R
raunioilla
Vieras
Vaikeasta suhteesta lopullisesti eroon? Kohtalotoverit, apua?
Olin yksinhuoltaja, mutta kaikki oli ihan ok viimein. Tapasin netissä miehen, joka oli kiltti, lapsirakas, rauhallinen, lähes alkoton ja hänellä oli elämänhallinta kunnossa. Hän kävi töissä, raha-asiat olivat mallillaan, huolehti vanhemmista lapsistaan ja välit eksään olivat sopuisat. Olin aivan ihmeissäni, koska olin elämässäni lähinnä törmännyt vain vastuuttomiin, päihderiippuvaisiin miehiin isästäni lähtien.
Tätä iloa ei sitten kauaa kestänytkään. Kun mies pääsi sisään perheeseeni alkoivat salakavalasti äkkipikaiset huudot ja raivokohtaukset (joita mies ei vieläkään myönnä olevan), rahaongelmat (menetin muutamana vuonna 15 000e), työttömyys ja täydellinen arvaamattomuus miehen menoissa eli poistui suuttuessaan aina yöhön palaten vuorokausien kuluttua. Alkoholin käyttö lisääntyi ja seksistä tuli todella painostavaa. Aloin pelätä miestä todella.
Kaikki "miesten hommat" jäivät minun kodissani hoitamatta. Mies lupasi hoitaa, muttei riitojen vuoksi niitä tehnytkään. Itse en oikeasti riitoja edes ymmärtänyt, koska ne lähtivät epäloogisuuksista, vaikka olin kuinka varovainen. Minä halusin sitten yrittää hoitaa lämmitys-, auto-, remonttiasioita, muttei minulla ollut niihin lupaa. Mies haukkui ja solvasi, etten saisi nujertaa hänen itsetuntoaan hoitamalla asioita, jotka kuuluisivat hänelle. Yritin pärjätä ypöyksin ilman mitään apua. En uskaltanut enää nähdä kavereitakaan, koska mies haukkui heidätkin ja taisi olla mustasukkainenkin heistä.
Hain apua jo hyvin varhaisessa vaiheessa, tosin ensin siihen, miksen kelpaa kenellekään. Mieskin sanoi, että mene terapiaan, että oppisit käyttäytymään paremmin. Eihän minua kukaan jaksaisi, olen niin vaikea.
Hain apua myös turvakodista, jossa olen käynyt säännöllisesti juttelemassa nyt. Haluan elämäni takaisin ja haluan olla lasteni kanssa onnellinen, enkä haukuttu, kaikkeen syypää hirviö. Olen ottanut välimatkaa mieheen reilusti.
Nyt mies on sitten hakenut itselleen terveydellisiä, fyysisiä diagnooseja diagnoosi toisensa jälkeen ja viestittelee minulle, kuinka on vakavasti sairas ja siksi on voinut niin huonosti ja kohdellut minua huonosti, vaikka toisaalta ansaitsenkin sen, koska olen niin vaikea ja minun kanssani on pakko riidellä. Yksikään diagnoosi ei ole mikään tavaton, vaan tyypillisiä, iän mukanaan tuomia kuluma- ym. vaivoja sekä kohonnutta verenpainetta. Itselläni on huolia ihan tarpeeksi, enkä jaksa enää miestä taakkanani. Hän syyttää minua, että hylkään hädän hetkellä, en näe vikoja itsessäni, olen masentumalla pilannut kaiken jne. Hän väittää olleensa se rakastava osapuoli, mutta saaneensa minulta vain paskaa niskaan. Itse en yhtään käsitä, miten se rakkaus on näkynyt. Mies väittää halunneensa perhettä ja perhe-elämää, mutta minulta hän on halunnut vain naisellisia palveluita ja rahaa, mitään perhe-elämän viettämistä ei ole koskaan ollutkaan! Miehellä menee lasten kanssa pinna, hän ei syö lasten kanssa samassa pöydässä, lapset häiritsevät aikuisten asioita jne.
Mies lupasi aikanaan jo hakea henkiseen puoleenkin apua, mutta ei koskaan sitä tehnyt. Hän on ilmoittanut että jos terapiassa tulee tällaiseksi kuin minä nyt, niin hän ei todellakaan koskaan tule henkiselle puolelle apua hakemaan.
Hän kirjoittelee viestejä, joissa kertoo vielä löytävänsä rakkauden ja olevansa onnellinen viimein, kun pääsee tunkeutumaan himokkaaseen lihaan. Hän laittaa yöllä viestejä, kuinka lähtee yöhön ja olemme lopullisesti historiaa. Sitten hän kuitenkin tavatessamme ihmettelee, kun en halaa ja olen outo. Hän epäilee ja syyttää, että pyöritän muita miehiä täällä, koska olen niin pidättyväinen. Hän kertoo, kuinka yrittää viesteillä vain herättää minut, että menetän hänet, jollen pian osaa olla kunnolla.
