Miksi en kestä arkea? Sitäkö tämä on?

[Kohta sinkku?]

Mikä vika mussa on, ja mitä mun pitäisi tehdä, jotta pääsisin tästä viasta eroon?!

Mä en kestä parisuhteiden arkea. Tajusin nyt, että vian täytyy olla minussa, ei miehissä, koska tämä tapahtuu nyt jo neljännen kerran. Eli kaikissa pisemmissä, vakavemmissa suhteissani.

Olen nyt ollut tämän mieheni kanssa kohta 3 vuotta yhdessä. Puoli vuotta sitten alkoi sellainen, että kun parisuhde alkaa käymään tylsäksi, mä en kestä sitä. Alan pohtimaan eroa. Tavallaan vierotan itseni miehestä. Kaikki mitä mies tekee/ei tee, ärsyttää suunnattomasti. Haaveilen sinkkuudesta, vapaudesta, ehkä uusista miehistäkin. Ihastumisista.
Mulla ei oikein edes ole motivaatiota yrittää korjata parisuhdetta, mietin vaan sitä eroa!

Eihän tästä mitään tule... Mikään suhde ei kestä paria-kolmea vuotta pidempään.

Mikä mussa mättää? Miten kaikki muut kestää sen arjen tulemisen, miten se on näin kauheeta vain mulle??

ja siis oon mä ihan fiksu tyyppi, tajuan kyllä ettei mikään ensihuuma voi millään kestää loputtomiin. Mä en silti edes oikein tiedä, mitä oikein odotan parisuhteelta?!

Jotenkin vaan, kun se ensihuuma haihtuu ja tulee arki, mun elämästä katoaa hohto. Enkä saa sitä hohtoa mistään muusta, kuin uudesta ihastumisesta. Typerää, mutta valitettavasti niin totta mun kohdallani.. :/

Neuvoja?

 

[jos totta puhutaan]

Sä oot narsistinen ja pärjäät vain ihailun keskipisteenä. Sun kannattaa tehdä joitain todellisia asioita jotta saat ihailua aikaansaannoksiesi takia etkä vain ihastumisen huumassa. Etsi harrastusten ja/tai työelämän tai vaikkapa opiskelun kautta sitä missä olet hyvä ja ala panostaa siihen täysillä, niin että voi päteä ja saada ihailua sillä saralla. se tuo myös elämänsisältöä, sitä todellista elämänsisältöä joka on vain sinun elämääsi, eikä ole riippuvainen parisuhteesta tai ihastumisista.

 

[aivan totta]

Sä oot narsistinen ja pärjäät vain ihailun keskipisteenä. Sun kannattaa tehdä joitain todellisia asioita jotta saat ihailua aikaansaannoksiesi takia etkä vain ihastumisen huumassa. Etsi harrastusten ja/tai työelämän tai vaikkapa opiskelun kautta sitä missä olet hyvä ja ala panostaa siihen täysillä, niin että voi päteä ja saada ihailua sillä saralla. se tuo myös elämänsisältöä, sitä todellista elämänsisältöä joka on vain sinun elämääsi, eikä ole riippuvainen parisuhteesta tai ihastumisista.

Totta puhut!
Miksi joillekin ihmisille elämä tulee vain parisuhteen kautta?
Narsismiahan sen täytyy olla, kun kaikki alkaa ja päättyy siihen, onko mies vai ei, suhde vai ei ja rakastaako vai ei rakasta..
Kumppani on ihmisellä koska yksin ei ole nin hyvä olla. Jossain vaiheessa huomaa että kumppani on erillinen ihminen, eikä mikään rakkauden lypsykone narsistia varten.
Suhteen pohdiskelu, uuden suhteen muodostaminen ja siitä eroaminen vie valtavasti aikaa.
Sen täytyy olla jostain pois: aivosolut vähenevät.
Hormonien vallassa oleva nainen on typerä kuin kana, ja yhtä hyödyllinen kuin paavin pallit.

 

[mies1]

Sait hyviä vastauksia. Aika vaikea on elää elämää toisen kautta.

Oikeastaan tuo on kyllä aika tavallista nykyään. Kulutusonni on uuden etsimistä. Harmi vain kun se liitetään inhimilliseen, kännykän kohdalla sen voisi ymmärtää.

