miksi ei adoptiota

[isoäiti]

Enpä tiedä onko hoitomaksu niin suuri, että siihen sisältyisi normaalien elättämiskulujen lisäksi harrastukset vai maksetaanko ne erikseen. Toivottavasti ja luultavasti kuitenkin kaikki vieraan lapsen kotonaan pitämisestä koituvat kulut maksetaan. Ennenvanhaan joskus äitini elinaikaan nämä lapset sijoitettiin siihen kotiin, joka otti heidät halvimmalla. Ja me kaikkihan tiedämme mitä siitä koitui: lapset kasvatettiin tunteessa että olet kunnan elätti ja heistä saatiin sitten ainakin maalla työvoimaa. Sitä lapsityövoimaa.

Onneksi nykyisin perhe, joka antaa lapselle hoivan ja rakkauden, jota biologinen vanhempi ei osaa antaa, saa edes lapsesta aiheutuvat kulut peitettyä. Lastenkodissa lapsen pitäminen se vasta kalliiksi tuleekin.

 

[Näin oli]

Enpä tiedä onko hoitomaksu niin suuri, että siihen sisältyisi normaalien elättämiskulujen lisäksi harrastukset vai maksetaanko ne erikseen. Toivottavasti ja luultavasti kuitenkin kaikki vieraan lapsen kotonaan pitämisestä koituvat kulut maksetaan. Ennenvanhaan joskus äitini elinaikaan nämä lapset sijoitettiin siihen kotiin, joka otti heidät halvimmalla. Ja me kaikkihan tiedämme mitä siitä koitui: lapset kasvatettiin tunteessa että olet kunnan elätti ja heistä saatiin sitten ainakin maalla työvoimaa. Sitä lapsityövoimaa.

Onneksi nykyisin perhe, joka antaa lapselle hoivan ja rakkauden, jota biologinen vanhempi ei osaa antaa, saa edes lapsesta aiheutuvat kulut peitettyä. Lastenkodissa lapsen pitäminen se vasta kalliiksi tuleekin.

eikä noihin ole kovin suuria muutoksia kai tullut.

Tässä maksu asiassa pitää muistaa, että kysymyksessä on nimenomaan kasvatukseen perhesijoitettu lapsi eli ns. sijaiskotilapsi ei adoptiolapsi. Adoptiolapsesta ei saa maksuja.

Vanhempien, jotka haluavat ottaa ns. sijaiskotilapsen pitää aina muistaa, että lapsi ei välttämättä ole ikuisesti ko. perheessä ja mahdollisesti syntyvät tunnesiteet voivat olla joskus kovakin itkun paikka molemmin puolin jos lapsesta joutuukin luopumaan.
Yleensä kasvattikotienkin vanhemmat "syynätään" yhtä tarkkaan kuin adoptiovanhemmatkin ennen kuin lapsia kotiinsa saa ja myöhemminkin käy tarkastajia. Lisäksi sijaiskotien on pystyttävä osoittamaan myös kotinsa tilojen sopivuus sijaiskotitoimintaan.

Ainakin tuossa 70-luvulla ns. kasvattilapsen hoitamisesta sai hoito- ja ruokamaksun.
Maksujen suuruus oli verrattavissa niukasti perhepäivähoitohintoihin, huomioiden tietenkin, että kasvattilapsi on yöt ja päivät hoidossa.
Varsinainen hoitomaksu eli palkka hoidosta oli muistaakseni sellaista perushoitajan palkanluokkaa + lapsen ruoka + vaatteet ja muut tarvikkeet.

 

[piste.]

eikä noihin ole kovin suuria muutoksia kai tullut.

Tässä maksu asiassa pitää muistaa, että kysymyksessä on nimenomaan kasvatukseen perhesijoitettu lapsi eli ns. sijaiskotilapsi ei adoptiolapsi. Adoptiolapsesta ei saa maksuja.

Vanhempien, jotka haluavat ottaa ns. sijaiskotilapsen pitää aina muistaa, että lapsi ei välttämättä ole ikuisesti ko. perheessä ja mahdollisesti syntyvät tunnesiteet voivat olla joskus kovakin itkun paikka molemmin puolin jos lapsesta joutuukin luopumaan.
Yleensä kasvattikotienkin vanhemmat "syynätään" yhtä tarkkaan kuin adoptiovanhemmatkin ennen kuin lapsia kotiinsa saa ja myöhemminkin käy tarkastajia. Lisäksi sijaiskotien on pystyttävä osoittamaan myös kotinsa tilojen sopivuus sijaiskotitoimintaan.

Ainakin tuossa 70-luvulla ns. kasvattilapsen hoitamisesta sai hoito- ja ruokamaksun.
Maksujen suuruus oli verrattavissa niukasti perhepäivähoitohintoihin, huomioiden tietenkin, että kasvattilapsi on yöt ja päivät hoidossa.
Varsinainen hoitomaksu eli palkka hoidosta oli muistaakseni sellaista perushoitajan palkanluokkaa + lapsen ruoka + vaatteet ja muut tarvikkeet.

Nyt et kyllä selvästikään tiedä mistä puhut! Joten älä viitsi puhua sellaisista asioista joista et tiedä. Sijaisperheenä olo - ja siksi valitseminen- on täysin erilainen prosessi kuin adoptiovanhemmaksi. Näitä ei voi edes verrata.

