Mikä on ollut elämäsi pahin ajanjakso

miten selvisit siitä ja mitä se opetti sinulle?

 

Muistan ikuisesti sen illan, kun kasiluokkalaisena luin tarkemmin sairaudesta nimeltä masennus, ja tajusin itse sairastavani sitä. En kuitenkaan koskaan kertonut siitä kellekään. Nykyään järkyttää, että olin niin nuori, ja elämäni tuntui täysin tyhjältä ja toivottomalta.
Välillä se oli pahempana, välillä helpompana. Paraneminen alkoi pikkuhiljaa noin kakskymppisenä, ja 24 -vuotiaana muistan ensimmäisen puolen vuoden ilman masennusjaksoja. Nyt 27-vuotiaana olen täysin terve.
Vastoin yleistä käsitystä, paranin oma-aloitteisesti. Luin suuret määrät kirjallisuutta, tutkin asiaa ja kuinka onnellisuutta voi lisätä / masennusta vähentää.

Nykyään jokainen huono päivä joka minulla tulee vastaan, hetken surkuttelun jälkeen huomaankin olevani kiitollinen, että kyseessä on vain huono päivä, joka on kohta ohi. Opin myös, että onnellisuus ei ole juurikaan riippuvainen ulkoisista tekijöistä, vaan se on pääni sisällä. Uskon saavuttaneeni pysyvän onnellisuuden, toki niine huonoine päivineen.

Toivon, ettei aika kultaa koskaan muistoja noista pitkistä vuosista, lähes kymmenestä, jolloin joka ilta toivoin kuolevani nukkuessani, ja joka aamu petyin kun en kuollutkaan. Vain muistamalla tämän voin täysin ymmärtää heitä, jotka käyvät nyt läpi samaa asiaa.

 

Elän tällä hetkellä tähän astisen elämäni pahinta ajanjaksoa. En tiedä selviänkö.

Edellinen paha ajanjakso oli keskimmäisen lapsen syntymän jälkeen, kun vauva huusi yöt ja päivät, omi 1,5-vuotias esikoinen ja miehestä ei ollut muuta kuin harmia. Sitä kesti puoli vuotta, tai vähän päälle ja siitä selvisin sillä että luotin sen loppuvan aikanaan. Huuto loppui ja sen jälkeen avioliitto. Yhtenä päivänä vain tajusin, että mulla on 1-vuotias tyytyväinen lapsi, joka ei kitise turhia. Sen jälkeen työstin eroa itsekseni, tai, yritin kyllä saada liiton parempaan kuosiin, mutta ei se vaan voi onnistua kun toisen osapuolen mielestä mitään ei ole pielessä. Ero oli paras päätös minkä olen koskaan tehnyt.

 

Lapsen vakava loukkantuminen onnetomuudessa ja tsunami.

 

Muistan ikuisesti sen illan, kun kasiluokkalaisena luin tarkemmin sairaudesta nimeltä masennus, ja tajusin itse sairastavani sitä. En kuitenkaan koskaan kertonut siitä kellekään. Nykyään järkyttää, että olin niin nuori, ja elämäni tuntui täysin tyhjältä ja toivottomalta.
Välillä se oli pahempana, välillä helpompana. Paraneminen alkoi pikkuhiljaa noin kakskymppisenä, ja 24 -vuotiaana muistan ensimmäisen puolen vuoden ilman masennusjaksoja. Nyt 27-vuotiaana olen täysin terve.
Vastoin yleistä käsitystä, paranin oma-aloitteisesti. Luin suuret määrät kirjallisuutta, tutkin asiaa ja kuinka onnellisuutta voi lisätä / masennusta vähentää.

Nykyään jokainen huono päivä joka minulla tulee vastaan, hetken surkuttelun jälkeen huomaankin olevani kiitollinen, että kyseessä on vain huono päivä, joka on kohta ohi. Opin myös, että onnellisuus ei ole juurikaan riippuvainen ulkoisista tekijöistä, vaan se on pääni sisällä. Uskon saavuttaneeni pysyvän onnellisuuden, toki niine huonoine päivineen.

Toivon, ettei aika kultaa koskaan muistoja noista pitkistä vuosista, lähes kymmenestä, jolloin joka ilta toivoin kuolevani nukkuessani, ja joka aamu petyin kun en kuollutkaan. Vain muistamalla tämän voin täysin ymmärtää heitä, jotka käyvät nyt läpi samaa asiaa.

