisenä olemaan aikuisia lapsia, eikä hänestä koskaan tule isoisää.

Auttaisiko, jos keskustelette omista vanhemmistanne, siitä, että hekin alkavat olla jo iäkkäitä, ja tarvitsevat kohta teidän apuanne. Joudutte jollain tavalla hoivaajiksi kuitenkin, joka tapauksessa lähivuosina, hoivan kohde vaan ei ole oma lapsi, joka kasvaa ja kehittyy joka päivä, vaan omat vanhemmat, joiden kunto huononee hieman joka päivä. Miettikää, millaisia itse olette kahden kolmenkymmenen vuoden päästä. Olette silloin oman sukunne viimeisiä, niitä jotka kantavat sitä vastuuta, mitä vanhempanne nyt. Oletteko ihan varmoja, että haluatte, että perheeseenne kuuluu edelleen vain te kaksi?
 
Edelliselle; ja vielä enemmän on miehiä, jotka kuusikymppisinä katuvat, että eivät koskaan viettäneet aikaansa perheensä kanssa, vaan tosiaankin jättivät lapset naisen projektiksi. On isiä, jotka ovat tosiaan eläneet kuin heillä ei lapsia olisi ollutkaan. En ole koskaan kuullut kahdeksankymppisen valittavan, että on hirveää kun on lapsia ja lapsenlapsia, ihmisiä jotka välittävät hänestä. Mutta tiedän monta yksinäistä miestä, jotka etäännyttivät lapsensa itsestään niin tehokkaasti, että saavat ihan rauhassa käyttää elämänsä kaikkeen siihen, mihin sen kuvittelivatkin käyttävänsä, jos lapset eivät olisi "esteenä". Ei se nyt niin älyttömän hohdokkaalta vaikuta.

Minusta pikemminkin on niin, että miehen suru lapsettomuudesta tai siitä, ettei näe riittävästi lapsiaan esimerkiksi eron jälkeen, on tabu josta ei saa puhua. Useimmilla normaaleilla miehillä kun on lapselleen paljon annettavaa ja opetettavaa - isyyttä ei pitäisi väheksyä vaan tunnustaa sen merkitys sekä miehelle että lapselle.
 

Yhteistyössä