Auttaisiko sinua sellainen ajatus, että elämä on helpompaa toisen ihmisen kanssa. Mutta jos on tarkoitus kytätä toista, niin kai siihenkin kyllästyy nopeasti.

 

[kommenttia]

Sait hyviä vastauksia. Aika vaikea on elää elämää toisen kautta.

Oikeastaan tuo on kyllä aika tavallista nykyään. Kulutusonni on uuden etsimistä. Harmi vain kun se liitetään inhimilliseen, kännykän kohdalla sen voisi ymmärtää.

Auttaisiko sinua sellainen ajatus, että elämä on helpompaa toisen ihmisen kanssa. Mutta jos on tarkoitus kytätä toista, niin kai siihenkin kyllästyy nopeasti.

Toisen kanssahan se on helpompaa ja mukavampaa, mutta sen toisenhan voi vaihtaa uuteen toiseen, kun kyllästyy. Ei ap:n ole tarkoituskaan yksin jäädä.

 

[Nökkönen]

Joko se itse esittämäsi syy tai sitten eikö miehesi olekaan se oikea sinulle? Tuliko alettua seurustelemaan vain tavan vuoksi tai kun oli kiva että oli joku?

 

[Kohta sinkku?]

En todellakaan usko, että "olisin narsistinen ja pärjäisin vain ihailun keskipisteenä"

Koska ensinnäkään en mä etsi sitä, että mua ihailtaisiin, vaan lähinnä etsin sitä että itse saisin olla ihastunut johonkuhun.

Ja toisekseen, ei mun elämä ole kiinni parisuhteesta. Että epätoivoisesti haluaisin olla parisuhteessa. Päinvastoin, viime aikoina ja jo kauan aiemminkin olen haaveillut sinkkuelämästä. Että saisin olla yksin, en haluaisi seurustella. Saisin vapaasti olla kotonani miten olen, ja mennä miten haluan. Olla ns. oman elämäni herra.

En ole ollut yksin kuin joskus noin 10 vuotta sitten, 17-18 vuotiaana. Silloinkin asustelin yksin vain vuoden verran. En siis tiedä, onko ajatukseni sinkkuuden ja yksinelelemisen ihanuudesta vain kuvitelmaa.. mitä se sitten oikeasti olisikin.. välillä vaan kaipaan niin hirveästi sitä että saisin kokea sen.

Tähän asti olen vaan "ajautunut" aina suhteesta suhteeseen. Enkä tiedä, "tuliko alettua seurustelemaan vain tavan vuoksi tai kun oli kiva että oli joku" kuten joku ehdotti. Ehkä? Mutta kyllä minä olen aina ihastunut ollut, hyvinkin voimakkaasti. Tiedä sitten olenko ihastunut siihen ihastumiseen.. Mistä senkin erottaa? Vai onko se juurikin tämä, että sitten ensihuuman jälkeen iskee tällainen arjen kestämättömyys?

 

[annarouva]

Ymmärrän kyllä, että sana 'narsismi' kuulostaa pahalta, mutta kyllä noilla kirjoittajilla oli munkin mielestä hyviä pointteja. Vaatii vähän sulattelua varmasti sultakin. Kaikki me ollaan narsisteja jossain mielessä eli helposti peilataan kaikkea ympärillä tapahtuvaa joksikin palautteeksi itsestämme ja sitten huonoitsetuntoisina annetaan siitä tehtyjen johtopäätösten ohjata elämäämme sen sijaan, että päätökset syntyisivät hyvästä itsetuntemuksesta, sisältä päin.

No anyway, mitä on tuo sanomasi 'arjen kestämättömyys'? Pidätkö arjestasi noin yleisesti? Vai tarkoitatko tosiaan, että arkesi on kestämätöntä siksi, kun parisuhteessa ei ole enää samanlaisia perhosia kuin alussa? Mikä elämässäsi yleensä tuo sinulle tyydytystä? Kumppani on kuitenkin vain yksi osatekijä, mutta kenties lataat häneen kauheita odotuksia elämäsi onnen sisällöntuottamiselle? Tai että onni yleensä on riippuvainen sivilisäädystäsi?

Tulipa monta kysymystä.

 

[Riikka S.]