Ihan niinkuin minä olisin kirjoittanut tuon. Ja päiväkirjamerkinnöistä voi nähdä, että halu kuolla jne. oli jo ala-asteella. Olen myös 29v ja nykysin oppinut elämään sen asian kanssa, että kun tuntuu, että kaikki on paskaa, niin menen vain nukkumaan ja ajattelen, että viikon päästä on paremmin asiat. Mutta joskus se oli hankalaa ja elämä oikeesti pysähty niihin ajatuksiin aina. Toivottomuuteen.

Edelleen tulee sellasia, että miksi mä elän ja mitä järkeä... ku vaan kuolis... vaikka on monta lastakin, mutta niistä aina pääsee yli.

 

Ja muuna kokemuksena toisen lapsen syntyminen ja me perheenä neljästään... yhteisen ajan puute... ei hoitajaa, ei ketään kelle saisi lapsia hoitoon... erkaantuminen toisesta, parisuhteesta... hankala lapsi (se toinen), tempperamentti voimakas ja raivokohtauksia... toivottomuus jaksamiseen ja eropohdiskelut... Ja näistä selvittiin. Ei erottu.

 

Noin puoli vuotta vauvani kuoleman jälkeen. Kuljin sumussa, heräsin vain sen takia, että 1,5v esikoinen piti hoitaa. En ymmärtänyt syödä riittävästi, nukkua riittävästi, olla esikoisen kanssa riittävästi. Laihduin 15kg, esikoinen kasvoi ja kehittyi, jota en huomannut. En jaksanut pitää yllä sosiaalista elämää, kaverit kaikkosivat. Itkin menetettyä vauvaa, itkin itsekseni toisten kasvavia masuja ja vauvauutisia.
Heräsin todellisuuteen kun 2vesikoinen itki jaloissani, mitä olen tehnyt väärin kun sinä aina itket? Tajusin sillä hetkellä eläneeni vain omassa surussa huomioimatta muita. Olin ollut kuin kone viimeiset puoli vuotta, tehnyt asiat kuin robotti. Näyttämättä positiivisia tunteita esikoiselle tai miehelle. Itkenyt itseni uneen ajatellen vain omaa suruani. En ollut huomannut toisten lohduttelua, kysymyksiä "miten voit" "miten voin auttaa"?

Esikoisen kysymys herätti mut jostain unesta. Jouduin valokuvien ja videoiden kautta katsoa esikoisen kehityksen viimeisen puolen vuoden ajalta. Ilman esikoista en tiedä miten olisin selvinnyt, häntä saan kiittää siitä, että elämää oli jatkettava. Kuulin yhtenä iltana kun esikoinen sängyssään jutteli joulun alla itsekseen "tontut minä niin toivon uutta siskoa ja äidille uutta vauvaa". Jälleen itkin, mutta nyt ilosta, onnesta ja rakkaudesta sitä pientä lasta kohtaan.

Opin, että pienikin lapsi lukee aikuista kuin avointa kirjaa <3

 

Se voisi olla ero ja pienten lasten kanssa yksin jääminen. Mutta luulen että se on reilun vuoden jakso, jolloin elämäni ja sen arvot heittivät häränpyllyä. Mulla oli kolme tervettä lasta, kunnes... ensin yksi sairastui epilepsiaan. Kun tutkimukset oli kesken, epäiltiin toiellakin epilepsiaa, kun hän sai niin pahoja migreenikohtauksia. Tässä kohtaa veljeni kuoli äkillisesti, sydän petti. Ja kun samaan sysyyn (ennen veljeni hautajaisia) se kolmaskin lapseni sairastui eli sai pahoja rytmihäiriöitä, luulin oikeasti että väite, ihmiselle ai anneta kuin se, jonka hän jaksaa kantaa on pelkkää pas...aa. Tuntuu että istuin viikottain lastenklinikalla tai -linnassa. Oli aivosähkökäyrää, magneettikuvaa, ultaraääntä, tähystysleikkausta, Holteria... Mutta niin siitä vaan selvittiin ja velipojan kuolemakin tuli surtua.
Miten selvisin? Kun oli pakko. Ja toisaalta kellään ei ollut hätää, kaikki lasteni sairaudet oli hoidettavissa.

 

alamäki alkoi jo lukiossa 2007 ja jatkuu vielä nykyäänkin. itsaria olen yrittänyt, sopivaa lääkitystä ei löytynyt ja terapian lopetin rahan puutteen takia. vakava masennus.

