Oma vakava fyysinen sairaus, joka diagnosoitiin noin vuosi sitten. Alkoi henkiinjäämistaistelu, mikä ei ollut "läheskään niin paha" kuin sairauden vaikutukset perheenjäseniin. Kaikki se pelko, mitä sairauteni läheisissäni aiheutti, se että en ehkä olisikaan selvinnyt elossa.
Tuntui rankemmalta ajatella läheisten vointia ja oloa kuin omia kipuja ja pitkiä tehohoitojaksoja, leikkauksia, takapakkeja ym.
Miten selviydyin.. Keskittämällä voimavarat toipumiseen, tiukan paikan tullen elin hetki kerrallaan kun päiväkerrallaan eläminen tuntui liian haastavalta. Pienin askelin eteen päin. Läheisten ja sairaalan henkilökunnan tuki ja kannustus on ollut korvaamattoman tärkeää.
Tuntui rankemmalta ajatella läheisten vointia ja oloa kuin omia kipuja ja pitkiä tehohoitojaksoja, leikkauksia, takapakkeja ym.
Miten selviydyin.. Keskittämällä voimavarat toipumiseen, tiukan paikan tullen elin hetki kerrallaan kun päiväkerrallaan eläminen tuntui liian haastavalta. Pienin askelin eteen päin. Läheisten ja sairaalan henkilökunnan tuki ja kannustus on ollut korvaamattoman tärkeää.
kahden muksun äiti
Avioero ja sen jälkeiset pari vuotta. Yhtä hullun myllyä kahden pienen kanssa. Riitaa exän kanssa. Rahahuolia. Lasten sairastelua. Valvottuja öitä. Pomom painostusta. Asunnon menetys. Riita läheisten kanssa. Huh, kaikki kahden vuoden sisään. Ja kyllä, selvisin siitä voittajana ja sain kivan asunnon, työasiat kuntoon, rahahuolet loppuivat, ihmissuhteet selviksi ja lapset selvisivät ilman traumoja. Ovat nyt 6-ja 7 vuotiaat ja oikeastaan meillä on ihan hyvä elämä 
Tää kosketti mua, kyyneleet vaan valuu silmistä. Huh, iski jotenkin niin syvälle tuo kirjotus.
Viimeiset 1,5 vuotta ja loppua kohden pahentunut vaan, mutta eiköhän tästä vielä joskus.
En osaa antaa selviytymisohjeita, enkä toistaiseksi ole nähnyt mitään (positiivisella tavalla) opettavaista näissä asioissa.
Tietyt asiat lähinnä rikkovat ihmistä, en usko mihinkään "kova elämäm koulu tekee ihmisestä vahvan"-juttuihin, ainakaan sillä tavalla glorifioituna, kuten joskus kuulee sanottavan.
Kyynisemmäksi ehkä ja pahimmillaan itsekkäämmäksi, kylmemmäksi, välinpitämättömmäksi jne.
En osaa antaa selviytymisohjeita, enkä toistaiseksi ole nähnyt mitään (positiivisella tavalla) opettavaista näissä asioissa.
Tietyt asiat lähinnä rikkovat ihmistä, en usko mihinkään "kova elämäm koulu tekee ihmisestä vahvan"-juttuihin, ainakaan sillä tavalla glorifioituna, kuten joskus kuulee sanottavan.
Kyynisemmäksi ehkä ja pahimmillaan itsekkäämmäksi, kylmemmäksi, välinpitämättömmäksi jne.
vieraas
Exän henkinen ja fyysinen alistaminen jota kesti vuosia. Niin vaikea kun ero olikin se tavallaan pelasti elämäni. Teen töitä itseluottamukseni kanssa ja miehiä kohtaan kokemani pelon, mutta suhtaudun elämään positiivisesti enkä ole katkeroitunut.
Oma pahin jakso sijottuu vuoteen 2004-2008 talveen. Toi aika oli painajaista, enkä ymmärrä vieläkään miksi jäin ja palasin.