Ja toisekseen, ei mun elämä ole kiinni parisuhteesta. Että epätoivoisesti haluaisin olla parisuhteessa. Päinvastoin, viime aikoina ja jo kauan aiemminkin olen haaveillut sinkkuelämästä. Että saisin olla yksin, en haluaisi seurustella. Saisin vapaasti olla kotonani miten olen, ja mennä miten haluan. Olla ns. oman elämäni herra.

Jospa olisit reilu sille miehelle ja päästäisit sen menemään. Sitten voisit elellä sinkkuna miten lystäät ja pyörittää vaikka viittä samanhenkistä miestä yhtäaikaa.

Tuo sinun nykyinen systeemisi on lähinnä miehen ajan tuhlaamista ja emotionaalista hyväksikäyttöä. Tyyppi kuvittelee elävänsä onnellisessa parisuhteessa jossa häntä rakastetaan, mutta sinä haaveiletkin sinkkuudesta. Kerro sille totuus ja päästä se menemään.

 

[mies1]

Jostain syystä tuntuu siltä, että ap haluaisit päättää itse ja kumppani rajoittaa sinua. Onhan se ihmeellistä kun vierelläsi on ihminen, jolla on oma tahto ja sinä Joudut sopeutumaan tilanteeseen. Minun pitää tuottaa sinulle pettymys, että kyllä parisuhde on sellaista. parisuhteessa joutuu antamaan tilaa ja hyväksymään kumppanin ärsyttäviäkin piirteitä. Parisuhde on parhaimmillaan vapauden antamista, siten että toinen voisi olla oma itsensä.

Jos alkaa ärsyttämään, niin sitten pitää olla yksin, eikä loukata kumppaneita.

 

[mulla oli samaa]

Mikä mussa mättää? Miten kaikki muut kestää sen arjen tulemisen"

vastaus: enemmistö ihmisistä kestää, koska ne pelkää elää yksin vaikka suhde olisi muuttunut/mennyt jo ihan sinne p***** suuntaan.niillä pitää olla joku vaikka huomaavat ettei he sovikaan yhteen.

Ei sussa mikään mättää.kyllä se oikea nokkasi etees vielä ilmestyy

Dont worry be happy! =))

 

[mies1]

Voihan siinä käydä niinkin, että kun tarpeeksi kauan lemppaa miehiä pihalle, niin eteen tulee ns. oikea, jolloin on itse valmis nöyrtymään.

Vai onko täydellistä ihmistä olemassa?

 

[reality check..]

En ole ollut yksin kuin joskus noin 10 vuotta sitten, 17-18 vuotiaana. Silloinkin asustelin yksin vain vuoden verran. En siis tiedä, onko ajatukseni sinkkuuden ja yksinelelemisen ihanuudesta vain kuvitelmaa.. mitä se sitten oikeasti olisikin.. välillä vaan kaipaan niin hirveästi sitä että saisin kokea sen.

No niin, tuo kertookin kaiken olennaisen. Minusta vaikutta siltä ettet oikein arvosta sitä mitä sinulla on, koska sinulla on aina ollut se ja olet saanut sen vähän liian helposti. Kokeile oikeasti olla sinkkuna useampi VUOSI putkeen niin ymmärrät mistä parisuhteessa on kyse - sen jälkeen kun löydät sopivan miehen, varmasti arvostat koko suhdetta niin eri tavalla ettet edes mieti onko arki tylsää.

Vertailun vuoksi: seurustelin nuorena useamman vuoden, jonka jälkeen olin 4 vuotta putkeen sinkkkuna. En ollut sinkku omasta tahdostani vaan siksi ettei sopivaa miestä löytynyt, kaikenlaisia hyväksikäyttäjiä ja pelimiehiä kyllä senkin edestä. Sen "ilon" jälkeen olin todella innoissani kun löysin miehen joka halusi perustaa kanssani oikean parisuhteen ja todella sitoutua ja viettää sitä arkea kanssani. Nyt on 3 vuotta takana, rakastan elää arkea hänen kanssaan eikä tulisi mieleenkään kaivata niitä menneitä sinkkuvuosia jolloin olin vapaa mutta niin paljon onnettomampi.

