Löysin tämän palstan googlettamalla selkäsauna. Ja onkin ensimmäinen kerta, kun löydän suomenkielistä tarinaa aiheesta, joka on seurannut minua koko pienen ikäni (täytän 20v maaliskuussa).
Kouluun mentyäni ystävystyin vilkkaan, johonkin uskonnolliseen lahkoon kuuluvan perheen pojan Joonaksen kanssa. Kun olimme ensimmäistä kertaa uimahallissa koulun kanssa, huomasin viereiseen pukukaappiin riisuutuvan Joonaksen takapuolessa punertavia remmin jälkiä. Ne kiinnostivat minua niin vastustamattomasti, että oli aivan pakko kysyä Joonakselta niistä kotimatkalla. Hän katsoi minua kuin hölmöä:
- Kai ny on, ku oon saanu remmiä!
Joonas oli avoin luonne, ja melkein ilman kysymistä hän kertoi yksityiskohtaisesti, miten heidän perheessään kurinpito tapahtuu. Selkään tulee, tai oikeastaan pyllylle, hän sanoi. Siksi selkäsaunoja kutsuttiin heidän kotonaan pylläreiksi. Pienenä saa risua ja koululaisena alkaa saada remmiä. Jäljet olivat peräisin Joonaksen ensimmäisestä remmipylläristä. Elettiin siis 1990-luvun puoliväliä.
-Sattuukse?, kysyin.
- No niin . . . (kuiskaten) perkelesti!
- Itkitkö?
- En vaan huusin niin kovaa ku pystyin!
Tämän keskustelun tuoma informaatio kiinnosti minua valtavasti. Kyselin Joonakselta aika ajoin, että onko hän saanut viime aikoina pylläreitä. Lopulta hän tuskastui kysymyksiini ja lupasi kertoa, kun seuraavan kerran on saanut.
Minua alkoi myös kiinnostaa pyllärin saaminen. Ehdotin sitä joskus kymmenvuotiaana rangaistukseksi jostain kolttosestani, mutta vanhemmat vain pyörittelivät päätään ja ihmettelivät, mistä olen moista hölynpölyä saanut päähäni. Meillä asiat ratkastiin keskustelemalla. Oltiin moderni perhe.
Jouduin siis elämään monta vuotta ilman tätä hienoa kokemusta, vain Joonaksen ensikäden pyllärikertomusten varassa, joita onnekseni sentään tapahtui muutaman kerran vuosittain. Kunnes sitten pesäpalloleirillä taivas aukeni.
Olimme matkustaneet vieraaseen kaupunkiin viikoksi koko joukkueen voimin osallistuaksemme sen vuoden epäviralliseen D-juniorien Suomen mestaruusturnaukseen. Olimme menneet seuraan Joonaksen kanssa jo ekan luokan keväällä ja kuuluimme joukkueen parhaimmistoon. Leirillä oli mukana myös Joonaksen isä joukkueen huoltajana.
Leirillä oli otteluiden ja harjoitusten välillä myös vapaa-aikaa, ja saimme olla paljon ihan keskenämme. Niinpä sitten joukossa tyhmyys tiivistyi ja syyllistyimme joukolla myymälävarkauksiin paikallisessa valintamyymälässä, muutamat meistä - minä mukaanlukien - vielä joukkueen edustusasu päällä.
Käry kävi ja valmentaja ilmoitti, että tämän joukkueen leiri loppui tähän: hän ei varasjoukkueen kanssa jatka. Valmentaja poistui ja käski alkaa pakata, lähtö olisi tunnin kuluttua.
Itku kurkussa aloimme pakata, kunnes Joonas joukkueen kapteenina ilmoitti, että ei suostuta tähän. Me ihmettelimme, miten niin ei suostuta. Joonaksella oli ehdotus, että pyydetään anteeksi, palautetaan pöllityt tavarat ja lopuksi pyydetään hänen isäänsä ja valmentajaa antamaan meille selkään.
Useimmat pojista olivat ihan hoomoilasina, että mitä se selkään tarkoittaa. Joonas selitti tarkasti ja lopetti ehdotuksensa:
- Se sattuu ihan hirveesti, ei pysty oleen itkemättä mutta se on nopeesti ohi eikä kauaa satu ja saadaan ehkä jäädä vielä pelaamaan. Se on meiän ainoo mahollisuus!
