Mielipiteitä lapsen "itkettämisestä".

[papan mamma]

Meidän pian 1 vee poika on koko pienen ikänsä ollut itkuinen ja oikein toden teolla äidin poika. Ns. vaativa lapsi.
Rakas ja ihana, mutta voimia paljon vievä.
Ja itkee siis mun perään kaiken päivää. En voi tehdä mitään. Tai siis teen ja sen ajan poika itkee lahkeessa roikkuen. Tämä vaihe on kestänyt noin neljä kuukautta, niin kauan kun on seisomisen osannut.

Mutta siis, miehen mielipide on, että antaa toisen huutaa jonkin aikaa. Että kyllä hän oppii, ettei aina voi olla sylissä.
Mun sydän ei näin anna tehdä. Otan syliin ja roikotan siinä, aina kun voin.
Miehen työpaikan naiset olivat miehen kanssa samoilla linjoilla.

Mitä te olette mieltä? Pitäiskö mun enemmän huudattaa toista vai jatkaa valitsemallani tiellä. (ja kärsiä karmeista niskavaivoista, migreenistä ja väsymyksestä. :ashamed: )

:flower:

 

[Matami-Mutkula]

Meillä kanssa kakkonen tosi riippuvainen minusta.. ihan kylmästi vaan olen antanu vähän aikaa huutaa vaikka samassa huoneessa oltaskiin koska aina en voi oikeesti pitää sylissä.. en sais mitään kotihommiakaan tehtyä jos koko ajan roikottasin mukana.

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Kantoliinaan lonkalle... niin minä roudasin riiviöitä, kunnes henkinen napanuora venyi riittävästi. ei lasta saa itkettää.

Ja kädet jäävät vapaiksi kotihommiin Eikä omatunto paina.

 

[miee]

Hanki liina tai kantoreppu, niin on ergonomisempi kanniskella. Tuo vaihe kuitenkin MENEE ohi

 

[pupu tupuna]

en kyllä jaksais ton ikäistä kantaa kokoajan,se mikä ei tapa vahvistaa

 

[Timppa]

Meillä ainakin tehdään ne hommat mitkä on tarkoitus ja sitten pidetään sylissä.Kolmen kanssa se olisikin aika mahdotonta kantaa koko ajan.

 

[superi]

mulla 1v 10kk ja vasta hiljan se on oppinut olemaan huutamatta.. siihen asti kannoin, ja kannoin ja kannoin.. perunatkin kuorin poika sylkässä
olikin ihme kun kerran vaan tokasin että äiti nyt pyyhkii tän tiskipöydän ja sillä hyvä, niin jätkä vähän aikaa jupisi ja lähti sitten omiin leikkeihin..
eli en antanu huutaa vaan osotin että vaihe menee ohi..

 

[kookosta]

Mä olen kyllä kylmästi antanu pojan huutaa jos oon vaikka laittanu sille ruokaa valmiiks (kuumia kattiloita ja kiehuvaa vettä ) ja ottanu syliin kun oon saanu ns. vaaralliset asiat tehtyä.

Ja meillä toi alko huutaan aina just sillon kun olin tekeen ruokaa tai vaikka laittamassa kusisia vaippoja koneeseen, eli sillon kun on kaikkein huonoin hetki pyrkiä syliteltäväks. Ja kaiken lisäks lähestulkoon aina ennen noita epäsopivissa tilanteissa syliin pyrkimisiä on ollut vaikka kuinka kauan tilanne, että sylissä olis voinu kiehnätä. Mutta ei, sillon vaan kun mammalla olis jotain muuta meneillään.
Muuten saa olla sylissä vaikka päivät pääkseen, mutta jokku asiat on vaan tehtävä.

 

[papan mamma]

Kantoreppu löytyisi, liinaa vierastan.
Mutta mutta... Tää on hankalaa. :/
Annan toisen itkeä siis jonkin verran, kun on ihan pakko esim. laittaa ruokaa ym., mutta kun vapaudun otan syliin. Ja hän painaa jo varmaan 12 kiloa, joten kannettavaa on.

En enää tiedä mitä meinasin sanoa... :ashamed:
Ehkä tässä enemmän ahdistaa mun oma henkinen väsyminen. Välillä tuntuu etten vaan jaksa enää...