 

[elämää nähnyt]

Mun mielestä olet kypsymätön kun ajattelee että olet jo lähemmäksi 30.Vertaan sua omiin lapsiini, ei voi puhua samana päivänäkään.Kannattais ajatella sitä toistakin osapuolta, eikä vaan itseään.Ehkä sun oliskin parasta olla yksin, et satuttais muita ihmisiä, kasva aikuiseksi.

 

[annarouva]

Mun mielestä olet kypsymätön kun ajattelee että olet jo lähemmäksi 30.Vertaan sua omiin lapsiini, ei voi puhua samana päivänäkään.Kannattais ajatella sitä toistakin osapuolta, eikä vaan itseään.Ehkä sun oliskin parasta olla yksin, et satuttais muita ihmisiä, kasva aikuiseksi.

No jopa oli kypsä kommentti "kasva aikuiseksi" - tuosta on varmasti suunnaton apu. Ajatusleikki sinulle, hyvä "elämää nähnyt", mitäs jos olis oma tyttäres tämän asian esittänyt, varmaan olisit tukenut etkä tuominnut - eli miten olisit sen tehnyt? Vai oletko kasvattanut lapsesi todella niin erinomaisiksi, ettei heistä mitään ristiriitoja löydy? Tämä on tietysti jokaisen vanhemman toiveuni.

 

[annarouva]

Tähän asti olen vaan "ajautunut" aina suhteesta suhteeseen. Enkä tiedä, "tuliko alettua seurustelemaan vain tavan vuoksi tai kun oli kiva että oli joku" kuten joku ehdotti. Ehkä? Mutta kyllä minä olen aina ihastunut ollut, hyvinkin voimakkaasti. Tiedä sitten olenko ihastunut siihen ihastumiseen.. Mistä senkin erottaa? Vai onko se juurikin tämä, että sitten ensihuuman jälkeen iskee tällainen arjen kestämättömyys?

Pakko vielä lisätä, että tästä kirjoituksestasi vain vahvistuu se käsitys, ettet tunne itseäsi vaan ohjaudut kuitenkin ulkoapäin. Kenties tapaat miehen, ihastut johonkin juttuun hänessä ja TOIVOT, että tämä on Se Oikea. Sitten kun homma ei mene niin kuin saduissa, eli tulee todellisuus vastaan, et pysty erottamaan mikä olisi parisuhteeseen liittyvää arkea, teidän erillisyyttä persoonissa ja ennen kaikkea mitkä niitä sinun oikeita, tärkeitä tarpeitasi ja luonteenpiirteitä.

No tässä tuli taas oletuksia, ja jos olen ihan väärässä, niin sitten on ainakin yksi teoria kumottu. Jos kuitenkin tuo huono itsetuntemus osoittautuisi ahdistuksesi syyksi, niin ihan ensinnä satsaisin sen kehittämiseen ennen kuin lemppaisin miehen. Yritä tarkastella tekemisiäsi ulkoapäin, miten neuvoisit samassa tilanteessa olevaa ystävääsi?

 

[elämää nähnyt]

Kyllähän melkein 30 pitäis jo tietää mitä elämältään haluu, eikä pitää siinä miehiä ja lempata sitten pois kun kyllästyy ja haluu olla sinkku. Olen todellakin kasvattanut 2 tytärtä joilla on hyvä parisuhde ja lapsia, en sano että olisvat täydellisiä mutta ovat kypsiä aikuisia.

 

[yks vaan]

Olen samaa mieltä että 30 pitäis jo tiettää mitä haluu elämältään, eikä olla kun joku teiniikänen,aika kypsymätöntä meininkiä, pitää miestä 3 vuotta ja sit heittää menemään kun kyllästyy, huh, huh.

 

[loving being in love]

Sä oot ihastunut ihastumiseen, rakastunut rakastumiseen. Et ilmeisesti edes osaa olla yksin. Haaveilet sinkkuelämästä, mutta kuinka kauan todella kuvittelet olevasi yksin? Muutat muutaman ajan päästä taas uuden kundin kanssa yhteen ja taas sama tarina toistuu.

