synkkä pilvi
Mikä minussa on vikana?
Olen pitkä, hoikka ja kaunis kolmekymppinen nainen. Takana kaksi tutkintoa, menestynyt ura, kaunis asunto, ihana perhe sisaruksineen, hyviä ystäviä. Olen pidetty, hauska, arvostettu, fiksu ja mukava ihminen. Osaan olla tiukka ja järkevä. Paitsi yhdessä asiassa.
Kerta toisensa jälkeen havaitsen olevani surkeassa suhteessa, jossa minua kohdellaan kammottavan huonosti. Ja annan sen tapahtua. Taas kerran löydän itseni tilanteesta jossa ihanasta rakkaustarinasta on kehkeytynyt puolessa vuodessa surkea suhde, jossa toinen kohtelee ala-arvoisesti ja minä se vaan roikun. Mies lyö luuria korvaan pienimmästäkin ärsytyksestä, saattaa olla vastaamatta puhelimeen jos häntä ei huvita puhua, saattaa sanoa mitä tahansa ja asettaa minut kohtuuttomiin tilanteisiin. En edes kehtaa sanoa millaisia asioita mies on minulle tölväissyt ja millaista tylyä ja lapsellista käytöstä olen jaksanut katsella. Pitää minua kuitenkin koukussa sillä, että ihanat hetket ovat entiseen tapaan ihania.
Jotenkin huomaan aina olevani koukussa läheisyyteen ja siihen alkuajan muistoon. Hätäännyn jos toinen alkaa etääntymään. Lopulta suhde päättyy kun toinen joko lähtee tai tekee yhdessäolosta lopullisesti mahdotonta. Sitä ennen on kaikenlaisia ala-arvoisia vaiheita, jotka menevät ihan liian pitkälle. Kaikella järjellä tiedän, että tämä on ihan sairasta, mutta miksi annan aina käydä näin ja miksi näin aina käy? Mitä minä teen väärin?
Olen pitkä, hoikka ja kaunis kolmekymppinen nainen. Takana kaksi tutkintoa, menestynyt ura, kaunis asunto, ihana perhe sisaruksineen, hyviä ystäviä. Olen pidetty, hauska, arvostettu, fiksu ja mukava ihminen. Osaan olla tiukka ja järkevä. Paitsi yhdessä asiassa.
Kerta toisensa jälkeen havaitsen olevani surkeassa suhteessa, jossa minua kohdellaan kammottavan huonosti. Ja annan sen tapahtua. Taas kerran löydän itseni tilanteesta jossa ihanasta rakkaustarinasta on kehkeytynyt puolessa vuodessa surkea suhde, jossa toinen kohtelee ala-arvoisesti ja minä se vaan roikun. Mies lyö luuria korvaan pienimmästäkin ärsytyksestä, saattaa olla vastaamatta puhelimeen jos häntä ei huvita puhua, saattaa sanoa mitä tahansa ja asettaa minut kohtuuttomiin tilanteisiin. En edes kehtaa sanoa millaisia asioita mies on minulle tölväissyt ja millaista tylyä ja lapsellista käytöstä olen jaksanut katsella. Pitää minua kuitenkin koukussa sillä, että ihanat hetket ovat entiseen tapaan ihania.
Jotenkin huomaan aina olevani koukussa läheisyyteen ja siihen alkuajan muistoon. Hätäännyn jos toinen alkaa etääntymään. Lopulta suhde päättyy kun toinen joko lähtee tai tekee yhdessäolosta lopullisesti mahdotonta. Sitä ennen on kaikenlaisia ala-arvoisia vaiheita, jotka menevät ihan liian pitkälle. Kaikella järjellä tiedän, että tämä on ihan sairasta, mutta miksi annan aina käydä näin ja miksi näin aina käy? Mitä minä teen väärin?