A
ajatusten virta
Vieras
Ollaa oltu yhdessä lähes 20 vuotta, ei naimisissa, kutos- ja ekaluokkalaiset lapset.
Yhdessä ollaan menty eteenpäin, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, välillä erittäin huonoina. Varsinkin mennyt kevät oli tosi vaikeaa. Tuli sanottua pahasti puolin ja toisin; loukattua toista pahasti. Mies uhkaili erolla, lopetti kun pari kertaa sanoin että jos tosiaan haluaa eron, on sen ite toteutettava se, mutta uhkailu on lopetettava, lapsetkin kärsii. Sanoin etten mä ole ainakaan vielä valmis tekemään eropäätöstä. Huonon kevään syynä ei ollut pelkästään parisuhteemme, vaan isompi lapsistamme on hyvin hyvin vaikea tapaus. Ja hänen asioidensa takia ollaa oltu pinna kireällä ja ja ei olla jaksettu hyvin. Parisuhteen eteen ei olla kovin tietoisesti koskaan tehty töitä.
Nyt on mennyt paremmin. Riitoja on paljon vähemmän ja pääasiassa on hyvä olla yhdessä. Ei paha, mutta ei mitenkää riemukaskaan. Puhuttu on paljon, välillä ollaan hyvinkin hiljaa. Kesäloma meni hyvin ja kivaa oli.
Olen lapsena kokenut lievää insestiä isäni taholta ja mieheni tietää sen. Hän on jaksanut tukea minua asiassa. Olen myös sairastanut vähintään keskivaikean masennuksen, jonka aikana meinasin ottaa eron niin hänestä ja melkein lapsistakin. Mies tuki tämänkin ajan. Itse olen jaksanut miehen vakavan loukkaantumisen, ilman ulkopuolisen apua. Lisäksi lapsena en saanut vanhemmiltani kovinkaan paljon tukea, paljon piti yksin pärjätä ja elää mainion veljeni varjossa. Ja sitä on edelleenkin. Lisäksi vanhempani ja heidän ystävänsä kiusasivat minua kovasti pojista ja se ei loppunut edes vaikka itkien pyysin. Kotini oli hyvin seksistinen. Ja nyt itselläni on vaikeuksia seksin kanssa, tuntuu kuin tekisin jotain hyvin pahaa jos harrastaisin seksiä.
Olin parikymppinen kuin mieheni tapasin. Koskaan en ole tarkemmin miettinyt että onko tämä mies juuri se kenen kanssa haluan elää loppuelämääni. Tuntui vain aikoinaan luonnolliselta muuttaa yhteen ja hankkia lapsia. Ja kun mies sai töitä vieraasta kaupungista niin hetkeäkään ei ollut epäselvää ettenkö olisi lapsen kanssa lähtenyt mukaan.
Kun on hyvä olo, nautin olostani. Silti samalla mietin että kuinka kauan tämä hyvä olo kestää. Kestääkö perheemme kasassa. Entä loukataanko mua taas kun riitojakin joskus tulee. Tuleeko talvesta kuinka rankka.
Joskus tuntuu hyvinkin paljon rakkautta miestä kohtaa ja välillä ei. Välillä tympii kovasti. Omia ystäviä en ole oikein saanut täältä uudesta kaupungista. Paras ystäväkin (asuu vanhassa kotikaupungissa)"petti". Oltii sovittu että kesälomalla lähdetään kahdestaan ulos, mutta kun sitä ajankohtaa kyselin, kuulin että hän lähteekin juuri siksi viikoksi lastensa ja avokkinsa (ei lasten isä) mökille. Tämä oli sillä erää ystäväni viimeinen lomaviikko.
Mitä tämä on? Enkö uskalla myöntää että mun pitäis erota? Vai onko tää sitä että rakastan miestäni ja en edes halua erota?
Kun ois kristallipallo joka kertois.
Yhdessä ollaan menty eteenpäin, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, välillä erittäin huonoina. Varsinkin mennyt kevät oli tosi vaikeaa. Tuli sanottua pahasti puolin ja toisin; loukattua toista pahasti. Mies uhkaili erolla, lopetti kun pari kertaa sanoin että jos tosiaan haluaa eron, on sen ite toteutettava se, mutta uhkailu on lopetettava, lapsetkin kärsii. Sanoin etten mä ole ainakaan vielä valmis tekemään eropäätöstä. Huonon kevään syynä ei ollut pelkästään parisuhteemme, vaan isompi lapsistamme on hyvin hyvin vaikea tapaus. Ja hänen asioidensa takia ollaa oltu pinna kireällä ja ja ei olla jaksettu hyvin. Parisuhteen eteen ei olla kovin tietoisesti koskaan tehty töitä.
Nyt on mennyt paremmin. Riitoja on paljon vähemmän ja pääasiassa on hyvä olla yhdessä. Ei paha, mutta ei mitenkää riemukaskaan. Puhuttu on paljon, välillä ollaan hyvinkin hiljaa. Kesäloma meni hyvin ja kivaa oli.
Olen lapsena kokenut lievää insestiä isäni taholta ja mieheni tietää sen. Hän on jaksanut tukea minua asiassa. Olen myös sairastanut vähintään keskivaikean masennuksen, jonka aikana meinasin ottaa eron niin hänestä ja melkein lapsistakin. Mies tuki tämänkin ajan. Itse olen jaksanut miehen vakavan loukkaantumisen, ilman ulkopuolisen apua. Lisäksi lapsena en saanut vanhemmiltani kovinkaan paljon tukea, paljon piti yksin pärjätä ja elää mainion veljeni varjossa. Ja sitä on edelleenkin. Lisäksi vanhempani ja heidän ystävänsä kiusasivat minua kovasti pojista ja se ei loppunut edes vaikka itkien pyysin. Kotini oli hyvin seksistinen. Ja nyt itselläni on vaikeuksia seksin kanssa, tuntuu kuin tekisin jotain hyvin pahaa jos harrastaisin seksiä.
Olin parikymppinen kuin mieheni tapasin. Koskaan en ole tarkemmin miettinyt että onko tämä mies juuri se kenen kanssa haluan elää loppuelämääni. Tuntui vain aikoinaan luonnolliselta muuttaa yhteen ja hankkia lapsia. Ja kun mies sai töitä vieraasta kaupungista niin hetkeäkään ei ollut epäselvää ettenkö olisi lapsen kanssa lähtenyt mukaan.
Kun on hyvä olo, nautin olostani. Silti samalla mietin että kuinka kauan tämä hyvä olo kestää. Kestääkö perheemme kasassa. Entä loukataanko mua taas kun riitojakin joskus tulee. Tuleeko talvesta kuinka rankka.
Joskus tuntuu hyvinkin paljon rakkautta miestä kohtaa ja välillä ei. Välillä tympii kovasti. Omia ystäviä en ole oikein saanut täältä uudesta kaupungista. Paras ystäväkin (asuu vanhassa kotikaupungissa)"petti". Oltii sovittu että kesälomalla lähdetään kahdestaan ulos, mutta kun sitä ajankohtaa kyselin, kuulin että hän lähteekin juuri siksi viikoksi lastensa ja avokkinsa (ei lasten isä) mökille. Tämä oli sillä erää ystäväni viimeinen lomaviikko.
Mitä tämä on? Enkö uskalla myöntää että mun pitäis erota? Vai onko tää sitä että rakastan miestäni ja en edes halua erota?
Kun ois kristallipallo joka kertois.
