M
m-l :(
Vieras
Hei!
Itse olen itseni tilanteeseen ajanut / päästänyt / ... Itseäni tässä on syyttäminen tämän hetkisestä tunnetilasta, mutta minkäs itselleen mahtaa, vai mahtaako?
Ristiriitainen tilanne, olen ihastunut ja ahdostunut tilanteeseen samanaikaan. En sen takia, että olen ihastunut, vaan miehen käytös ihmetyttää ja ahdistaa! Olen aivan varma, että hän viihtyy kanssani, ja haluaa viettää aikaa kanssani, mutta ei silti halua sopia mitään varmaa seuraavasta tapaamisesta. Olemme puhuneet, mitä voimme yhdessä tehdä joskus. Tapaamisten väli on pitkä, liian pitkä! Eikä juuri pidä yhteyttä, eli erittäin harvoin vastaa soittoihini ja viesteihini. Enkä minäkään niitä kovin usein laita, en siis pommita mitenkään.
Tiedän, että hänellä on aikaa vievä työ ja muita aktiviteetteja (harrastus yms.) ja on ihmisiä, jotka eivät tiiviisti pidä yhteyttä (niitäkin kun on)
Tämä hiljaisuus tapaamisten välillä on täysin ristiriidassa sen kanssa millainen hän on, kun vietämme aikaa yhdessä. Ja sitä en voi ymmärtää, enkä käsittää
Minulle tällainen hiljaisuus tarkoittaa, että "ei voisi vähempää kiinnostaa", mutta käytöksensä nähdessämme puhuu sitä vastaan. En ymmärrä...
Olen puhunut hänelle, miltä tämä minusta tuntuu, ja hän tuntuu ymmärtävän sen, mutta silti sama vain jatkuu. Enkä minä mahdottomia pyydä, puhelua, tekstaria silloin tällöin, vastausta mun yhteydenottoon. Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa??? Ja ymmärtää, että hän ei ole minulle "se oikea". Mutta kun muuten meillä synkkaa monella saralla todella hyvin ja ajatusmaailmamme kohtaavat, en siis tahtoisi luovuttaa, vaan yrittää ymmärtää... jos tätä voi ymmärtää...
Ehkä tämä on aivan väärä paikka purkautua tästä, mutta jospa joku näkisi valoa tunnelin päässä? Tai muuten osaisi lohduttaa muutamalla sanalla
Mun täytyy kyllä tehdä jotain itsetutkiskeluakin, jotain mussa / mun käytöksessä täytyy olla vialla, kun hän ei ole ensimmäinen vastaava "tapaus" mun elämässä. Tapaankohan koskaan "normaalia" miestä, tähän asti on ollut joko sitoutumiskammoinen tai sitten ripustautuja, ja molemmat ahdistavat yhtä lailla. Jotain mun mussa pitää muuttaa, jotta tällaiset eivät hakeutuisi mun seuraan, mutta mitä???
Kohtalotovereita varmasti löytyy - miten sinä olet vastaavasta tilanteesta selviytynyt?
Itse olen itseni tilanteeseen ajanut / päästänyt / ... Itseäni tässä on syyttäminen tämän hetkisestä tunnetilasta, mutta minkäs itselleen mahtaa, vai mahtaako?
Ristiriitainen tilanne, olen ihastunut ja ahdostunut tilanteeseen samanaikaan. En sen takia, että olen ihastunut, vaan miehen käytös ihmetyttää ja ahdistaa! Olen aivan varma, että hän viihtyy kanssani, ja haluaa viettää aikaa kanssani, mutta ei silti halua sopia mitään varmaa seuraavasta tapaamisesta. Olemme puhuneet, mitä voimme yhdessä tehdä joskus. Tapaamisten väli on pitkä, liian pitkä! Eikä juuri pidä yhteyttä, eli erittäin harvoin vastaa soittoihini ja viesteihini. Enkä minäkään niitä kovin usein laita, en siis pommita mitenkään.
Tiedän, että hänellä on aikaa vievä työ ja muita aktiviteetteja (harrastus yms.) ja on ihmisiä, jotka eivät tiiviisti pidä yhteyttä (niitäkin kun on)
Tämä hiljaisuus tapaamisten välillä on täysin ristiriidassa sen kanssa millainen hän on, kun vietämme aikaa yhdessä. Ja sitä en voi ymmärtää, enkä käsittää
Minulle tällainen hiljaisuus tarkoittaa, että "ei voisi vähempää kiinnostaa", mutta käytöksensä nähdessämme puhuu sitä vastaan. En ymmärrä...
Olen puhunut hänelle, miltä tämä minusta tuntuu, ja hän tuntuu ymmärtävän sen, mutta silti sama vain jatkuu. Enkä minä mahdottomia pyydä, puhelua, tekstaria silloin tällöin, vastausta mun yhteydenottoon. Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa??? Ja ymmärtää, että hän ei ole minulle "se oikea". Mutta kun muuten meillä synkkaa monella saralla todella hyvin ja ajatusmaailmamme kohtaavat, en siis tahtoisi luovuttaa, vaan yrittää ymmärtää... jos tätä voi ymmärtää...
Ehkä tämä on aivan väärä paikka purkautua tästä, mutta jospa joku näkisi valoa tunnelin päässä? Tai muuten osaisi lohduttaa muutamalla sanalla
Mun täytyy kyllä tehdä jotain itsetutkiskeluakin, jotain mussa / mun käytöksessä täytyy olla vialla, kun hän ei ole ensimmäinen vastaava "tapaus" mun elämässä. Tapaankohan koskaan "normaalia" miestä, tähän asti on ollut joko sitoutumiskammoinen tai sitten ripustautuja, ja molemmat ahdistavat yhtä lailla. Jotain mun mussa pitää muuttaa, jotta tällaiset eivät hakeutuisi mun seuraan, mutta mitä???
Kohtalotovereita varmasti löytyy - miten sinä olet vastaavasta tilanteesta selviytynyt?