Miksi en kestä arkea? Sitäkö tämä on?

[suoraan]

Kyllähän melkein 30 pitäis jo tietää mitä elämältään haluu, eikä pitää siinä miehiä ja lempata sitten pois kun kyllästyy ja haluu olla sinkku. Olen todellakin kasvattanut 2 tytärtä joilla on hyvä parisuhde ja lapsia, en sano että olisvat täydellisiä mutta ovat kypsiä aikuisia.

Hohhoijaa... Kun ei se ole niin helppoa, eivätkä kaikki etene samassa aikataulussa. Itsekin olen jo 37 ja en tosiaankaan voi sanoa, että tietäisin, mitä elämältä haluan 100 %:sen aukottomasti. Haluan moniakin asioita ja opin joka päivä itsestäni lisää, yllätyksiäkin tulee aina välillä. Parisuhteessa ja sinkkuna olleena mielestäni kummassakin elämänmuodossa on hyvät ja huonot puolensa. Uskon, että sopivan ihmisen kanssa parisuhde voi olla mitä onnellisin, mutta epäsopivan kanssa vähemmän mukavaa, jopa kärsimystä. Ihmisellä on oikeus hakea elämäänsä onnea, mutta siinä sivussa ei ole tarkoitus toimia niin, että loukkaa toisia ja käyttää heitä välineinä.

 

[siltä, että]

sulla ei oo viel osunu kohdalle JUST SE IHMINEN, kenen kans haluat loppuelämäs jakaa. Mä oon kokenu ton saman fiiliksen kolmen kans ennen tätä nykyistäni, josta tulikin sit mun aviomieheni. Kolme vuotta joo, se on aika lailla se kriittinen kipupiste varmaan, mut sit täs vaihees sen tuntee, etten ikinä vois tätä heittää menee, vaiks kuinka ärsyttäis. Nousuja ja laskuja, mut tää vaan on ja pysyy, vahvistuukin vielä perhana

 

[Marjutti 35]

sulla ei oo viel osunu kohdalle JUST SE IHMINEN, kenen kans haluat loppuelämäs jakaa. Mä oon kokenu ton saman fiiliksen kolmen kans ennen tätä nykyistäni, josta tulikin sit mun aviomieheni. Kolme vuotta joo, se on aika lailla se kriittinen kipupiste varmaan, mut sit täs vaihees sen tuntee, etten ikinä vois tätä heittää menee, vaiks kuinka ärsyttäis. Nousuja ja laskuja, mut tää vaan on ja pysyy, vahvistuukin vielä perhana

käykö ahkerasti salilla? Syökö hormooneja? Onko paljon hormoonifinnejä?

 

[narsku]

En jaksanut lukea tätä viestiketjua kun noin puoleenväliin, joten pahoittelen jos tässä tulee toistoa johonkin aikaisempaan viestiin... MUTTA tuosta narsismista: jostain syystä "narsismi" nyt vaan on keittiöpsykologien lempisana tällä hetkellä ja "narsismin" avulla selitetään jos jonkinlaista ongelmaa. Jos ap olisi esittänyt kysymyksensä joskus 90-luvulla, hänen ongelmiaan olisi todennäköisesti selitetty huonon itsetunnon avulla

Mielestäni seurustelun aloittamiselle on huono lähtökohta sellainen tilanne, jossa toinen/molemmat ei ole tehnyt tietoista päätöstä siitä haluaako seurustella juuri tämän ihmisen kanssa vai ei. Parisuhteeseen ajautuminen on oikeasti huono homma, siihen ei ole sitoutunut henkisesti. Lisäksi mielestäni on ongelma, jos ihminen ei ole aikuisikään mennessä oppinut olemaan tarpeeksi aikaa sinkkuna. Jos on lähestulkoon koko aikuiselämänsä seurustellut tiiviisti tai vieläpä asunut koko ajan jonkun kanssa yhdessä, on ehkä jäänyt jokin tärkeä vaihe elämästä elämättä. Itse ainakin alkaisin taatusti kaivata omaa rauhaa, omaa vapautta yms.