Kannattaisi siis ottaa aikalisä. Muuta asuun yksin. Opettele olemaan ja elämään yksin. Ei mikään nunna tarvitse olla, mutta yrittäisit olla ilman parisuhdetta. Jos oot kerran aina seurustellut ja asunut yhdessä, niin ethän sä edes tiedä kuka ite oot. Sä tiedät vaan millasia "te olette". Kun löydät ja opit tunteen ittes, niin ehkä opit tajuaan myös millaista ihmistä rinnallesi ihan oikeasti kaipaat ja etsit. Nyt tuntuu, et sä vaan otat jonkun, joka vaan sattuu tuleen vastaan ja vähän ihastutte ja that's it. Eikähän siinäkään mitään, jos juttu kestäis, mut sulla kai loppuu tunteet saman tien, kun tää satunnainen kohdalle osunut ihastus haihtuu.

 

[Huora]

Mikä vika mussa on, ja mitä mun pitäisi tehdä, jotta pääsisin tästä viasta eroon?!

Mä en kestä parisuhteiden arkea. Tajusin nyt, että vian täytyy olla minussa, ei miehissä, koska tämä tapahtuu nyt jo neljännen kerran. Eli kaikissa pisemmissä, vakavemmissa suhteissani.

Olen nyt ollut tämän mieheni kanssa kohta 3 vuotta yhdessä. Puoli vuotta sitten alkoi sellainen, että kun parisuhde alkaa käymään tylsäksi, mä en kestä sitä. Alan pohtimaan eroa. Tavallaan vierotan itseni miehestä. Kaikki mitä mies tekee/ei tee, ärsyttää suunnattomasti. Haaveilen sinkkuudesta, vapaudesta, ehkä uusista miehistäkin. Ihastumisista.
Mulla ei oikein edes ole motivaatiota yrittää korjata parisuhdetta, mietin vaan sitä eroa!

Eihän tästä mitään tule... Mikään suhde ei kestä paria-kolmea vuotta pidempään.

Mikä mussa mättää? Miten kaikki muut kestää sen arjen tulemisen, miten se on näin kauheeta vain mulle??

ja siis oon mä ihan fiksu tyyppi, tajuan kyllä ettei mikään ensihuuma voi millään kestää loputtomiin. Mä en silti edes oikein tiedä, mitä oikein odotan parisuhteelta?!

Jotenkin vaan, kun se ensihuuma haihtuu ja tulee arki, mun elämästä katoaa hohto. Enkä saa sitä hohtoa mistään muusta, kuin uudesta ihastumisesta. Typerää, mutta valitettavasti niin totta mun kohdallani.. :/

Neuvoja?

Mulla ihan samoja fiiliksiä!

 

[Ex-läheisriippuvainen]

Kirjoituksestasi paistaa selkeästi yksi iso asia, johon aiemmat kirjoittajat jo puuttuivatkin. Et osaa etkä uskalla elää sinkkuelämää! Tällä nykyisellä elämäntavallasi vain ajaudut uusiin suhteisiin etkä kykene hallitsemaan elämää. Tunteet heittelevät hetkellisestä (0,5 - 1,5 vuotta) ihastumisesta vääjäämättä siihen, että alat kyllästymään ja loppuaika suhteesta onkin sitten sitä, että yrität sietää miestä.

Suosittelisin lämpimästi, että otat eron nykyisestä miehestäsi (pysyvä ero tai väliaikainen ero), jotta voit kokeilla elämistä ihan omana itsenäsi. Hanki asunto, jossa olet itse vastuussa tekemisistäsi. Älä ajattele, että tarvitset miestä rahan vuoksi, jakamaan kotityöt ja jakamaan seksielämä. Pysy erossa baareista ym. paikoista, joissa olisit vaarassa sortua samantien epätoivoisena uuteen suhteeseen. Tutustu itseesi ja mieti, mitä ehkä sinä itse olet tehnyt väärin. Jos koet ahdistusta tai ajatukset kulkevat vain ympyrää, niin kannattaisi varmaan käydä vaikka pari kertaa jossakin psykologilla juttelemassa tuntemuksistasi. Jos kaipaat miestä epätoivoisesti, niin pysy vain yhden yön jutuissa, sillä sillä tavoin saat koettua sitä sinkkuelämää, jota olet kaikki nämä vuodet kaivannut. Kun sitten sinkkuna olet tasapainossa itsesi kanssa, niin ala vasta sitten etsimään uutta suhdetta. Aloita deittailulla eikä niin, että saman tien syöksyt uuteen avoliittoon. Tutustu rauhassa mieheen. Ei pelkkään fyysiseen puoleen vaan siihen, että mitä hän sinulle muutoin tarjoaa. Onko hän myös hyvän seksin lisäksi hyvä ystävä, voiko hänen kanssaan keskustella, onko teillä samankaltainen huumorintaju, voiko häneen luottaa, antaako hän sinulle tukea??? Jos mies ei tunnu hyvältä, älä aloita suhdetta hänen kanssaan, vaan deittaile jotakuta muuta, jotta jossakin vaiheessa löydät sellaisen miehen, joka ihastumisen jälkeenkin on vielä haluttava ja ihana. Rakastaminen perustuu pitkälti tahtoon eli siihen, että haluaa rakastaa toista. Siksi ei kannattaisi suinpäin aloittaa suhdetta kenen tahansa kanssa, vaan etsiä mies, jossa on kivan ulkonäön ja mukavan mittasen vehkeen lisäksi muitakin asioita, joista pitää.

