Monenlaisia kommentteja tullut, kiitos niistä asiallisista. Olen itse asiassa lähdössä koko ensi viikoksi lasten kanssa pois, kyläilemään monen sadan kilometrin päähän vanhemmilleni. Se siis tuo aikaa ajatella molemmille osapuolille. Mutta jos en tänään saa varatuksi lääkäriaikaa niin mies kyllä hermostuu taas
En ole oikein saanut kommentteja siitä, miten tällaisen päätöksen jälkeen parisuhde voi. Siitä olisi hyvä kuulla jos jollakin on kokemuksia.
Keskeytykseen pakottaminen eli tapahdu fyysisesti vaan sanomalla, että kerta kaikkiaan muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja minun on turha muusta haaveilla kun olen ollut tietoinen hänen kannastaan (että lapsiluku on täynnä).
Pakko vielä kommentoida miehen osallistumista perheen arkeen lasten kanssa. On jotenkin hassua, että mies pelkää kolmannen lapsen tuovan ylitsepääsemättömän vaivan ja äärimmäisen lapsikeskeisen elämän meille. Minähän sen kolmannenkin hoitaisin. Oikeasti meidän kotielämä lasten kanssa on jo nyt aika lailla minun harteillani. Otetaan esimerkiksi yksi vapaa viikonlopun päivä:
Aamulla herään aikaisin lasten kanssa, syön aamupalan jatkuvien keskeytysten kera jne. Mies tulee parin tunnin päästä alakertaan, keittää kahvit ja lukee lehden kaikessa rauhassa. Samaan aikaan minä teen lasten kanssa aamutoimet jne. Sitten lähden lasten kanssa ulos, mies jää kotiin tietokoneelle. Tullaan sisälle, teen ruokaa (joskus nakitan sen homman miehelle), sitten nuorempi päikkäreille. Mies keittää kahvit ja vetäytyy omaan nurkkaansa. Vanhempi lapsi jää katsomaan videota, itse lähden lenkille. Tultuani nuorempi herää. Mies lähtee kuntosalille/peliin tms. Minä leikin lasten kanssa. Illalla saunassa, hoidan lapsille iltapalat. Lapset nukkumaan. Oma aika alkaa
Mieheni mielikuva monilapsisen perheen arjesta tulee arvatenkin hänen seurattuaan aikoinaan siskonsa perhettä, jossa oli 3 pientä lasta pienillä ikäeroilla, ja jotka harrastivat kaikkea mahdollista niin, että vanhempien vapaa-aika meni jäähalleilla ja ties missä. Ei meille ole sellaista tiedossa näiden kahdenkaan lapsen kanssa. Tämä siis näin vastauksena muutamiin tulleisiin kommentteihin. En halua sovittaa itselleni marttyyrin viittaa tällä kertomuksella vaan vain osoittaa, että tosiaan ne lapset tosiaan hoidan. Miehellä on totta kai oikeus mielipiteeseensä, minusta vain sen perustelut hieman ontuvat. Ilmeisesti sitten jo tämä nykymallinen perhe-elämä menee miehellä siellä sietokyvyn ylärajoilla.
Minusta siis kolmas lapsi ei aiheuttaisi mieheni näkemää katastrofia. Mutta mies tuntuu päätöksensä tehneen eikä se ole pyörrettävissä (ja vaikka minun perustelut vähän uppoaisivatkin häneen niin ei voi arvatenkaan muuttaa mieltä koska ei halua antaa periksi). Kun en saa miehen päätä käännettyä tässä asiassa niin ei tunnu auttavan muu kuin tyytyä kohtaloonsa.