Tarkoitan, että olisi mukava kuulla mielipiteitä sijaisperheen vanhemmalta, vaikka se toisaalta kuuluisikin ihan eri ketjuun. Itse siis työntekijänä näiden sijaisperheiden valintaprosessissa, kuin myös adoptiovanhempien. En aio muuten asiasta puhua, mutta sen sanon, että sijaisvanhemman "syynäys" ei ole lähelläkään sitä luokkaa mitä tuleva adoptiovanhempi joutuu käymään läpi. Puhumattakaan byrokratiasta, paperitöistä ja ajasta. Mutta eipä niitä kahta "vanhemmutta" voi muutenkaan oikein vertailla. Vain toisessa on kyse vanhemmuudesta.

 

[lapsi parar]

Puolituttu pariskunta on sijaisvanhempia kahdelle sijaislapselle.
Luulisi vaitiolovelvollisuuden koskevan heitäkin mutta silta ei kyllä tunnu. Kumpikin levittelee lasten asioita pitkin kyliä ja valittelee työnsä raskautta, nimenomaan näiden lapsien kanssa.
Käsittämätöntä!
Heitä valitessa lasten sijaisvanhemmiksi on kyllä tehty vakava virhe!!!

 

[Patu52]

Sijoittajakunnan sosiaalitoimen tuki tarkoittaa rahaa. Ei ihmetytä yhtään, miksi näillä sijaisperheillä yleensä on niinkin monta lasta.

Se taas ihmetyttää, miksi lapsesta pitää maksaa yhtään mitään. Olisiko tällä Patu52:llakaan yhtään sijaislasta, jos niistä ei mitään maksettaisi?

Ei normaali perhekään mitään lapsista makseta, päinvastoin lapsi merkitsee kuluja. Lapsilisät tietääkseni maksetaan myös sijaisvanhemmille, joten ei silläkään voi mitään perustella. Toki ymmärrän lapsirakkauden, ja olen varma, että lapseen kiintyy kuten omaansakin, mutta edelleenkään en ymmärrä, miksi siitä pitää mitään rahaa saada? Eihän lapsirakkaudella pitäisi olla rahallista arvoa.

Muiden kohdalta en osaa sanoa, mutta kun meiltä 1989 kysyttiin halukkuutta ryhtyä sijaisvanhemmiksi, ei silloin maksettu hoitokorvauksia eikä me niitä osattu kysyäkkään, mutta sijaisvanhempina aloitettiin. Pieni kulukorvaus saatiin lasten aiheuttamista menoista, mutta ei ne kattaneet todellisia menoja.
Vuonna 1993 tuli perhehoitajalaki, joka sääti, että lasten hoidosta tulee maksaa korvaus. Syynä tähän oli se, että Suomessa oli paljon sijaisvanhempina toimineita perheenäitejä, jotka olivat, jotkut jopa 40-50 -vuotta kasvattaneet kotonaan lapsia saamatta mitään korvausta työstään. Nyt eläkkeelle jäädessään heille ei ollut kertynyt minkäänlaista eläkettä. Jos he olisivat tehneet vastaavan työn päiväkodissa tai vastaavassa heillä olisi ollut asianmukainen eläke.
Valtiovalta katsoi, ettei ole oikein, että kunnat hoidattavat vastuullaan olevat huostaanotetut lapset korvauksetta yksityisillä ihmisillä, kun hoito lastenkodeissa yms. maksaa kunnalle.
Se, että monilla sijaisperheillä on useita lapsia johtuu yksinkertaisesti siitä, että yleensä sisarukset pyritään pitämään yhdessä ja että tällä hetkellä sijaisperheistä on todella kova puute. Ei ole perheitä, jotka ottaisivat kasvatettavakseen, edes korvausta vastaan, hustaanotettuja lapsia. Lapsen hoito ammatillisessa perhekodissa maksaa parissa vuorokaudessa sen mitä kuukausi sijaisperheessä.
Lisäksi se, että lapsista maksetaan hoitokorvaus, mahdollistaa monille äideille sen, että he voivat jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan. Tunnen kymmeniä ja kymmeniä sijaisvanhempia ja useimmilla heistä ei olisi taloudellisia mahdollisuuksia ottaa korvauksetta lapsia kasvatettavakseen. Minua kovasti ihmetyttää se, että tunnen myös todella hyvin toimeentulevia ihmisiä, mutta ei heille mahdu ylimääräisiä lapsia, joskus olen joiltakin kysynyt, etteivätkö voisi ottaa tällaisia lapsia kotiinsa ja he ovat suoraan sanoneet, etteivät he rupea kenenkään rikollisen, juopon tai hullun lapsia kasvattamaan. Kyllä todellisuus tässäkin asiassa on se, että siellä missä tilaa ja mahdollisuuksia olisi, siellä sitä ei ole ja siellä missä tilaa ei oikein ole, sinne mahtuu muitakin.

 

[Patu52]

Nyt et kyllä selvästikään tiedä mistä puhut! Joten älä viitsi puhua sellaisista asioista joista et tiedä. Sijaisperheenä olo - ja siksi valitseminen- on täysin erilainen prosessi kuin adoptiovanhemmaksi. Näitä ei voi edes verrata.