Minä olin tietenkin heti valmis kuin lukkari sotaan ja komppasin vahvasti Joonaksen ehdotusta. Pojat hetken epäröivät, mutta kun pari rohkeinta (tai pesäpallohulluinta) suostui, teki ryhmä- ja joukkuepaine tehtävänsä ja kaikki rötöksiin syyllistyneet (yhdeksän kahdestatoista) suostuivat.
Minut lähetettiin kertomaan joukkueemme aikuisille, että meillä olisi ehdotus. Kun tulin miesten kanssa takaisin, koko muu joukkue istui jälleen ringissä odottamassa.
Joonas osoitti, miksi oli joukkueen kapteeni. Hän piti kertakaikkiaan vastustamattoman katumuspuheen. Seisten, kyynelten virratessa pitkin poskia hän vetosi ihmisen - ja varsinkin lapsen - ymmärtämättömyyteen ja ajattelemattomuuteen, vuoden aikana tehtyyn ahkeraan, kovaankin yhteiseen harjoitteluun sekä miehiseen ajatteluun, että virheistä tulee seurata rangaistus, ja ehdotti:
- Me mennään palauttamaan varastetut tavarat ja korvataan ne joita ei voi palauttaa ja pyydetään anteeksi järjestäjiltä ja omalta seuralta. Sitte te annatte meille jokaiselle kunnon selkäsaunan, homma on loppuunkäsitelty ja me jatketaan pelaamista ja voitetaan Suomen mestaruus!
Koko esipuberteettisen sieluni voimalla rakastin tuota poikaa. Aikuiset lähtivät neuvottelemaan ja me istuimme kuin tulisilla hiilillä. Mitä tahansa he päättäisivät, kummassakin vaihtoehdossa oli hyvät puolensa!
Muutamassa minuutissa miehet tulivat takaisin ja ilmoittivat, että ehdotus on hyväksytty, mutta selkäsauna tulee nyt heti alkuun, kun kaikki ovat paikalla. Meidät komennettiin käytävään ja sieltä yksitellen takaisin luokkaan kuritettavaksi.
Joonas meni tietenkin idean isänä ja kapteenina ensimmäisenä. Hetken kuluttua kuulimme oven läpi pistoolinlaukauksia muistuttavia läjähdyksiä, Joonaksen kiljaisuja ja lopulta hänen jatkuvaa, tukahdutettua parkuaan.
Pian äänet vaimenivat. Tiesin että oli minun vuoroni. Perhoset rellestivät mahassa, mehiläiset surisivat päässäni ja tulevan miehuuteni merkki tykytti pystyssä alavatsaani vasten. Joonas tuli silmiään pyyhkien,yhä nyyhkyttäen ja housujaan nostellen käytävään. Minä astuin sisään: tilaisuus, jota olin jo lähes viisi vuotta ja reilut 40% koko iästäni odottanut, oli tapahtuva nyt. Tuntui kuin sielu olisi irronnut ruumiistani, tunsin katselevani tapahtumia luokan katon rajasta.
Kuin unessa kuulin komennot. Housut pois jalasta! Käännyin selin miehiin, vedin verkkarit ja kalsarit yhdellä vedolla nilkkoihin ja potkaisin niiden mukana pelitossutkin jalasta. Ota tyynysi mukaan! Astelin luokan perälle ja sain peitettyä tyynyllä seisokkini kun palasin takaisin. Mene pitkällesi maha tätä penkkiä vasten! Kämmenet ja varpaat lattialle. Tyyny pään kohdalle ja naama sitä vasten, ettei parku kuulu koko kaupunkiin! Asetuin vaadittuun asentoon.
Valmentaja kyykistyi eteeni, näytti pelinjohtajan viuhkasta irrottamaansa kirkkaanpunaista muovilapaa kädessään ja sanoi, että saisin sillä 15 läimäystä takamuksilleni.Tyynyyn saisin kiljua niin paljon kuin haluan. Käsiä en saa viedä eteen enkä muutenkaan liikkua paikaltani ennenkuin saan luvan. Muussa tapauksessa joudun menemään takaisin käytävään jonon perään ja tulemaan vuorollani taas uudestaan.
