Itse olen hieman alle kolmekymppinen ja vakituisessa ja hyvässä parisuhteessa elävä. Nyt kun oma talo ja perunamaa on hankittuna ja usealla tuttavalla on tai on tulossa lapsia, pohtii sitä itsekin, pitäisikö lapsia hankkia.
Itselle asia on todella vaikea, sillä en pidä ollenkaan lapsista. Osaksi sen on varmaan teiniajan peruja oleva asennevamma, mutta en osaa olla lasten kanssa, eivätkä lapset pidä minusta (juurikin sen vuoksi, kun menen pitkin seiniä). Oikeastaan pelkään lapsia, koska pelkään vaivautuneisuutta heidän kanssaan.
Puolisoni haluaa lapsia, mutta en usko suhteemme kaatuvan sen vuoksi, että minä en haluaisi. Itselläni on tuttavani myös sellaisia pariskuntia, jotka ovat päättäneet olla hankkimatta lapsia. Joillekin heistä se on toiminut ja joillekin se ei ole.
Kiitos kaikille hienosta ketjusta (vaikka vuodelta 2008)! Täältä ketjusta löysin paljon hyviä vastauksia itseänikin vaivaavaan kysymykseen:"Mikä lapsissa on niin mahtavaa, että niitä pitäisi hankkia?". Vanhemmalle sukupolvelle tämä on ollut itsestäänselvyys, että lapsia hankitaan. Nykyään on liian monta "mitä jos?" -vaihtoehtoa, että alkaa suuri päätös pelottaa. Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin, eikö isojen valintojen kuulukin hieman pelottaa? Onhan siinä kyse koko elämästä, lapsissa vielä enemmän. Lapsia ei noin vaan anneta pois, jos ei huvita. Kun taas työpaikkaa voi kyllä vaihtaa, jopa alaakin, jos ei huvita
Puolisoni vuoksi kuitenkin halusin lukea näitä ihmisten kokemuksia ja aatteita, koska haluan tehdä hänet onnelliseksi samalla, kun teen itseni onnelliseksi. Miten voin sanoa, että en pidä jostain, jos en ole koskaan yrittänyt edes pitää?
Aikaisemmin oli puhetta elämänsisällöstä. Sitä en elämääni lapsesta hae, sitä löytyy kyllä. Se ehkä tässä pelottaakin, että kaikki suunnitellut asiat, kuten remontti, jäävät tekemättä. Ikään kuin elämä lipuisi ohi ja vasta silloin kun lapset ovat aikuisia, voisi suunnitelmia jatkaa. Vanhempani ovat kyllä toteuttaneet suunnitelmiaan vaikka olen heidän kattonsa alla asunutkin, joten ehkä tämä pelkoni on turha
Tässä tätä kirjoittaessani tuntuu terapeuttiselta saada asiat "mustaa valkoiselle". Ehkä tässä pikkuhiljaa ollaan positiiviseen päin menossa