Tarkoitan, että olisi mukava kuulla mielipiteitä sijaisperheen vanhemmalta, vaikka se toisaalta kuuluisikin ihan eri ketjuun. Itse siis työntekijänä näiden sijaisperheiden valintaprosessissa, kuin myös adoptiovanhempien. En aio muuten asiasta puhua, mutta sen sanon, että sijaisvanhemman "syynäys" ei ole lähelläkään sitä luokkaa mitä tuleva adoptiovanhempi joutuu käymään läpi. Puhumattakaan byrokratiasta, paperitöistä ja ajasta. Mutta eipä niitä kahta "vanhemmutta" voi muutenkaan oikein vertailla. Vain toisessa on kyse vanhemmuudesta.

Pyydän anteeksi kaikilta teiltä, joille lapsettomuus on kipeä asia ja jotka olette harkinneet adoptioa ja tulin tänne kirjoittamaan sijaisvanhemmuudesta, koska tällekin palstalle tulee näköjään kirjoittajia, joille on yhdentekevää huostaanotettujen lasten hyvinvointi ja se että hekin saisivat hyvän kodin, jossa kasvaa.
Henkilökohtaisesti tunnen kaksi erilaista vanhemmuutta, biologisen- ja sijaisvanhemmuuden. Sen lisäksi hyvällä ystävälläni on adoptoituja lapsia (2 kpl - hyvä ja turvallinen vanhemmuus), joten mielestäni minulla on näkökulmaa kaikkiin erilaisiin vanhemmuuksiin. Kyllä kaikissa kolmessa on kyse vanhemmuudesta ihan ehdoitta. Mikään niistä ei onnistu, jos vanhemmat eivät kykene antamaan rakkauttaan ja sydäntään lapsille ja olemaan vastuullisia vanhempia.
Jokaisessa vanhemmuudessa tulee epäonnistumisia ja vaikeuksia, elämä vain on sellaista. Tunnen jokaisen vanhemmuuden muodon vanhempia, joita voidaan arvostella ihan perustellusti; biologisten lasten vanhempia, jotka eivät kanna vastuutaan lapsista, sijaisvanhempia, jotka eivät syystä tai toisesta tule toimeen lasten kanssa ja sijoitus on täytynyt purkaa sekä myös epäonnistuneita adoptioita, kun odotukset ja todellisuus ovat olleet aivan kaksi eri asiaa. Mutta onneksi tunnen enemmän niitä vanhempia, joiden kodeissa lasten on hyvä ja turvallinen olla, koteja joiden ilmapiirissä on hyvä kasvaa.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa juuri tällaisille pariskunnille, niille joilla on terveet ja realistiset näkökulmat lapsiin ja vanhemmuuteen ja jotka ovat valmiita rakastamaan lapsia ehdoitta ja jotka ehkä voisivat harkita sijaisvanhemmuutta vaihtoehtona adoption sijaan, koska adoptio pitkittyy tai ei ole jostakin syystä mahdollinen.
Tämä on viimeinen kirjoitukseni tälle palstalle, koska olen sanonut sen, mitä minulla on sanottavaa ja miksi tänne tulin, mutta vielä sijoituksen kestosta. Kyllä meille sosiaalityöntekijä on aina kertonut, millaisesta sijoituksesta olisi kysymys (olemme jossakin vaiheessa toimineet myös kriisi- ja tukiperheenä). Etsiikö hän lyhytaikaista ja tilapäistä paikkaa lapselle vai onko kyseessä pitkäaikainen sijoitus. Meillä nämä pitkäaikaiset ovat sitä olleet eli ei missään vaiheessa ole ollut pelkoa sijoituksen purkautumisesta ja toisaalta taas, ei elämää voi mitenkään varmistaa etukäteen. Yksi päivä, mopokolari kuorma-auton kanssa ja lasta ei enää ole, kolari rekan kanssa ja vaimoa ei enää ole. Luopuminen, suru ja kuolema on myös osa elämää. Mutta jos ei uskalla elää elämää, jää paljosta paitsi ja turhaa on kaikenlainen jälkiviisaus. Elämä on tässä ja nyt, jokaisella omansa ja omannäköisensä iloineen ja suruineen, mutta on elettävä tässä hetkessä rakentaen tulevaisuutta.
Siunausta kaikille!

 

[iopoi]

Tällä alueella ei ole yhtään viestiä, sanoo teksti.
Nyt sitten on.

Lapsettomuuden hoitokeinot ovat rankkoja ja eivät välttämättä tuo toivottua tulosta:raskautta.
Tuttavani kävi jokunen vuosi sitten keinohedelmöityksen ja sen seuraus oli onneksi terve poika.
Hän on jälkeenpäin sanonut kokemuksen olleen sen verran rankka, että toista kertaa ei tule.
En tosin tiedä, olisiko se edes mahdollista, koska ensimmäinen kerta onnistui?

On pareja, jotka käyvät monta kertaa saman helvetin läpi, tuloksetta.

Toisaalta maailmassa on tuhansia lapsia vailla vanhempia.
Miksi adoptiossa on niin korkea kynnys joidenkin mielestä, että pitää ottaa uudelleen rankkoja hoitoja sen vuoksi, että lapsi pitää olla itse synnytetty?
Eikö myös jonkun muun synnyttämää lasta voi rakastaa omanaan ja antaa koti jollekin sellaiselle ihmisen alulle, jolla ei ole vanhempia olemassaaan?

Ottakaa kantaa lapsettomat ja miksei lapsellisetkin!

