Mielenterveydestä kysymys..

Mikä mua vaivaa, mulla on ollut kyllä paljon stressin ja surun aiheita viime vuosina enkä oo kerenny kauheen paljookaan ajatella niitä. Nyt on silleen rauhallisempaa et ei oo mitään sattunut just mutta mulla on kauheen stressaantunut olo koko ajan ja musta tuntuu että ihan pienet asiat saa mut ahdistumaan. kun mä aattelen järjellä, ja väliläl muutenkin on semmonen olo että eihän täs oo mitään ongelmaa, että mullahan menee hyvin ja mietin että mitä mä oikeen murehdin.

Mutta sitten enimmän ajan nykyään mulla on jonkilainen ahdistus, mietin kaikkea ihan tyhmää, esimerkiksi jos joku vaikuttaa siltä että on suuttunut mulle vähänkin tai pahoittanut mielensä niin mulla on kauheen ahdistava olo. Mietin myös vanhoja asioita ja sitä millainen mä olin nuorempana ja ne asiat mua kans kauheesti häiritsee että tuntuu että mitä jos ihmsiet aattelee musta sen takia kaikkea paskaa. mun hyvä ystävä kenet oon tuntenu pienestä asti muutti miehensä perässä toiselle puolelle suomea ja mulla ei oo oikein muitakaan ystäviä. Sen jälkeen tää on musta pahentunu.

Ja sitte muutenkin musta tuntuu jotenkin ahdistavalta kaikki muut ihmiset, varsinki sellaset joita oon kauan tuntenu. Pelkään sanoa mitään negatiivista kellekkään ja stressaan aina kaikesta niin että mulla on välillä ihan paha olo. Ja sit mulla on koko ajan stressi siitäkin että pilaan mun mahdollisuudet johonkin tässä elämässä. Esimerkiks kun oon joskus halunnut poliisiks mut en enää, mutta silti mietin et mitä jos joskus haluaisin poliisiksi ja oon ajanut ylinopeutta ja saanut sakot niin mitä jos en pääsekään koskaan sen takia, vaikka tiiän että ei se välttämättä mikään este ole. Pelkään että mun tuttuni ajattelevat musta kaikkea pahaa myös sen takia että oon teininä ollut tosi hermostunut ihminen ja riitelin kaikkien kanssa ja mä riitelin silloin jatkuvasti mun silloisen poikaystävän kanssa, jonka kanssa nykyään asun yhdessä.Nykyään riidellään tosi harvoin mut stressaan siitäkin että mitä jos ihmiset pitää mua silti hirveenä ämmänä.

Siis yksinkertaisesti stressaan kaikesta mistä tuskin pitäisi niin kauheesti stressata. En kaipaa vittuiluu. Voisko joku sanoa mikä avuksi? Onko muilla samanlaista??

 

Puit ongelmasi sanoiksi jo ensimmäisessä lauseessa. Sinulla on ollut murheita ja stressiä menneinä vuosia, etkä ole syystä tai toisesta kyennyt asioita käsittelemään. Nyt kun sinulla on ns. kaikki hyvin, menneet traumat pyrkivät tietoisuuteen, koska ovat vielä mielen tasolla käsittelemättä.

 

mutta entä siis kun mua häiritsee myös semmosetkin asiat jotka eivät oo ollut mitään vakavia. Vai voiko siitä tulla kans sellasta että kaikki turhatki asiat ahdistaa?? Välillä musta tuntuu että kaikki asiat on kauheen vakavia ja että oon melkeen pilannu elämäni ja välillä taas mietin että mtiä mä nyt tommosia aattelen... En osaa oikeen selittää mitä mun päässä liikkuu

 

Millainen on mieliala? Apea? Saatko melihyvää mistään? Oletko surullinen? Nukutko liikaa/liian vähän? Onko kipuja? Syötkö liikaa/ehkä olet ruokahaluton? Murehditko tulevia/menneitä? Ajatteletko itsestäsi negatiiviseen sävyyn?

Ehkä olet masentunut?

 

Terapia, jos mahdollista.

Jos ei niin, itsetutkistelua, kirjoja avuksi. Hyvät elämäntavat. Ystäville tai perheelle puhumista.

 

Mä tunnistan tuosta paljon, mitä aloittaja sanoo. Mulla on myös masentuneisuutta ollut iät ja ajat, mutta jostain syystä nimenomaan pitkän stressaavan jakson päätteeksi tahtoo käydä noin.

Heti, kun on jonkun ihmisen kanssa tekemisissä hyvällä tavalla, tuo sisäinen mekkala asettuu ainakin joksikin aikaa. Katson, että paljon syytä on siinä, että olen viettänyt liikaa aikaa yksin tai pienen lapsen kanssa.