Kun olen ottanut välimatkaa ja tehnyt miehen vaatimusten mukaan: "tämä on lopullisista lopullisin ero, hän ei tällaisen ääliön kanssa tuhlaa enää päivääkään elämästään, jätä minut rauhaan" ja olen tehnyt asioita häneltä kysymättä, mennyt lasten kanssa kavereille, järjestänyt psykologiajoiksi lastenhoitoa hänen "siunaamattaan" jne., niin joudun niistä kuitenkin tilille ja saan lopullisen tuomion, että olen selän takana petturillisesti toimiva, kaiken salaava huorareikä, emmekä koskaan voi palatakaan yhteen, koska hän ei voi luottaa minuun.
Toisaalta minulla on mielettömän huono itsetunto ja tuntuu, etten jaksa, enkä pysty mihinkään. Mies syyttää minua avuttomuudesta ja luuseriudesta, koska olen vuosia valittanut, kuinka olen väsynyt lasten kanssa aina yksin, enkä ole häneen ja parisuhteeseen panostanut ollenkaan. Mies syyttää, kun en ole jaksanut tukea häntä työttömyydessä ja rahahuolissa. En olekaan, se on aivan totta ja olen kaivannut tukea itse, sitä saamatta. Minun olisi kuitenkin pitänyt jaksaa ilman tukea ja apua, enhän ole edes töissä, vaan pienten lasten kanssa kotona saamatta aikaan kunnolla mitään. Mies on varmastikin oikeassa, mutta siinä mies on väärässä ja valehtelee, kun kertoo rakastaneensa minua aina. Ei se ole oikeasti näkynyt yhtään missään. En usko, että hän on koskaan minua rakastanut, vaan olen ollut hänen pahan olonsa projisiontiväline. Hän on vuosia purkanut kaiken minuun ja sitten kun vähitellen alkaa voida paremmin, kohdistaa kaiken hyvän varmasti johonkin toiseen, ei minuun.
Miten jaksan pitää yllä linjan, enkä anna hänen viestiensä ja haukkumisensa mennä luihin ja ytimiin? Miten jaksan olla tiukka ja pitää rajani? Miten jaksan valloittaa elämäni takaisin itselleni? Sorrun yhä uudelleen uskomaan, että mies haluaisi minulle ja lapsille jotakin hyvää, että kelpaisin, että hän ymmärtäisi jotakin elämästäni ja minusta, vaikka ei niin tule tapahtumaan koskaan. Miten saan itsetuntoni takaisin, kun luotin ja uskoin aivan väärään mieheen ja annoin hänelle suurimmat unelmani ja annoin lastenikin rakastua häneen. Miten voin elää tämän syyllisyyden kanssa, tämän, että olen ollut järjettömän tyhmä ja tullut pahasti hyväksikäytetyksi?
Ymmärtääköhän kukaan?
Olin yksinhuoltaja, mutta kaikki oli ihan ok viimein. Tapasin netissä miehen, joka oli kiltti, lapsirakas, rauhallinen, lähes alkoton ja hänellä oli elämänhallinta kunnossa. Hän kävi töissä, raha-asiat olivat mallillaan, huolehti vanhemmista lapsistaan ja välit eksään olivat sopuisat. Olin aivan ihmeissäni, koska olin elämässäni lähinnä törmännyt vain vastuuttomiin, päihderiippuvaisiin miehiin isästäni lähtien.
Tätä iloa ei sitten kauaa kestänytkään. Kun mies pääsi sisään perheeseeni alkoivat salakavalasti äkkipikaiset huudot ja raivokohtaukset (joita mies ei vieläkään myönnä olevan), rahaongelmat (menetin muutamana vuonna 15 000e), työttömyys ja täydellinen arvaamattomuus miehen menoissa eli poistui suuttuessaan aina yöhön palaten vuorokausien kuluttua. Alkoholin käyttö lisääntyi ja seksistä tuli todella painostavaa. Aloin pelätä miestä todella.
Kaikki "miesten hommat" jäivät minun kodissani hoitamatta. Mies lupasi hoitaa, muttei riitojen vuoksi niitä tehnytkään. Itse en oikeasti riitoja edes ymmärtänyt, koska ne lähtivät epäloogisuuksista, vaikka olin kuinka varovainen. Minä halusin sitten yrittää hoitaa lämmitys-, auto-, remonttiasioita, muttei minulla ollut niihin lupaa. Mies haukkui ja solvasi, etten saisi nujertaa hänen itsetuntoaan hoitamalla asioita, jotka kuuluisivat hänelle. Yritin pärjätä ypöyksin ilman mitään apua. En uskaltanut enää nähdä kavereitakaan, koska mies haukkui heidätkin ja taisi olla mustasukkainenkin heistä.
Hain apua jo hyvin varhaisessa vaiheessa, tosin ensin siihen, miksen kelpaa kenellekään. Mieskin sanoi, että mene terapiaan, että oppisit käyttäytymään paremmin. Eihän minua kukaan jaksaisi, olen niin vaikea.
Hain apua myös turvakodista, jossa olen käynyt säännöllisesti juttelemassa nyt. Haluan elämäni takaisin ja haluan olla lasteni kanssa onnellinen, enkä haukuttu, kaikkeen syypää hirviö. Olen ottanut välimatkaa mieheen reilusti.