Olen lapseton nainen. Lapsettomuuden syytä tutkittiin ja mitään syytä lapsettomuudelle ei löytynyt. Joitain hoitoja tehtiin, mutta en halunnut koeputkihedelmöitystä. Siinä meni meidän raja. Myös adoptiosta keskusteltiin, ja siihen oli vastaus heti selvä ei. Ja miksikö:

Ajatus "vieraan" lapsen hankkimisesta tuntui ja tuntuu edelleen aivan mahdottomalta. Tiedän, etten voisi kiintyä lapseen, jota en ole sisälläni 9 kk kantanut ja joka ei ole meidän lihaa ja verta.

Pidän myös kv-adoptiota lapsen kannalta kyseenalaisena vaihtoehtona, vieroksun ajatusta, että hänet tuodaan täysin vieraaseen kulttuuriin vieraiden ihmisten keskelle. Siitäkin huolimatta, että sosiaaliset ja taloudelliset olot Suomessa ovat paremmat, mutta en halua ketään lasta kiskoa juuriltaan, etenkään kun hän itse ei voi päättää, haluaako hän lähteä vai ei.

Oman biologisen lapsen perimän ja taustan tietää, myös mahdolliset perinnölliset sairaudet, mutta ei adoptiolapsen. Ei voi tietää sitä, onko äiti raskauden aikana käyttänyt alkoholia tai huumeita tms. Adoptoitu lapsi on aina jotenkin "eri maata" kaikinpuolin. Se ei voi olla vaikuttamatta myös lapseen itseensä, kun hän ei voi tietää, mistä hän on oikeasti tehty ja miksi oikea äiti on antanut hänet pois.

Kaikki kunnia niille jotka pystyvät adoptioon, meidän juttu se ei ollut.

 

[kyllästynyt]

Toisaalta maailmassa on tuhansia lapsia vailla vanhempia.
Miksi adoptiossa on niin korkea kynnys joidenkin mielestä, että pitää ottaa uudelleen rankkoja hoitoja sen vuoksi, että lapsi pitää olla itse synnytetty?
Eikö myös jonkun muun synnyttämää lasta voi rakastaa omanaan ja antaa koti jollekin sellaiselle ihmisen alulle, jolla ei ole vanhempia olemassaaan?

Ottakaa kantaa lapsettomat ja miksei lapsellisetkin!

Adoption korkea kynnys on tehty ihan jostain muusta kuin lapsettomien tahdosta. Adoptio ulkomailta maksaa noin 20 000 euroa per lapsi. Kotimainen adoptio ei maksa, mutta eipä niitä lapsiakaan ole. voi joutua odottamaan 5-6 vuotta, ja kuulla, ettei niitä lapsia nyt ole, putoatte jonotuksesta pois. Tyhjin käsin, syli tyhjänä edelleen, noin pitkän ajan jälkeen. siksi useimmat kääntyvät suoraan ulkomaisen adoption piiriin, vaikka se onkin normaalille työssäkäyvälle kallista.

Ulkomaisessa adoptiossa on paljon kriteereitä. Tulotaso, kodin huoneiden lukumäärä, varallisuus, avioliiton kesto, terveydentila (ei vammoja, pitkäaikaissairauksia - ei edes menneisyydessä), jne jne.

Me emme kelpaa kotimaiseen adoptioon sillä olemme liian vanhoja (molemmat jo 38). Me emme kelpaa myöskään ulkomaan adoptioon, sillä avioliittoome ei ole kestänyt tarpeeksi kauaa.

Omia lapsia voi tehdä melkein kuka tahansa eikä kukaan kysele mitään. Adoptiolapsia ei noin vain anneta. Siinä sulle syy.

 

[kyllästynyt]

Sijoittajakunnan sosiaalitoimen tuki tarkoittaa rahaa. Ei ihmetytä yhtään, miksi näillä sijaisperheillä yleensä on niinkin monta lasta.

Se taas ihmetyttää, miksi lapsesta pitää maksaa yhtään mitään. Olisiko tällä Patu52:llakaan yhtään sijaislasta, jos niistä ei mitään maksettaisi?

Ei normaali perhekään mitään lapsista makseta, päinvastoin lapsi merkitsee kuluja. Lapsilisät tietääkseni maksetaan myös sijaisvanhemmille, joten ei silläkään voi mitään perustella. Toki ymmärrän lapsirakkauden, ja olen varma, että lapseen kiintyy kuten omaansakin, mutta edelleenkään en ymmärrä, miksi siitä pitää mitään rahaa saada? Eihän lapsirakkaudella pitäisi olla rahallista arvoa.

Maksavatko nämä sijaisvanhemmat yleensä omasta pussistaan mitään?

Siinä mielessä sijaisvanhemmuus kyllä eroaa reippaasti vanhemmuudesta yleensä. Taloudellisia uhrauksia ei tarvitse tehdä, niinkuin muuten vanhemmat joutuvat kaiken aikaa tekemään.

Äläpä viitsi kun et asiaa tunne. Kirjoitin jo yhden viestin, jossa kerroin, ettemme pääse adoptiovanhemmiksi. Oli ilo huomata, että sijaisvanhemmiksi pääsemme, vajavaisuuksistamme (lyhyt avioliitto) huolimatta! Saadaan lapsi luoksemme, vaikka hän ei omaksi tulekaan.

