Muistan ikuisesti sen illan, kun kasiluokkalaisena luin tarkemmin sairaudesta nimeltä masennus, ja tajusin itse sairastavani sitä. En kuitenkaan koskaan kertonut siitä kellekään. Nykyään järkyttää, että olin niin nuori, ja elämäni tuntui täysin tyhjältä ja toivottomalta.
Välillä se oli pahempana, välillä helpompana. Paraneminen alkoi pikkuhiljaa noin kakskymppisenä, ja 24 -vuotiaana muistan ensimmäisen puolen vuoden ilman masennusjaksoja. Nyt 27-vuotiaana olen täysin terve.
Vastoin yleistä käsitystä, paranin oma-aloitteisesti. Luin suuret määrät kirjallisuutta, tutkin asiaa ja kuinka onnellisuutta voi lisätä / masennusta vähentää.
Nykyään jokainen huono päivä joka minulla tulee vastaan, hetken surkuttelun jälkeen huomaankin olevani kiitollinen, että kyseessä on vain huono päivä, joka on kohta ohi. Opin myös, että onnellisuus ei ole juurikaan riippuvainen ulkoisista tekijöistä, vaan se on pääni sisällä. Uskon saavuttaneeni pysyvän onnellisuuden, toki niine huonoine päivineen.
Toivon, ettei aika kultaa koskaan muistoja noista pitkistä vuosista, lähes kymmenestä, jolloin joka ilta toivoin kuolevani nukkuessani, ja joka aamu petyin kun en kuollutkaan. Vain muistamalla tämän voin täysin ymmärtää heitä, jotka käyvät nyt läpi samaa asiaa.