 

[superi]

mulla 1v 10kk ja vasta hiljan se on oppinut olemaan huutamatta.. siihen asti kannoin, ja kannoin ja kannoin.. perunatkin kuorin poika sylkässä
olikin ihme kun kerran vaan tokasin että äiti nyt pyyhkii tän tiskipöydän ja sillä hyvä, niin jätkä vähän aikaa jupisi ja lähti sitten omiin leikkeihin..
eli en antanu huutaa vaan osotin että vaihe menee ohi..

osotin-->odotin

 

[mie]

Ei saa huudattaa mutta pitäis keksiä mistä johtuu toi jatkuva huutaminen? Jostain johtuu toi turvattomuuden tunne.
Ensin on hoidettava niin että lapsella turvallinen olo .

 

[Aaban]

En tykkää huudattamisesta ja tuskin se tuossa tapauksessa auttaisikaan. Jos lapsi haluaa olla lähelläsi, niin hän haluaa...

 

[papan mamma]

Ei saa huudattaa mutta pitäis keksiä mistä johtuu toi jatkuva huutaminen? Jostain johtuu toi turvattomuuden tunne.
Ensin on hoidettava niin että lapsella turvallinen olo .

Miten sen tekisin? En keksi mistä voisi johtua tuo turvattomuus?
Kaikki on ihan ok, mä olen kotona lasten kanssa ja tehdään kaikkea yhdessä. Lapsilla on hyvä isä, koskaan ei lapsia ole hylätty tms. Olen neuvoton.

 

[Ninniliina]

Voi apua! Sieluni silmin nään tulevaisuuden tuon kakkosen kanssa...
No joo: mä en halua itkettää turhaan ja kestän hirveen huonosti lasten itkua. Mutta kun on pakko tehdä jotain niin sillon on. Ei se hätä nyt voi olla niin supersuuri, jos kuitenkin esim. on koko ajan samassa huoneessa ja näkösällä? Sitten kun on homma tehty niin sitten pääsee syliin ja tyynnytellään ja höpistään =)

 

[Ninniliina]

Ei saa huudattaa mutta pitäis keksiä mistä johtuu toi jatkuva huutaminen? Jostain johtuu toi turvattomuuden tunne.
Ensin on hoidettava niin että lapsella turvallinen olo .

Miten sen tekisin? En keksi mistä voisi johtua tuo turvattomuus?
Kaikki on ihan ok, mä olen kotona lasten kanssa ja tehdään kaikkea yhdessä. Lapsilla on hyvä isä, koskaan ei lapsia ole hylätty tms. Olen neuvoton.

En mä usko, että siihen mitään tiettyä syytä välttämättä on. Eli älä nyt ihmeessä ap ala ainakaan itseäsi syyttämään! Toiset lapset on takertuvaisempia kuin toiset. Meillä esikko on aina ollu supersosiaalinen eikä ole koskaan vierastanut. Tämä toinen on aivan erilainen, kuten jo aiemmin sanoin.

 

[isoäiti mölykylästä]

aika lailla olen samaa mieltä miehesi kanssa, kyllä lapsi tottuu, ei se kovin kauan itkeskele, siihen ettei koko ajan voi olla kimpussa. meillä ainaki on tottuneet suht helposti. toki lapsia pitää helliä ja pitää sylissä, vaan ei koko ajan tarvii

 

[papan mamma]

Yritän koko ajan itselleni sanoa, ettei vika voi ainakaan kokonaan olla minussa. :ashamed:
Meilläkin esikoinen 2 vee on tosi reipas ja sosiaalinen, ei ole koskaan ollut takertunut minuun vaan luottaa kaikkiin ihmisiin ja on kaikkien kaveri. Hymypoika. =)

Siksi ihmettelenkin, että kuinka olisin voinut toisen lapsen kasvattaa niin kieroon, että turvattomuus aiheuttaisi näin pahoja oireita. :/

 

[minä]

mulla tuli kanssa mieleen et onkohan joku syy, miksi niin itkuinen? Oletteko neuvolassa jutelleet? Voisko olla jotain muuta kuin "pelkkää" itkuisuutta?