Väität ettei normaali perheellekään mitään makseta; älä kuule viitti. Oletko kuullut äitiyspäivärahasta, vanhempainrahasta, lapsilisistä (jaa no ne mainitsit itsekin), kotihoidontuesta noin aluksi? Vanhemmat eivät joudu maksamaan lastensa päiväkotimaksuja täysimääräisinä, sitäkin tuetaan.
Kun biologisen lapsen hoitoa tuetaan monin tavoin, miksi ei sitten jonkun vieraan lapsen hoitoa?

Sijaisvanhemmaksi ryhtymiseen vaaditaan yleensä, että jää kotiin vähintään vuodeksi, käytännöt vaihtelee kunnittain. Mitään palkallista äitiyslomaa en voi anoa, sillä se annetaan vain biologisen lapsen vuoksi. Joudun ottamaan töistä palkatonta vapaata taikka sanoutumaan irti, jos haluan sijaislapsen luokseni. Minusta on siis ihan ok ja reilua, että tästä palkattomaksi jäämisestä kunta jotain korvaa.

Olin kyllä itsekin hämmästynyt, kun tähän asiaan tutustuin, että ai siitä maksetaan. Olisin ollut valmis siihen myös korvauksetta.
Mutta. Maksetaanhan myös biologisen lapsen kotihoidosta - miksi ei myös toisen lapsen hoidosta. Sijaisvanhemmuudessa on kyse paljon moninaisimmista asioista kuin vain "lapsen hoidosta". Sillä lapsella on historia, suku. Ja ne tulee mukana. Rankatkin asiat on lapsen kanssa käsiteltävä, sukulaiset ja vanhemmat tulevat lasta tapaamaan sijaiskotiin - meidän kotiin.

Tällaisen lapsen kasvattaminen ei ainakaan helpompaa ole kuin jos olisi oman terveen lapsen saanut.

En suostu tuntemaan syyllisyyttä siksi, että nyt saan palkkaa muutaman satasen kuukaudessa. Sinun mielestäsi en kuitenkaan tee taloudellisia uhrauksia? Laskepa uudestaan. Aikaisempi virkani maksoi palkkaa paljon enemmän, kuin muutaman satasen kuukaudessa.

 

[kyllästynyt]

Nyt et kyllä selvästikään tiedä mistä puhut! Joten älä viitsi puhua sellaisista asioista joista et tiedä. Sijaisperheenä olo - ja siksi valitseminen- on täysin erilainen prosessi kuin adoptiovanhemmaksi. Näitä ei voi edes verrata.

Tarkoitan, että olisi mukava kuulla mielipiteitä sijaisperheen vanhemmalta, vaikka se toisaalta kuuluisikin ihan eri ketjuun. Itse siis työntekijänä näiden sijaisperheiden valintaprosessissa, kuin myös adoptiovanhempien. En aio muuten asiasta puhua, mutta sen sanon, että sijaisvanhemman "syynäys" ei ole lähelläkään sitä luokkaa mitä tuleva adoptiovanhempi joutuu käymään läpi. Puhumattakaan byrokratiasta, paperitöistä ja ajasta. Mutta eipä niitä kahta "vanhemmutta" voi muutenkaan oikein vertailla. Vain toisessa on kyse vanhemmuudesta.

Kyllä, prosessit ovat erilaiset. Yksi syy on se, että adoptiolapsi tulee omaksi, eikä kukaan tule sen jälkeen kyselemään, mites te pärjäätte. Sijaislapsi ei tule omaksi, vaan jää sosiaalityöntekijän valvontaan, vaikka hän asuukin sijaiskodissa. Sijaiskoti on jatkuvasti tilivelvollinen sosiaalipuolelle lapsen kuulumisista ja voinnista. Se on varmaan yksi syy, miksi sijaisvanhemmuusessa ei syynätä niin tarkkaan kuin adopuolella - meitä jäädään vahtimaan, kun taas adoptiovanhemmat saavat lapsen saatuaan tehdä mitä haluavat, muuttaA vaikka ulkomaille tai ottaa lapsen kotiopetukseen tai vaihtaa lapsen uskonto hinduismiin, eivätkä ole tilivelvollisia enää kelleen.

Aikaa adoptioon menee enemmän myös siksi, että adoptiolapsia on vähän ja perheitä paljon.

Haluaisin kuitenkin vielä kysyä, mitä oikein tarkoitit viimeisellä kommentillasi:
"Mutta eipä niitä kahta "vanhemmutta" voi muutenkaan oikein vertailla. Vain toisessa on kyse vanhemmuudesta."

Kummassa sinun mielestäsi oikein on kyse vanhemmuudesta? Miten kehtaat luokitella eri perheissä olevia ihmisiä noin, a- ja b-luokan vanhemmiksi? Eikö molemmissa perheissä toimita kuten vanhemmat? Laitetaan aamupalat, viedään kerhoon, järjestetään synttäreitä, luetaan iltasadut, kuunnellaan itkut, lohdutetaan ja ollaan VANHEMPIA?

 

[ajatteluttaa]

Anteeksi tyhmä kysymykseni, tahtoisin tietää, voiko yksinäinen naisihminen adoptoida lapsen?

 

[jgkjhfkhdgflfkdjfgjhfkj]

Anteeksi tyhmä kysymykseni, tahtoisin tietää, voiko yksinäinen naisihminen adoptoida lapsen?

Kyllä voi, jos asetetut edellytykset täyttyvät.