2004 loppu kesästä muutin sillosen miehen kanssa yhteen, mulle vieraalle paikkakunnalle. Mulla ei ollu ketään muita tuolla vieraalla paikkakunnalla, olin yksin vaikka olin eksäni kanssa. Muutto päivänä löysin nipun pahoinpitelysyytteitä ja niitä oli paljon. Hälytyskellot ei soinu ja ajattelin vaan, että sillä on vaan teininä ollu vähän enempikin vaikeuksia. En mainninnu asiasta mitään ääneen ja annoin asian olla. Puoli vuotta yhteen muuton jälkeen alko kaikki mennä päin persettä. Eksäni teki hyvin selväks, että ei halunnu multa minkäänlaista läheisyyttä, ei halunnu puhua mistään asioista mun kanssa, enkä saanu näyttää tunteita ja mun piti pysyä jaloista pois. Alko käyttää henkistä väkivaltaa haukkumalla, solvaamalla, vertaamalla mua muihin naisiin, arvostelemalla mua, vittuilemalla, kiristämällä ja uhkailemalla. Kuvioihin tuli mukaan fyysinen väkivalta tukasta repimistä, heitti tavaroilla mua, tönimällä, vaatteista repimistä, lyömällä, puristamalla niin, että jäi jälkiä käsivarsiin ja sulkemalla lukittuun makuuhuoneeseen niin, että en päässy ulos kuin vasta aamulla.
Meijän suhteesta loppu puolivuotta meni siten, että nukuin olohuoneessa lattialla, en vaan halunnu enää tossa vaiheessa nukkua sen ihmisen lähellä. En koskaan saanu itkeä eksän nähen, nimittäin sekos täysiä siitä ja itkin aina piilossa jos oli paha olla. Kun hekinen väkivalta alko, aloin juoda... En vaan jaksanu kuunnella niitä juttuja selvinpäin. Itsetunto katos kokonaan ja aloin juoda enemmän ja enemmän. Fyysinen väkivalta kun alko, niin olin jo melki ajettu henkisesti täysin loppuun. Olin muuttunu säikyks, araks, vetäytyväks, karsastin uusia tuttavuuksia, en puhunu meijän asioista kenellekkään, olin hiljanen ja humalassa tekopirtee, teko ilonen ja rempsee.
Humalassa uskalsin laittaa vastaan enemmänkin, koska oli tunne, että tota en pelkää nyt. Yleensä aamusin hiipi pelko, kun heräs. Eksäni käytti myös runsaasti alkoholia, käytti huumeita lähinnä viikonloppusin ja hormoneita. Sekoili ja sai kammottavia napsuja. Eksä teki muutaman yön katoomistemppuja usein, eli sulki puhelimen tai ei vastannu viesteihin, eikä soittoihin ja lopulta eksän kaveri valas taustaa yhen baari illan aikaan. Sano vaan, että kannattais varoo luottamasta liikaa. Aloin ihmetellä, että mitähän sä höliset nyt? Sano vaan, että ei ole ollu kertaakaan noina katoomistempuilla mun luottamuksen arvonen ja sano, että oli tehny mieli kertoo jo pitemmän aikaa mulle totuus. No, totuus järkytti ja uskoin, mitä kerto. Koska mun eksäni oli kuitenkin koko meijän suhteen ajan pitäny omaan eksäänsä yhteyttä ja ruinannu sinne yöks ja kahville keskellä yötä. Myönnän, että eksäni puhelinta ratsasin monesti ja aina jäi kiinni jostakin, aina annoin anteeks. Meijän suhteen loppupuolella sain vaan kerralla tarpeeks, pakkasin kamat ja hälytin vanhemmat hakemaan mua. Seuraavana eksä ja hänen kaverinsa tuli hakemaan mut takas ja se oli virhe. Eksäni lupas, että rauhottuu ja lopettaa yhteydenpidon eksäänsä ja mä uskoin, kun oltiin puhuttu asiat halki. Mikiään ei kuitenkaan muuttunu ja lopulta palattiin siihen samaan vanhaan kaavaan.
Tohon väliin jo muutti mun kaveri samalle paikkakunnalle, kuin missä mä asuin. Alettiin juosta baareissa. Noissa merkeissä menikin sit meijän suhteen loppu puolivuotta. Lopulta petin ite eksääni, en vaan jaksanu ajatella mitä tein ja tuntu, että en tee väärin. Toi oli tossa kohtaa ainoo keino, millä pääsin lopulta eroon eksästä. Jäin kiinni pettämisestä, kun eksäni könäs sinne baariin ja näki mut sen toisen miehen kanssa suutelemassa. Vaikka jäin kiinni niin menin yöks tuon miehen luo. Sunnuntaina vasta uskalsin mennä mun ja eksän yhteiseen kotiin pakkaamaan tavaroita. Muutin kaverini luo asumaan ja eron jälkeen en päässy heti eroon eksästä.
Kerran ajo multa yhen mies tuttavan baarista ulos ja oli ajanu sitä miestä pihalla pitkän matkan juosten takaa. Uhkaili sen perään ajon jälkeen mua siinä baarin eteisessä ja mä löin, olin vaan niin saakelin vihanen ja kurkkua myöten täynnä.