En mitenkään halua verrata teidän lastanne omaani, mutta kerronpa esimerkin.
Lapsemme on aina ollut arka. N. vuosi sitten kuitenkin arkuus meni aivan yli, pelkäsi jopa vieraita lapsia. Kävimme kuitenkin esim. avoimessa päiväkodissa ja vauvauinnissa säännöllisesti, joten muita lapsia nähtiin kyllä. Tuttujakin arasteli (mummi,ukki, mamma ja pappa) aina vähintään tunnin ennenkuin uskalsi mitään sanoa. Jos hänelle puhuttiin ensin, alkoi aina itkemään. Poika oli 2,5v. Kolmevuotisneuvolassa murehdin asiaa ja otettiin yhteyttä psykologiinkin joka oli vielä sitä mieltä että katsellaan. Poika oli osaviikkohoidossa vaikka olin äitiyslomalla, että saisi sosiaalisia taitoja lisää. Sitten lokakuussa (3v ja 1kk iässä) rysähti. Pojalla todettiin diabetes. Insuliinihoidon aloittamista seuraavana päivänä olimme saaneet oman reippaan poikamme takaisin. Ei puhettakaan yltiöarastelusta tai suoranaisesta ihmisten pelkäämisestä. Jutteli hoitajille pienen ujouden jälkeen niinkuin aina olisi heidät tuntenut, mummin syliin ryntäsi heti kun tulivat katsomaan jne.
Lääkärin kanssa sitä puhuttiin ja todettiin että luultavasti ahdistus ja arkuus oli tulosta pitkään jatkuneista korkeista sokereista.

En halua pelotella, mutta jos lapsesi itkuisuus sinua huolestuttaa/väsyttää/askarruttaa, niin kannattaa miettiä kaikki vaihtoehdot selvittää tilanne.

 

[Aaban]

Jotkut vauvat/ lapset ovat sellaisia, että kaipaavat enemmän läheisyyttä. Tuo ikäkin on sellainen, että kyse on varmaan ihan normaalista eroahdistuksesta, joka kyllä menee aikanaan ohi. Ei siihen mitään sen kummempaa syytä tarvitse olla...

 

[papan mamma]

Kiitos minä. :flower:

Olemme kyllä puhuneet useaan otteeseen lääkärille ajan varaamisesta, mutta aina se on jäänyt. Kun ei poika kuitenkaan muka "sairas" ole. :/
Neuvolassa olen asiasta puhunut, mutta eipä sieltä apuja tule. En oikein osaa niihin turvata oikeissa ongelmissa.
Ja meillä on niitä käyntejä tosi harvoin, taitaa Lahti säästää siinäkin.

Mutta otanpa nyt ja varaan ajan kunnon lastenlääkärille, tutkitaan vaikkei vikaa olisikaan. =)

 

[papan mamma]

Jotkut vauvat/ lapset ovat sellaisia, että kaipaavat enemmän läheisyyttä. Tuo ikäkin on sellainen, että kyse on varmaan ihan normaalista eroahdistuksesta, joka kyllä menee aikanaan ohi. Ei siihen mitään sen kummempaa syytä tarvitse olla...

Mutta kuinka kauan tämä ikä kestää? Mikä on normaalia ja mikä ei... :ashamed:

 

[minä]

Kiitos minä. :flower:

Olemme kyllä puhuneet useaan otteeseen lääkärille ajan varaamisesta, mutta aina se on jäänyt. Kun ei poika kuitenkaan muka "sairas" ole. :/
Neuvolassa olen asiasta puhunut, mutta eipä sieltä apuja tule. En oikein osaa niihin turvata oikeissa ongelmissa.
Ja meillä on niitä käyntejä tosi harvoin, taitaa Lahti säästää siinäkin.

Mutta otanpa nyt ja varaan ajan kunnon lastenlääkärille, tutkitaan vaikkei vikaa olisikaan. =)

Onhan se hyvä varata... olen todellakin oppinut että parempi katsoa kuin katua!!! =)
Voimia sinulle ja perheellesi!

 

[Madicken04]

Meillä kakkonen on ollut tuollainen hankalasti viihdytettävä, paljon kitisevä ja huutavakin lapsi. Kyllähän tuota tuli vauvana ja ispmpanakin kannettua niin että selkä tekee kipiää yhäkin. Lopulta piti tulla järkiinsä ja miettiä että meillä oli todella kaksi kävelemätöntä ja siksi paljon kanniskeltavaa lasta. Selkäkovilla jo noissa pakollisissa kantamisissa ja nostelemisissa, joten raa-asti jätin turhat kanniskelemiset pois.

Neiti sitten vaan kiukutteli jaloissa kun tien kotitöitä, josksus antamani lelut auttoivat ja toisnaan ei. Kaikenlaista on kokeiltu ja toisina päivinä hommat sujuvatkin ilman turhia kitinöitä, mutta toisnaan ei. Miehellä on meillä heikompi kitinän-sietokyky ja hän kanniskelee tyttöä (nyt 1v9kk) huomattavasti enemmän kuin minä. Ja saa luonnollisesti kotitöitä tehtyä vähemmän...