Nyökkäsin. Valmentaja nousi ja asteli vasemmalle puolelleni. Vedä paidanhelmaa ylemmäs! Sen tehtyäni ja laskettuani kämmenet taas lattiaan valmentaja kysyi olinko valmis. Myönnettyäni pamahti ensimmäinen isku.
Pistoolinlaukaus täytti huoneen. Sekunnin murto-osaa myöhemmin tunsin hirveän, sietämättömän kivun pakaroillani. Haukoin hämmästyksestä henkeä: miten mikään voi sattua noin kamalasti. Samassa uusi laukaus. Uusi kivun räjähdys. Huusin täyttä kurkkua tyynyyni. En ehtinyt edes vetää henkeä, kun kolmas isku läjähti. Minusta tuntui, että tukehdun. Ilma oli lopussa mutta takapuolen kipu pakotti silti yrittämään huutamista. Neljäs lyönti. Tuntui kuin takapuoli olisi tulessa. Sain henkeä ja kiljuin niin kovaa kuin pystyin. Viides lyönti. Vasta viides, kymmenen jäljellä! Pelkasin kuolevani siihen paikkaan. En pysynyt enää laskuissa lyöntien määrästä. Ulvoin ääni käheänä ja yritin keskittyä pysymään asennossa. Jokainen uusi läimäys tuntui edellistä kipeämmältä. Aloin toivoa, että kuolisin. Jossain vaiheessa olin irrottanut varpaat lattiasta ja alkanut potkia jaloillani ilmaan. Valmentaja lopetti lyömisen ja odotti, että lakkaisin sen verran huutamasta, että kuulisin puhetta:Jalat alas, ei olla vielä valmiit!
Pelästyin, että joudun kesken käytävään ja asetin varpaani kiltisti lattialle. Kuritus jatkui mutta pieni hengähdystauko oli tehnyt minulle hyvää. Vaikka heti seuraava isku pakotti taas parkumaan suoraan huutoa, kipu ei jotenkin enää tuntunut pahenevan. Pystyin jopa hallitsemaan vartaloani enkä enää potkinut. Makasin vain aloillani kuritukseen alistuneena ja kiljuin keuhkoni tyynylle. Laskin jopa loput läimäykset. Kuusi. Ei tullut enempää.
Sain luvan nousta. Kömmin jaloilleni. Koko kroppani tärisi, perse oli tulikuuma. Kosketus sattui siihen. Pippeli oli kutistunut normaaliakin pienemmäksi.
- Anteeksi ja - kiitos! sanoin miehille, jotka ystävällisesti hymyillen kiittivät puolestaan vastuunkannosta, rohkeudesta ja seurausten hyväksymisestä. Ja käskivät viedä tyynyn takaisin.
Heitin tyynyn paikalleni, haparoin housuni lattialta enkä ollut saada niitä jalkaan. Lopulta hivutin ne polttavan takapuoleni peitoksi ja painuin käytävään. Samalla oven avauksella seuraava poika astui kohti kohtaloaan. Joonas nojaili virne naamallaan seinään vähän taaempana.
- No tekikö gutaa? hän uteli.
Sanaakaan sanomatta halasin häntä, kunnes luokasta kuuluva läiske ja tyynyyn painettu parku houkutteli meidätkin oven taakse kuuntelemaan. Nautin jokaisesen läimäyksen äänestä ja viimeisen pojan saatua osansa olin hiestä läpimärkä ja onneen pakahtumaisillani
Joukkueemme pelasi seuraavana päivänä kuin unelma. Siinä pahojen tekojen hyvityksestä ja kovasta rangaistuksesta tulleesta euforiasta syntyi ennenkokematon joukkuehenki. Siinä hurmoksessa kaatuivat niin Sotkamon Jymyn, Oulun Lipon, Siilinjärven Pesiksen kuin Hyvinkään Tahkonkin joukkueet. Pääsimme finaalisarjaan, jossa hävisimme pronssiottelun. Olisi varmaan pitänyt käydä varkaissa myös ottelua edeltävänä päivänä!
Sori, tuli vähän pitkä, kun innostuin muistelemaan!
. Muutaman kilon pudotus varmaan onnistuisi minultakin tällä keinolla.