 

[Kamalaa.]

Apua, mitä teen, olen 3 vuoden päästä 30-vuotias, elän kyllä hyvässä parisuhteessa, mutta minulla ei ole lapsia, enkä ole vielä varma siitä, mitä haluan tehdä työkseni loppuelämäni. Kääk, olenko epäonnistunut ihminen! Tässä iässähän pitäisi tietää jo KAIKKI, mitä haluaa elämältään! A-pu-a!!

Että mua ärsyttää tuollaiset jeesustelijat, joiden mielestä jossain iässä täytyy olla jonkinlainen ja tietää jotain. Ette todellakaan kovin aikuisilta itse vaikuta...

Aloittajalle suosittelisin kyllä aikalisää. Todennäköisesti miehesi ei ole Se Oikea, eikä ehkä seuraava vastaantulevakaan, mutta kyllä se oikeakin sieltä vielä löytyy! Ymmärrän kyllä tunteesi, vaikkei mulla samassa asiassa samoja fiiliksia olekaan, sillä vielä 6 vuoden jälkeenkin olen rakastunut mieheeni. Ehkäpä pari sinkkuvuotta todellakin tekisi sinulle hyvää!

 

[kukavain]

Suosittelisin lämpimästi, että otat eron nykyisestä miehestäsi (pysyvä ero tai väliaikainen ero), jotta voit kokeilla elämistä ihan omana itsenäsi. Hanki asunto, jossa olet itse vastuussa tekemisistäsi. Älä ajattele, että tarvitset miestä rahan vuoksi, jakamaan kotityöt ja jakamaan seksielämä. Pysy erossa baareista ym. paikoista, joissa olisit vaarassa sortua samantien epätoivoisena uuteen suhteeseen. Tutustu itseesi ja mieti, mitä ehkä sinä itse olet tehnyt väärin.
Jos kaipaat miestä epätoivoisesti, niin pysy vain yhden yön jutuissa, sillä sillä tavoin saat koettua sitä sinkkuelämää, jota olet kaikki nämä vuodet kaivannut. Kun sitten sinkkuna olet tasapainossa itsesi kanssa, niin ala vasta sitten etsimään uutta suhdetta. Aloita deittailulla eikä niin, että saman tien syöksyt uuteen avoliittoon. Tutustu rauhassa mieheen. Ei pelkkään fyysiseen puoleen vaan siihen, että mitä hän sinulle muutoin tarjoaa. Onko hän myös hyvän seksin lisäksi hyvä ystävä, voiko hänen kanssaan keskustella, onko teillä samankaltainen huumorintaju, voiko häneen luottaa, antaako hän sinulle tukea??? Jos mies ei tunnu hyvältä, älä aloita suhdetta hänen kanssaan, vaan deittaile jotakuta muuta, jotta jossakin vaiheessa löydät sellaisen miehen, joka ihastumisen jälkeenkin on vielä haluttava ja ihana. Rakastaminen perustuu pitkälti tahtoon eli siihen, että haluaa rakastaa toista. Siksi ei kannattaisi suinpäin aloittaa suhdetta kenen tahansa kanssa, vaan etsiä mies, jossa on kivan ulkonäön ja mukavan mittasen vehkeen lisäksi muitakin asioita, joista pitää.