 

hop

 

Lapsuus alkoholistien kanssa oli välillä vaikka minkälaista ja välillä kierrettiin sijaiskoteja. Lapsuudesta mulla on jostain syystä kuitenkin myös paljon hyviä muistoja, etenkin sisaruksista ja serkuista sekä yhdestä ihanasta sijaiskodista :heart: se opetti pärjäämään itse ja tekemään asiat toisin kuin kotona.

Jossain vaiheessa kaveripiirissä oli vain narkkareita. Heitä sitten kuoli oman käden kautta ja tapaturmiin. Onnekkaimmat taitaa olla vankilassa. Silloin pahinta oli tunne että minua joka ei sortunut käytettiin hyväksi koska mulla oli palkkatuloja ja asunto. Silloin itsetunto oli heikoimmillaan.

Kun onni kääntyi ja tapasin kivan raittiin miehen ja tuli lapset jne. Ajattelin että kaikki tulee olemaan täydellistä, sairastuinkin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Se oli rankinta. Etten jaksanutkaan olla pullantuoksuinen äiti.. Siitä alkoi terapia jossa kävin läpi kaikkea alusta asti ja nopeasti siitä toipuminen. Opin ettei täydelliseen onneen tarvita täydellisiä ihmisiä, vaan itselleen armollisia, ihan tavallisia ihmisiä. Opin olemaan oma itseni.

 

Kaukosuhde jota on ollut vuoden ajan.En tiedä kuinka kauan jaksan tätä.Miestä se ei näy haittaavan.Hän on onnellinen kun saa olla lasten lähellä.

 

Kun esikoinen oli pieni ja menin uuteen kamalaan työpaikkaan, hirveä kiire ja kiusaamista. Mies alkoi olla yötä myöten ryyppäämässä ja vähät välitti meistä.

 

koulukiusaus, vanhempien omaisuuden menetys, ex-avopuolison alkoholismi, jatkuva kielteiset tunteet äitinä, loputon suo lapsesta saakka jota nyt käydään terapiassa, voisin sanoa että kukaan ei uskoisi päälleppäin

 

Tällä hetkellä... rahahuolet kun mieheltä jäi yrittäjänä oltuaan velkoja niskaan ja itseltä loppui työt eikä uutta meinaa löytyä, teinimme otettiin huostaan hänen oman käytöksensä vuoksi ja on jatkuva ikävä ehjää perhettä (ei tosin sitä jatkuvaa huolta ja taistelua hänen kanssaan), tuntuu etten kelpaa enää mihinkään eikä pääse elämässä eteenpäin. Kuinka tässä näin kävi? Aina oltu ahkeria työntekijöitä ja toimittu vanhempina parhaamme mukaan

 

Viimeiset kaksi vuotta. Fyysinen sairaus, joka on ikuinen. Tunne etten kelpaa kenellekään.

 

sukulainen, joka uhkaa tappaa minut. saa pelätä nyt ja aina.

 

0-5 vuoden ikä. Tarvitsin äidin apua jatkuvasti. Juu on ollut helppo elämä tähän asti.

 

vaikea masennus, viiltely, itsemurhayritykset ja suljetut osastot. siinä meni koko nuoruus.

 

Kahden lapsen jälkeen kaksi vaikeaa keskenmenoa joista toisessa meinasin itse kuolla, kolmannen lapsen jälkeen neljä vuotta ilman kokonaisia yöunia...

 

Elän tällä hetkellä tähän astisen elämäni pahinta ajanjaksoa. En tiedä selviänkö.

Samoin. Läheisen puolesta pelkään...parantumaton sairaus, jatkuva pelko ja valmiustila.

 

5 vuotta väkivaltaisen narsistin kanssa. En olis selvinnyt ellei nykyinen aviomieheni olis mua sieltä pelastanut

 

Lapsen menehtyminen 2 vuotta sitten. Yhä vieläkin elän sitä painajaista päivästä toiseen.

 

on ollut niin monta..ja aina se päällä vellova kriisi taitaa se rankin olla! Onneks ei eessäpäin olevia voi tietää. Ennen miehen ikäkriisiä ja poismuuttoa/eroa olisin vastannu lapsen kuolema.

 

Selvisin puhumalla,ammattiauttajien sekä ystävien kanssa. Aika auttoi monessa asiassa.Tärkeetä tajuta mikä on sellsta mihin ei ite voi vaikuttaa ja jättää se toisen omaksi ongelmaksi. Keskittyy sit siihen minkä itse pysty muuksi muuttamaan.
Opin ett kuuntelee omaa oloaan/sydäntään/naisen vaistoa / maalaisjärkeä..jos kjoku juttu tuntuu pahalta ei pidä suostua ainakaan ennen lisäselvityksiä jos sittenkään.