Nykysin on kaikki hyvin, mulla on ihana mies nyt. Nykyinen mieheni autto mua käymään asiaa läpi. Eli eksästä erosin 2008 talvella ja nykyisen mieheni tapasin 2008 loppu kesästä.
Eron jälkeen en kyenny käymään asioita läpi ja öisin näin hirveitä painajaisia. mun juominen oli jotain käsittämätöntä... Join arkisinkin ja kaverini oli aina mukana. Tutustuin meijän tulevaan kämppikseen, joka alko seurustelemaan mun kaverini kanssa ja muutettiin lopulta kolmistaan samaan asuntoon. Tossa vaiheessa, kun asuttiin jo yhessä niin tapasinkin hyvin pian mun nykysen miehen. Mun piti muuttaa kämppisten mukana pääkaupunkiin ja unohtaa miehet kokonaan. Olinkin sen miespuoleisen kämppiksen ja mun ystävän kanssa viettämässä iltaa, kun sanoin, että mun elämään ei enää miehiä tule. Samana iltana tapasin baarissa, tiskillä mieheni. Siitä alko uus, parempi elämä.
Nykynen mieheni autto pääsemään yli noista vaikeista ajoista ja itsetuntokin on nykysin hyvä. Alkuun pelkäsin yhteenmuuttoa ja olin kauhuissani, kun mieheni ehdotti sitä. Paniikissa mietin, että ei taas se alkaa ja taas kaikki menee pieleen. Pelko oli turha ja sillon puhuttiin koko yö ja käytiin läpi mun pelkoja jne.
Kaikki on menny hyvin, ollaan kihloissa ja meillä on 4v tytär :heart:. Ihmettelen, että selvisin, vaikka joskus niinä synkimpinä hetkinä olin varma, että en selviä koskaan. Nyt toi kaikki tuntuu vaan joltain kaukaselta painajaiselta. Mä selvisin.
2004 loppu kesästä muutin sillosen miehen kanssa yhteen, mulle vieraalle paikkakunnalle. Mulla ei ollu ketään muita tuolla vieraalla paikkakunnalla, olin yksin vaikka olin eksäni kanssa. Muutto päivänä löysin nipun pahoinpitelysyytteitä ja niitä oli paljon. Hälytyskellot ei soinu ja ajattelin vaan, että sillä on vaan teininä ollu vähän enempikin vaikeuksia. En mainninnu asiasta mitään ääneen ja annoin asian olla. Puoli vuotta yhteen muuton jälkeen alko kaikki mennä päin persettä. Eksäni teki hyvin selväks, että ei halunnu multa minkäänlaista läheisyyttä, ei halunnu puhua mistään asioista mun kanssa, enkä saanu näyttää tunteita ja mun piti pysyä jaloista pois. Alko käyttää henkistä väkivaltaa haukkumalla, solvaamalla, vertaamalla mua muihin naisiin, arvostelemalla mua, vittuilemalla, kiristämällä ja uhkailemalla. Kuvioihin tuli mukaan fyysinen väkivalta tukasta repimistä, heitti tavaroilla mua, tönimällä, vaatteista repimistä, lyömällä, puristamalla niin, että jäi jälkiä käsivarsiin ja sulkemalla lukittuun makuuhuoneeseen niin, että en päässy ulos kuin vasta aamulla.
Meijän suhteesta loppu puolivuotta meni siten, että nukuin olohuoneessa lattialla, en vaan halunnu enää tossa vaiheessa nukkua sen ihmisen lähellä. En koskaan saanu itkeä eksän nähen, nimittäin sekos täysiä siitä ja itkin aina piilossa jos oli paha olla. Kun hekinen väkivalta alko, aloin juoda... En vaan jaksanu kuunnella niitä juttuja selvinpäin. Itsetunto katos kokonaan ja aloin juoda enemmän ja enemmän. Fyysinen väkivalta kun alko, niin olin jo melki ajettu henkisesti täysin loppuun. Olin muuttunu säikyks, araks, vetäytyväks, karsastin uusia tuttavuuksia, en puhunu meijän asioista kenellekkään, olin hiljanen ja humalassa tekopirtee, teko ilonen ja rempsee.