 

[Pettynýt]

Miten noin fiksu ihminen voi kirjoittaa, että sijoitetussa lapsessa on se hyvä puoli, ettei erotu ulkonäöllään? Jos rakastaa lasta ja haluat hänet kasvattaa, antaa kodin - ei kai sillä rodulla, ihonvärillä tms ole mitään merkitystä? Suomikin kansainvälistyy, onneksi!
Paha maku suuhan jäi asiattomasta kommentistasi.

 

[Kommentaattorska]

Miten noin fiksu ihminen voi kirjoittaa, että sijoitetussa lapsessa on se hyvä puoli, ettei erotu ulkonäöllään? Jos rakastaa lasta ja haluat hänet kasvattaa, antaa kodin - ei kai sillä rodulla, ihonvärillä tms ole mitään merkitystä? Suomikin kansainvälistyy, onneksi!
Paha maku suuhan jäi asiattomasta kommentistasi.

No, ehkä sillä värillä ei tosiaankaan ole merkitystä rakastamiseen ja kasvattamisen haluun, mutta niin paljon tapahtuu kiusaamista pienemmistäkin eroavaisuuksista, että sen rakastavan kasvatusäidin sydäntä särkee, joa joutuu näkemään sen tapahtuvan omalle kasvatilleen, ehkä siitä toive olla erottumaton.
Ja ei, Suomi ei todellakaan ole vielä kovin kansainvälinen, ehkä bisnespuolella, mutta ei muuten.

 

[Pettynýt]

No, ehkä sillä värillä ei tosiaankaan ole merkitystä rakastamiseen ja kasvattamisen haluun, mutta niin paljon tapahtuu kiusaamista pienemmistäkin eroavaisuuksista, että sen rakastavan kasvatusäidin sydäntä särkee, joa joutuu näkemään sen tapahtuvan omalle kasvatilleen, ehkä siitä toive olla erottumaton.
Ja ei, Suomi ei todellakaan ole vielä kovin kansainvälinen, ehkä bisnespuolella, mutta ei muuten.

Sijaisvanhemmankin työhön kuuluu lasten kasvattaminen niin, että erilaisuutta siedetään ja eri ihonvärit hyväksytään. Millaisen mallin Pete antaa muille sijoitetuille lapsilleen, jos esimerkiksi kieltäytyy ottamasta perheeseen maahanmuuttajalasta sijoitukseen? Jos hän kelpuuttaa vain ne valkoihoiset, joilla ei ole silmälaseja / huulihalkiota / puuttuvia sormia / tai vaivanaan änkytystä, ärrävikaa, ym ym?? Aikuisten on puututtava kiusaamiseen HETI eikä yritettävä haalia perheeseensä vain niitä, joita todennäköisimmin ei kiusata!!!
Ja siis Suomi KANSAINVÄLISTYY, onneksi ja kovaa vauhtia. Muutenkin kuin bisnespuolella. Kyllä tänne uutta verta ja uusia geenejä kaivataankin!

 

[ei-adoptiota]

Tässäpä hieman erilainen näkökulma.

Olen itse adoptiolapsi. Minut on adoptoitu Suomesta muutaman kuukauden ikäisenä. Koko elämäni olen tuntenut, että en kuulu mihinkään. Kukaan ei ole minulle millään tavalla sukua (biologisesti). En muistuta ulkonäöltäni ketään. Väitän myös rehellisesti, että adoptioäitini ei ole koskaan kyennyt rakastamaan minua niin kuin äiti voi rakastaa lastaan. Ehkä olen väärässä, mutta se ei valitettavasti muuta omaa kokemustani.

Tulin adoptioperheeseeni todella hirvittävistä olosuhteista (joita en tietenkään muista, mutta olen ottanut selvää). Adoptioperheeni taas on ollut enemmän kuin "hyvä" perhe, myös kaikkien näiden edellämainittujen mittarien mukaan. Taloudellisesti olen aina saanut kaiken, mitä olen ikinä osannut pyytää. Olen ollut kirjaimellisesti Hemmoteltu Kakara. Minua on pidetty pumpulissa, minut on nostettu jalustalle. Olen ilmeisesti ollut jotenkin liian hyvä ollakseni totta. En tiedä.

Olen kärsinyt elämässäni niin paljon... Ehkä osittain juuri siksi että olen kokenut olevani totaalisen YKSIN tässä maailmassa. Ja se, että olen "ollut liian hyvä"... en edes voi alkaa kuvailemaan minkälaiseen helvettiin se on minut johtanut.

Juuri noiden kuvailemiesi syiden takia en voi harkita adoptiolasta, biologista lasta emme ole saaneet ja olemme päättäneet puolisoni kanssa sopeutua lapsettomuuteen. Minusta adoptio täysin erilaisesta kulttuurista ei ole eettisesti oikein, melkein verrattavissa ihmiskauppaan.

 

[4 v jonossa - ikää 46 v]

Ikärajat koskevat molempia vanhempia. Adoptiovanhempi ei saisi olla enempää kuin 40 vuotta lastaan vanhempi, eli 40-vuotias voi vielä adoptoida vauvan, mutta 45-vuotias noin 5-vuotiaan lapsen. Tosin aivan pieniä vauvoja ei taida ihan hirveästi olla noissa kv. adoptioissa Suomeen, vaan usein pienimmätkin ovat 1-2 vuotiaita.

Olen ymmärtänyt, että ihan päivän/kuukauden tarkkuudella näitä rajoja ei kuitenkaan sovelleta, eikä prosessin pituudesta johtuen voidakaan soveltaa, mutta pääsääntö on tuo yllä mainittu.