Nyt mies on sitten hakenut itselleen terveydellisiä, fyysisiä diagnooseja diagnoosi toisensa jälkeen ja viestittelee minulle, kuinka on vakavasti sairas ja siksi on voinut niin huonosti ja kohdellut minua huonosti, vaikka toisaalta ansaitsenkin sen, koska olen niin vaikea ja minun kanssani on pakko riidellä. Yksikään diagnoosi ei ole mikään tavaton, vaan tyypillisiä, iän mukanaan tuomia kuluma- ym. vaivoja sekä kohonnutta verenpainetta. Itselläni on huolia ihan tarpeeksi, enkä jaksa enää miestä taakkanani. Hän syyttää minua, että hylkään hädän hetkellä, en näe vikoja itsessäni, olen masentumalla pilannut kaiken jne. Hän väittää olleensa se rakastava osapuoli, mutta saaneensa minulta vain paskaa niskaan. Itse en yhtään käsitä, miten se rakkaus on näkynyt. Mies väittää halunneensa perhettä ja perhe-elämää, mutta minulta hän on halunnut vain naisellisia palveluita ja rahaa, mitään perhe-elämän viettämistä ei ole koskaan ollutkaan! Miehellä menee lasten kanssa pinna, hän ei syö lasten kanssa samassa pöydässä, lapset häiritsevät aikuisten asioita jne.
Mies lupasi aikanaan jo hakea henkiseen puoleenkin apua, mutta ei koskaan sitä tehnyt. Hän on ilmoittanut että jos terapiassa tulee tällaiseksi kuin minä nyt, niin hän ei todellakaan koskaan tule henkiselle puolelle apua hakemaan.
Hän kirjoittelee viestejä, joissa kertoo vielä löytävänsä rakkauden ja olevansa onnellinen viimein, kun pääsee tunkeutumaan himokkaaseen lihaan. Hän laittaa yöllä viestejä, kuinka lähtee yöhön ja olemme lopullisesti historiaa. Sitten hän kuitenkin tavatessamme ihmettelee, kun en halaa ja olen outo. Hän epäilee ja syyttää, että pyöritän muita miehiä täällä, koska olen niin pidättyväinen. Hän kertoo, kuinka yrittää viesteillä vain herättää minut, että menetän hänet, jollen pian osaa olla kunnolla.
Kun olen ottanut välimatkaa ja tehnyt miehen vaatimusten mukaan: "tämä on lopullisista lopullisin ero, hän ei tällaisen ääliön kanssa tuhlaa enää päivääkään elämästään, jätä minut rauhaan" ja olen tehnyt asioita häneltä kysymättä, mennyt lasten kanssa kavereille, järjestänyt psykologiajoiksi lastenhoitoa hänen "siunaamattaan" jne., niin joudun niistä kuitenkin tilille ja saan lopullisen tuomion, että olen selän takana petturillisesti toimiva, kaiken salaava huorareikä, emmekä koskaan voi palatakaan yhteen, koska hän ei voi luottaa minuun.
Toisaalta minulla on mielettömän huono itsetunto ja tuntuu, etten jaksa, enkä pysty mihinkään. Mies syyttää minua avuttomuudesta ja luuseriudesta, koska olen vuosia valittanut, kuinka olen väsynyt lasten kanssa aina yksin, enkä ole häneen ja parisuhteeseen panostanut ollenkaan. Mies syyttää, kun en ole jaksanut tukea häntä työttömyydessä ja rahahuolissa. En olekaan, se on aivan totta ja olen kaivannut tukea itse, sitä saamatta. Minun olisi kuitenkin pitänyt jaksaa ilman tukea ja apua, enhän ole edes töissä, vaan pienten lasten kanssa kotona saamatta aikaan kunnolla mitään. Mies on varmastikin oikeassa, mutta siinä mies on väärässä ja valehtelee, kun kertoo rakastaneensa minua aina. Ei se ole oikeasti näkynyt yhtään missään. En usko, että hän on koskaan minua rakastanut, vaan olen ollut hänen pahan olonsa projisiontiväline. Hän on vuosia purkanut kaiken minuun ja sitten kun vähitellen alkaa voida paremmin, kohdistaa kaiken hyvän varmasti johonkin toiseen, ei minuun.
Miten jaksan pitää yllä linjan, enkä anna hänen viestiensä ja haukkumisensa mennä luihin ja ytimiin? Miten jaksan olla tiukka ja pitää rajani? Miten jaksan valloittaa elämäni takaisin itselleni? Sorrun yhä uudelleen uskomaan, että mies haluaisi minulle ja lapsille jotakin hyvää, että kelpaisin, että hän ymmärtäisi jotakin elämästäni ja minusta, vaikka ei niin tule tapahtumaan koskaan. Miten saan itsetuntoni takaisin, kun luotin ja uskoin aivan väärään mieheen ja annoin hänelle suurimmat unelmani ja annoin lastenikin rakastua häneen. Miten voin elää tämän syyllisyyden kanssa, tämän, että olen ollut järjettömän tyhmä ja tullut pahasti hyväksikäytetyksi?
Ymmärtääköhän kukaan?