Humalassa uskalsin laittaa vastaan enemmänkin, koska oli tunne, että tota en pelkää nyt. Yleensä aamusin hiipi pelko, kun heräs. Eksäni käytti myös runsaasti alkoholia, käytti huumeita lähinnä viikonloppusin ja hormoneita. Sekoili ja sai kammottavia napsuja. Eksä teki muutaman yön katoomistemppuja usein, eli sulki puhelimen tai ei vastannu viesteihin, eikä soittoihin ja lopulta eksän kaveri valas taustaa yhen baari illan aikaan. Sano vaan, että kannattais varoo luottamasta liikaa. Aloin ihmetellä, että mitähän sä höliset nyt? Sano vaan, että ei ole ollu kertaakaan noina katoomistempuilla mun luottamuksen arvonen ja sano, että oli tehny mieli kertoo jo pitemmän aikaa mulle totuus. No, totuus järkytti ja uskoin, mitä kerto. Koska mun eksäni oli kuitenkin koko meijän suhteen ajan pitäny omaan eksäänsä yhteyttä ja ruinannu sinne yöks ja kahville keskellä yötä. Myönnän, että eksäni puhelinta ratsasin monesti ja aina jäi kiinni jostakin, aina annoin anteeks. Meijän suhteen loppupuolella sain vaan kerralla tarpeeks, pakkasin kamat ja hälytin vanhemmat hakemaan mua. Seuraavana eksä ja hänen kaverinsa tuli hakemaan mut takas ja se oli virhe. Eksäni lupas, että rauhottuu ja lopettaa yhteydenpidon eksäänsä ja mä uskoin, kun oltiin puhuttu asiat halki. Mikiään ei kuitenkaan muuttunu ja lopulta palattiin siihen samaan vanhaan kaavaan.
Tohon väliin jo muutti mun kaveri samalle paikkakunnalle, kuin missä mä asuin. Alettiin juosta baareissa. Noissa merkeissä menikin sit meijän suhteen loppu puolivuotta. Lopulta petin ite eksääni, en vaan jaksanu ajatella mitä tein ja tuntu, että en tee väärin. Toi oli tossa kohtaa ainoo keino, millä pääsin lopulta eroon eksästä. Jäin kiinni pettämisestä, kun eksäni könäs sinne baariin ja näki mut sen toisen miehen kanssa suutelemassa. Vaikka jäin kiinni niin menin yöks tuon miehen luo. Sunnuntaina vasta uskalsin mennä mun ja eksän yhteiseen kotiin pakkaamaan tavaroita. Muutin kaverini luo asumaan ja eron jälkeen en päässy heti eroon eksästä.
Kerran ajo multa yhen mies tuttavan baarista ulos ja oli ajanu sitä miestä pihalla pitkän matkan juosten takaa. Uhkaili sen perään ajon jälkeen mua siinä baarin eteisessä ja mä löin, olin vaan niin saakelin vihanen ja kurkkua myöten täynnä.
Nykysin on kaikki hyvin, mulla on ihana mies nyt. Nykyinen mieheni autto mua käymään asiaa läpi. Eli eksästä erosin 2008 talvella ja nykyisen mieheni tapasin 2008 loppu kesästä.
Eron jälkeen en kyenny käymään asioita läpi ja öisin näin hirveitä painajaisia. mun juominen oli jotain käsittämätöntä... Join arkisinkin ja kaverini oli aina mukana. Tutustuin meijän tulevaan kämppikseen, joka alko seurustelemaan mun kaverini kanssa ja muutettiin lopulta kolmistaan samaan asuntoon. Tossa vaiheessa, kun asuttiin jo yhessä niin tapasinkin hyvin pian mun nykysen miehen. Mun piti muuttaa kämppisten mukana pääkaupunkiin ja unohtaa miehet kokonaan. Olinkin sen miespuoleisen kämppiksen ja mun ystävän kanssa viettämässä iltaa, kun sanoin, että mun elämään ei enää miehiä tule. Samana iltana tapasin baarissa, tiskillä mieheni. Siitä alko uus, parempi elämä
. Nykynen mieheni autto pääsemään yli noista vaikeista ajoista ja itsetuntokin on nykysin hyvä. Alkuun pelkäsin yhteenmuuttoa ja olin kauhuissani, kun mieheni ehdotti sitä. Paniikissa mietin, että ei taas se alkaa ja taas kaikki menee pieleen. Pelko oli turha ja sillon puhuttiin koko yö ja käytiin läpi mun pelkoja jne.
Kaikki on menny hyvin, ollaan kihloissa ja meillä on 4v tytär :heart:. Ihmettelen, että selvisin, vaikka joskus niinä synkimpinä hetkinä olin varma, että en selviä koskaan. Nyt toi kaikki tuntuu vaan joltain kaukaselta painajaiselta. Mä selvisin
.