Adoptiovanhempien pitää olla vähintään 25-vuotiaita, joistakin maista, esim. Kiinasta adoptoivien jopa vähintään 30-vuotiaita.

Nämä yläikärajat on siis asetettu Suomen viranomaisten toimeista. Alaikärajat taas useimmiten lapsia luovuttavien maiden toimesta. Moni lapsia luovuttava maa ei välttämättä halua asettaa mitään yläikärajoja, koska näissä maissa arvostetaan vanhempia ihmisiä ja vanhoja pidetään hyvinä kasvattajina. Monissa maissa myös perinteisesti isovanhemmat ovat joka tapauksessa hoitaneet lastenlastensa kasvatuksen vanhempien ollessa töissä.

Tästä seurasi eräs seuraamus, joka hyvin kuvastaa adoptioviranomaisten toimintaa, joka hankaloittaa prosessia. Tuota 40-vuoden ikärajaa alettiin vahtia hyvin tarkkaan jokunen vuosi sitten. Tämänkin jälkeen toki vanhemmat saavat adoptoida, mutta heidän paperinsa lähtevät lapsia luovuttaviin maihin mukanaan merkintä "tälle pariskunnalle ei saa antaa (esim.) alle 5 vuotiasta lasta. Yksi suurimmista adoptiomaista, Kiina, ilmoitti, että se ei ruuhkan takia käsittele ollenkaan hakemuksia, joissa on kotimaan viranomaisten asettamia rajoituksia. Kiinan puolesta myös 42-45 vuotiaat saisivat aivan hyvin adoptoida noin 2-vuotiaan, joka on tyypillinen lapsen luovutusikä ko. maasta, mutta tämä taas ei käy Suomen viranomaisille, joten monen prosessi tyssäsi sitten tähän.

En kirjota tätä puolustellakseni vanhoja vanhempia, mutta mielestäni ensinnäkin on 41- ja 45-vuotiaat ovat molemmat aika iäkkäitä 2-vuotiaan vanhempia, mutta heidän ikäeronsa tuossa iässä ei enää ole niin merkittävä. Terveyshän joka tapauksessa tarkistetaan kaikilta adoptoivilta. Oletan, että lapsi olisi kuitenkin mieluummin joillakin adoptiovanhemmilla kuin laitoksessa. Toisaalta, nykyisillä ikärajoilla ja järjettömän pitkän prosessin takia monilta halukkailta loppuu aika kesken, varsinkin jos on elänyt suunnilleen keskivertoelämää avioitumisiän, lapsen yrittämisen aloittamisen, asunnon hankinnan jne. suhteen. Sellaiset, jotka ovat tehneet nämä hyvin nuorina, ovat tietysti tässä asiassa paremmassa asemassa.

Jos kirjoitatte tänne neuvoaksenne toisia, niin tarkistakaa faktat.

Suomen käytännön mukaan (Kansainvälisen lapseksiottamislautakunnan linjaus) adoptoitavan lapsen ja kummankaan vanhemman ikäero ei saisi olla yli 45 vuotta (ei siis 40 vuotta). Eli 45-vuotias voi vielä adoptoida vastasyntyneen, mutta käytännössä kansainvälisen adoption kautta tulevat lapset ovat vähintään parivuotiaita. Tätä ikärajaa ei sovelleta tarkasti, koska esim. Kiinasta adoptoitavista lapsista suurin osa on ns. löytölapsia, joiden tarkka syntymäaika ei edes ole tiedossa.

 

[Niinpä niin]

Juuri noiden kuvailemiesi syiden takia en voi harkita adoptiolasta, biologista lasta emme ole saaneet ja olemme päättäneet puolisoni kanssa sopeutua lapsettomuuteen. Minusta adoptio täysin erilaisesta kulttuurista ei ole eettisesti oikein, melkein verrattavissa ihmiskauppaan.

Niinhän se on, että jokainen biologisen lapsettomuuden kokeva joutuu jotenkin sopeutumaan tilanteeseen, joka usealle tulee yllätyksenä, ikävänä sellaisena. Hyvä, että olet puolisosi kanssa löytänyt teitä tyydyttävän ratkaisun! Kahdestaan eläen voi panostaa täysillä parisuhteeseen ja elämä on aivan täyttä ilman lapsiakin.

Me päädyimme kv adoptioon. Yritimme biologista lasta ensin, turvautumatta mihinkään hedelmöityshoitoihin. Meille se omien geenien siirto ei ole eikä ollut mitenkään tärkeää, joten ratkaisu oli helppo. Nyt meillä on ihana lapsi. Rakkautta ja rajoja hänelle tarjoamme. Saamme itse todella paljon tästä lapsiperheen elämästä! Lapsemme tulevaisuus synnyinmaassaan ei olisi ollut häävi. Kuten joku kirjoitti, täydellisessä maailmassa adoptioita ei tarvita - tässä maailmassa se on lapselle yksi mahdollisuus.

Rauhallista Joulua!