 

[papan mamma]

Meillä kakkonen on ollut tuollainen hankalasti viihdytettävä, paljon kitisevä ja huutavakin lapsi. Kyllähän tuota tuli vauvana ja ispmpanakin kannettua niin että selkä tekee kipiää yhäkin. Lopulta piti tulla järkiinsä ja miettiä että meillä oli todella kaksi kävelemätöntä ja siksi paljon kanniskeltavaa lasta. Selkäkovilla jo noissa pakollisissa kantamisissa ja nostelemisissa, joten raa-asti jätin turhat kanniskelemiset pois.

Neiti sitten vaan kiukutteli jaloissa kun tien kotitöitä, josksus antamani lelut auttoivat ja toisnaan ei. Kaikenlaista on kokeiltu ja toisina päivinä hommat sujuvatkin ilman turhia kitinöitä, mutta toisnaan ei. Miehellä on meillä heikompi kitinän-sietokyky ja hän kanniskelee tyttöä (nyt 1v9kk) huomattavasti enemmän kuin minä. Ja saa luonnollisesti kotitöitä tehtyä vähemmän...

Ehkä munkin olisi vaan kovetettava sydän ja annettava toisen itkeä vähän. Sittenpä näkisin, että tottuuko toinen vai ei.
Syksyllä on hoitoon lähtö edessä ja sitä enne ois hyvä vähän ainakin oppia reippautta.

 

[voi elämän kevät]

Me naiset, ÄIDIT sitten osaamme tämän. Jos emme itse syyllistä itseämme aivan kaikesta, mikä kotiin ja lapsiin liittyy, niin siihen hommaan kyllä löytyy muita äitejä, jotka sen syyllisyyden saa päällesi kaadettua.

Mulla on neljä lasta. Toiseksi nuorin on 4 v ja edelleen roikkuu minussa kiinni. Toisinaan ihan reidessä, niin että mies saa irrottaa jotta pääsen ulos / kauppaan tms.

KUKAAN MUU lapsistani ei ole ikinä ollut minussa näin kiinni kuin tämä 4 vuotias !! Hän on AINA ollut minussa kiinni. Päiväkodissa pärjäsi hienosti kyllä, mutta... Isin kanssa jää tosi mielellään, menee hyvin kaikki. Mummolassa on mielellään, mutta.. kukaan ihminen ei voita äitiä.
On se ihanaa olla tarpeellinen

Lapsella ei ole mitään fyysistä "vajetta" eikä hänellä ole mitään psyykkistä "vajetta" ja kotona asiat on ihan normaalisti kunnossa, meidän suhde ei ole symbioottinen - symbioottinen suhde on aikuisen aikaansamaa, aikuinen tekee itsensä tarpeelliseksi lapselle, ja tässä tapauksessa kuten AP:llakin lapsi on se joka takertuu äitiin - ei äiti lapseen.

Tämä 4 v on myös aina ollut ns. "epäsosiaalinen" eli tutustuu tosi hitaasti muihin ihmisiin, menee kauan ennenkuin alkaa juttelee puolituttujen kanssa ja aivan vieraille ei puhu mitään. Jopa toisiin lapsiin tutustuminen kestää tosi kauan. Mitään peinen hetken leikkipuistotuttavuuksia hänelle ei synny.
Ja on ihan tasapainoinen, iloinen, leikkivä lapsi, jolla on ihana mielikuvitus, mutta onpa vaan tämmönen persoona.
Sallin hänen olla omanlaisensa. !!

Se, mitä tämä lapsi EI osaa, on toisen lapsen kiusaaminen, lyominen, ilkeileminen, pilkkaaminen, ivaaminen. SItä hän ei osaa. Sen kohteena hän kyllä on aina silloin tällöin, ja luultavasti tämän takia suhtautuu varauksella toisiin lapsiin eikä suin päin ryntää tutustumaan. Mistä hän voi tietää suhtautuuko toinen lapsi häneen ystävllisesti vai alkaako kiusata!!
Mutta näiden häirikkökakaroiden äidit vaan seisoo ja juttelee keskenään , ovat ylpeitä ärheistä omista penskoistaan ja korkeintaan sanoa lässyttävät: no mutta jemina, kuinka sinä noin, noh mutta..