Minuakin on Elleissä nimitelty narskuksi. Sopii minulle ihan hyvin.

Parisuhde on kovaa työtä ja arkista puurtamista. Hohto katoaa lähes jokaisessa suhteessa muutaman vuoden sisällä. Niin kai lienee monen muunkin asian kanssa.

Avioeron jälkeen en ole uutta miestä kaivannut. "Olisihan minullakin ollut ottajia" klisee pitää minunkin "narskun" kohdalla paikkansa.

Sitoutumaan en enää ala. Tykkään nykyisestä lifestylestä. Onko se sinkkuelämää vai yh-äidin elämää. En minä itsekään sitä tiedä.

Tykkään katsoa kotona telkkaria, lukea ja vain olla. Tänään lähden aikaisemmin töistä katsomaan lemppari tv-sarjaa.

Nyt tuli taas keskeytys tähän "koirankoppiin". Virastossa tehdään taas työtilakartoitusta. Saas nähdä milloin taas tulee muutto toiseen työtilaan. Jos joskus myöhemmin kirjoitan avotilassa, niin kirjoitusjälki on terveen ja tasapainoisen Ellin ajatusvirtaa. Narskuus on ollutta ja mennyttä elämää.

 

[Saman kokenut]

Tässä uusi näkökulma asiaan jota kukaan ei vielä ole ottanut esille.
Minulla on käynyt melko lailla samalla tavalla tähän astisessa elämässän kuin ap.lle. Olen myös 27 ja seurustellut suurimman osan elämästäni, siirtyen 2,5- 4 vuoden periodien välein suhteesta toiseen. Sinkkuna olen viihtynyt vain joitakin kuukausia väleissä. En siksi etten osaa tai pysty olemaan yksin, vaan en halua. Minulle sopii parisuhde ja miehen, oikein hyvänkin sellaisen löytyminen on aina ollut minulle helppoa. Joskus mies on osunut "liiankin" aikaisin kohdalle, vaikka olen vielä vasta tehnyt eroa edellisestä. Minulla on ollut hyviä, komeita, miehiä jokainen. Mutta juuri noin on käynyt; olen pelästynyt että tässäkö se elämä nyt oli, tätä samaa loppuelämä, ei vielä. Ja olen myös miettinyt että jokainen "vaihdos" on mennyt parempaan suuntaan koska tottakai iän myötä omatkin kriteerit tiukkenee. Nyt tuntuu että olen tullut tämän vaihtelutieni päähän, sillä ensimmäistä kertaa tuntuu että tämän miehen kanssa olen TÄLLÄ hetkellä varma että haluan olla loppuelämäni. Rakastin tätä edellistä miestäni myös aluksi paljon, mutta en ollut vielä ilmeisesti valmis sitotumaan, enkä ehkä rakastanut tarpeeksi kuitenkaan. Toki biologiset tekijätkin varmasti tekevät tehtävänsä. Ei kaikille tule tietyssä iässä tiettyjä tuntemuksia tai automaattisesti ole valmiita loppuelämän kestävään suhteeseen. Itse olen todella tyytyväinen että vaihdoin niin monta kertaa että nyt kolisee ja kovaa. Olemme vajaan vuoden seurustelun jälkeen muuttamassa yhteen ja odotan tälle miehelle vauvaa. Tunnen todella että olen löytänyt pitkän matkan jälkeen perille. Tähän kuulun, tämän miehen luokse ja toivottavasti koko elämäksi. Olen nähnyt tarpeeksi jotta voin todella sanoa tarkoittavani tätä sydämestäni.

 

[mies1]

Suhteiden päättyminen voi olla myös merkki masennuksesta tai sressistä, jota ei edes huomata olevan. Myös väsymys lyhentää pinnaa ja vähentää keskittymiskykyä ja silloin antaa periksi helposti, vaikka syy onkin muualla kuin suhteessa.