 

[Hämillään]

Olen itse 28v nainen, jolla on syntymässä todettu eräs harvinainen kromosomihäiriö. Tämä kromosomihäiriö ei kuitenkaan vaikuta henkisiin ominaisuuksiin millään tavalla. Mutta siitä johtuen en voi saada omia biologisia lapsia. Olen ollut yhdessä 42v miesystäväni kanssa vasta alle vuoden ja kävimme väestöliitossa kysymässä hoidoista. Minulla on todettu tuohon perussairauteeni liittyen sydämen lievä epämuodostuma ja lääkäri sanoi, että raskaus saattaa olla minulle riski ja asiaa pitää selvittää. No minä olin järkyttynyt tiedosta kun kuvittelin, että hoidot kohdallani onnistuisivat. Asiaa tutkitaan ja riskejä kartoitetaan, mutta jos esimerkiksi olisin Usassa tai Ruotsissa niin minulle olisi sanottu vain, että sori mutta ei onnistu. Suomessa ei asiasta ole vielä virallista kantaa ja siksi lääkäri oli varovainen sanoissaan, mutta viesti oli aika selvä eli ei siis turhaa toivoa.

Adoption kohdalla taas miehellä alkaa tulla ikä vastaan eikä hän muutenkaan ole ajatuksesta innostunut. Olin yllättynyt mitä luin tästä keskustelusta mitä kaikkea adoptiovanhemmalta vaaditaan. Aloin miettimään, että katsotaanko esimerkiksi tuon minun kromosomihäiriön olevan jotenkin riski vanhemmuudelle? Olen korkeasti koulutettu, mutta tällä hetkellä työtön. Onko se suuri este? Olin opiskeluaikanani masentunut ja söin mielialalääkkeitä vuoden. Kävin myös terapiassa. Katsotaanko sen perusteella, että minulla on mielenterveyden ongelmia, joiden takia en sovellu adoptiovanhemmaksi?

Ap kysyjälle vastaan, että olen tosiaan aiemmin ollut adoption kannalla ja suhtautunut siihen myönteisesti, mutta tämä keskustelu avasi silmiäni. En yhtään ihmettele jos joku ei halua lähteä noin pitkään ja kalliiseen prosessiin kun mitään takeita ei ole ja sitten kaikki katsotaan suurennuslasin kanssa. Puhumattakaan, että tuo adoptoidun kertoma oma kokemus ei ollut mitenkään kannustava.

 

[Pitkä pinna]

Adoptioprosessi on ihan järjettömän pitkä ja toki kalliskin. Tämä asia on tehty Suomessa niin vaikeaksi, että monella se jää siihen. Suomalaisella adoptioinstituutilla olisi peiliin katsomisen paikka. Jotain tarttis tehdä...

 

[aaabbbccc]

Adoptioprosessi on ihan järjettömän pitkä ja toki kalliskin. Tämä asia on tehty Suomessa niin vaikeaksi, että monella se jää siihen. Suomalaisella adoptioinstituutilla olisi peiliin katsomisen paikka. Jotain tarttis tehdä...

turiset! Tässä nykyisessä tilanteessa on edunsaajana ihan joku muu kuin orpo lapsi ja lasta haluavat vanhemmat!

 

[åpogpz]

Koetaanko adoptioasiat niin aroiksi ja hankaliksi asioiksi, että asiallista keskustelua ei tahdo löytyä mistään?
Täältähän saa jotain kuitenkin selville, vaikka on täälläkin huomattavissa asian arkuus. Onhan se toki ymmärrettävääkin.
Olemme itse nyt tilanteessa, että mieheni todettiin siittiöistä vajaaksi. Omin voimin lapsi ei saa meillä alkunsa. Tätä asiaa on tässä nyt sulateltu tovi ja olemmekin tulleet siihen tulokseen, että haluamme adoptoida lapsen. Varsinkin mieheni on sitä mieltä.
Tämän vuodenvaihde hässäkän jälkeen olemme aikeissa laittaa asia vireille, mutta käytäntö on nyt vielä hakusessa.
Voisko joku neuvoa, miten edetä asiassa?

 

[sivullinen]

Minun tuttavani olivat adoptiojonossa vuosia ja kävivät läpi niitä tilanteensa tarkasteluja kerta toisensa jälkeen. Olisikohan ollut viiden vuoden prosessi, kun viimein saivat kuulla, että lasta eivät tule saamaan. Vaimon sairauden hoitotasapaino ei ollut riittävän hyvä. Kyllä suretti heidän puolestaan ja heidän maailmansa romahti siihen.

Ei sitä niin vain sormia napsauttamalla adoptoida.

 

[anja]

Taitaa nykyisin olla helpompi hedelmöittää nainen luovutetuilla siittiöillä kuin olla adoptiojonossa.

Adoption alkajaisiksi voi ottaa yhteyden kaupungin tai kunnan sosiaalivirastoon tai sitten Pelastakaa Lapset ry:hyn. Sieltä saa sitten lisää neuvoja prosessin etenemiseen ja varmaan myös kerrotaan odotusajan pituudesta.

Olisiko miehelle ihan mahdotonta ajatella luovuttajan siittiöitä?

 

[åpogpz]

Taitaa nykyisin olla helpompi hedelmöittää nainen luovutetuilla siittiöillä kuin olla adoptiojonossa.

Adoption alkajaisiksi voi ottaa yhteyden kaupungin tai kunnan sosiaalivirastoon tai sitten Pelastakaa Lapset ry:hyn. Sieltä saa sitten lisää neuvoja prosessin etenemiseen ja varmaan myös kerrotaan odotusajan pituudesta.

Olisiko miehelle ihan mahdotonta ajatella luovuttajan siittiöitä?

On, valitettavasti.