Hyviä neuvoja kertakaikkiaan! Noinhan niitä ikisinkkuja sikiää tunnetusti.
-eroa kokeilun vuoksi
-ala miettiä mitä VAADIT mieihltä, ja kun lista alkaa olla tarpeeksi pitkä, voit todeta että tarpeeksi hyviä miehiä ei vain yksinkertaisesti ole.
-päätä että et tarvitse miestä mihinkään. Miehet jopa juoksevat sinua karkuun, kun näkevät että elämäsi on niin hallinnassa, ettei siihen edes mahdu ketään. Saat hyvässä lykyssä olla lopun elämäsi rauhassa miehiltä.
- pitäydy irtosuhteissa

HAH!

Jokin pointti sentään osui hyvin: puhu asiasta miehellesi tai sitten älä puhu, mutta keksi joku syy mihin tarvitset oman asunnon. Muuta omaan kämppään. Pääset miehestä eroon arjessa, mutta voitte edelleen olla pari. Mieshän tämän voi käsittää eron esiasteeksi, mutta älykäs nainen osaa kyllä kertoa oikealla tavalla kuinka asia on.
Ei kannata patistaa itseään mihinkään, jos pidät miestä velvollisuutena ja pakkopullana, niin paniikkihan siitä tulee.

 

[Sissimaaria]

Minä olen jo 55 v. enkä edelleenkään tiedä, miten ihmisen PITÄISI elää. Niin, että ole ap ihan huoletta, et ole epänormaali.
Ärsyttää ja säälittää nämä laput silmillä kulkevat ihmiset, jotka normittavat ihmisen elämän johonkin muottiin. Jokainen elää tavallaan ja se saa riittää muillekin.

Olin naimisissa lähes 30 v. Lopun aikaa mies kävi niin hermoille, että olisin voinut tehdä vaikka mitä. Ajatuskin esim. kahdenkeskisestä mökkilomasta tms. suorastaan inhotti. Sitten vihdoin sain uskallusta lähteä.
Elelin muutaman vuoden uusiosinkun elämää. Tulihan niitä miehiä kokeiltua kaikenlaisia ja hyvä niin.

Sitten tapasin sellaisen miehen, jonka kanssa halusin taas jakaa elämäni. Nyt menee melko hyvin, mutta aika ajoin hänkin käy hermooni ja haluan enemmän etäisyyttä. Nyt uskallan tunnustaa ajoittaisen erakoitumisentarpeeni ja sanon sen miehellenikin. Kävelen yksin metsässä, viipyilen toisella puolella taloa, olen hiljaa, luen, tapaan ystäviäni yms.

Mutta onko tämäkään nyt sitten se oikea? Onko sellaista edes olemassa, tuskin.
Mutta parisuhteessa on kuitenkin puolensa ja jollain tavalla se on minulle sopivampi kuin yksinelo, ajoittaisesta hermoon käymisestä huolimatta.

 

[ajatusten virtaa...]

En jaksanut lukea tätä viestiketjua kun noin puoleenväliin, joten pahoittelen jos tässä tulee toistoa johonkin aikaisempaan viestiin... MUTTA tuosta narsismista: jostain syystä "narsismi" nyt vaan on keittiöpsykologien lempisana tällä hetkellä ja "narsismin" avulla selitetään jos jonkinlaista ongelmaa. Jos ap olisi esittänyt kysymyksensä joskus 90-luvulla, hänen ongelmiaan olisi todennäköisesti selitetty huonon itsetunnon avulla

Mielestäni seurustelun aloittamiselle on huono lähtökohta sellainen tilanne, jossa toinen/molemmat ei ole tehnyt tietoista päätöstä siitä haluaako seurustella juuri tämän ihmisen kanssa vai ei. Parisuhteeseen ajautuminen on oikeasti huono homma, siihen ei ole sitoutunut henkisesti. Lisäksi mielestäni on ongelma, jos ihminen ei ole aikuisikään mennessä oppinut olemaan tarpeeksi aikaa sinkkuna. Jos on lähestulkoon koko aikuiselämänsä seurustellut tiiviisti tai vieläpä asunut koko ajan jonkun kanssa yhdessä, on ehkä jäänyt jokin tärkeä vaihe elämästä elämättä. Itse ainakin alkaisin taatusti kaivata omaa rauhaa, omaa vapautta yms.