 

Itselläni ollut joskus samanlainen tilanne, siihen auttoi kovasti päiväkirjan kirjoittaminen, kun ajatukset saa paperille/tietokoneelle niin huomaa ettei ne asiat ihan kamalan huonosti olekkaan. Terapia olisi varmasti hyvä ajatus myös, jos menneet asiat painaa, niistä on päästävä keskustelemaan ja puimaan ne mieltä vaivaavat asiat pois. Puhuminen ja asioiden selvittäminen jonkun ulkopuolisen kanssa on parempi "lääke" kuin että menet terveyskeskuksen lääkärille sanomaan että ahdistaa, siellä ne iskee vain reseptiä käteen, eikä lääkkeistä ole apua, jos samaan syssyyn ei anneta muuta hoitoa, kuten juuri terapiaa.

Asioilla on tapana järjestyä, ei ole häpeä ettei yksin saa ajatuksiaan selväksi, on rohkeaa ja hyvä asia pyytää apua kun tietää sitä tarvitsevansa. Kenenkään ei tarvitse selviytyä yksin.

Voimia.
-----------
jojomonsters.blogspot.com

 

Välillä vaan uskon ihan tosissaan että oon tehnyt jotain kamalaa/ pilannu elämäni mutta just toi kirjottaminen auttaa ja huomasin nytkin että joo eihän mulla mitään hätää pitäis olla. Oon apea ja ärtynyt eikä mikään hirveen usein kiinnosta mua mutta en tunne itteäni varsinaisesti surulliseksi niin en oikeen tiiä masennuksesta. Masennus testin mukaan jonka tein netissä, olisin masentunut mutta en jotenki tunne niin... mua vaan ahdistaa. Välillä pystyn olla stressaamatta mistään mutta välillä on sellanen tosi ahdistava olo enkä oikeen edes tiiä miksi.

 

sit mä kans hirveen helposti ahdistun siitä jos sanon jotain jota jälkeenpäin pidän typeränä. Ja sitte esimerkiksi kun olin baarissa tossa pari viikkoo sitten ja tanssin siellä ja tanssin yhden kaverimiehen kanssa, ihan siis kaveri mielessä, ei todellakaan hinkattu mitenkää toisiamme ja miehelleni se on ok. Nopeitten tanssimisessa ei siis oo mitään pahaa kunhan se pysyy sellasena kaverillisena. mutta sit mietin että mitä jos ihmiset luulee että oon joku pettävä tms tai että oisin siinä mielessä tanssinu tai flirttaillu. Siellä kun oli aika paljon tuttuja. Muutenki pelkään mitä ihmiset musta puhuu, vaikken keksi kyllä mitään järkevää syytä miksi musta pahaa puhuttais oikeasti...

 

Joo kyllä noi kuulostaa aika tyypillisiltä ahdistuksen ja/tai masennuksen oireilta, eli sinänsä ei mitään "hätää" tai epänormaalia. Voi hyvin olla, että olet ne viime vuodet puskenut automaattisesti eteenpäin koska elämä on sitä vaatinut ja nyt kun on aikaa hengähtää onkin sitten sen ahdistuksen vuoro. Ikävä vaiva, mutta hoidettavissa kyllä, ainakin helpotusta voi saada niin lääkkeistä kuin terapiastakin.

Mulla on itsellä ollut oman masennukseni kanssa tooooosi paljon tota turhista asioista ahdistelua - siis erittäin turhista pikkujutuista! Mietin myös että ihmiset ajattelevat musta pahaa ja välttelen konfliktitilanteita tuttujen kanssa.

Suosittelen siis omalla terveysasemalla käyntiä. Saat varmasti lääkereseptin josta tosiaan voi siitäkin olla oikeasti apua, mutta suosittelen kyllä että pyydät myös muuta hoitoa, jos se yhtään tuntuu omanlaiselta. Tällöin luultavasti saat lähetteen mielenterveyshoitajalle tms joka ainakin muutaman käyntikerran (ihan juttelua tuosta omasta olostasi) perusteella vähän kartoittaa olisiko tarvetta vaikka pidempään hoitosuhteeseen mielenterveyshoitajan kanssa/jopa psykoterapiaa.

Tsemppiä.

 

Minulla samanlaiset oireet ja juuri sain alustavan dg. epävakaa persoonallisuushäiriö. Lääkkeet sain.

 

Mä en mielelläni lääkkeitä söisi kun suvussa on niin paljon lääke riippuvaisia.. että ei oo jääny kauhean hyvät mielikuvat...

 

Epävakaaseen ei auta pelkät lääkkeet. Vaatikaa terapiaa.

 

Luin vähän tuosta epävakaasta persoonallisuus häriöstä ja täsmäsi kyllä pelottavan hyvin nuo oireet omiin kokemuksiini.

 

Luin vähän tuosta epävakaasta persoonallisuus häriöstä ja täsmäsi kyllä pelottavan hyvin nuo oireet omiin kokemuksiini.

Sama täällä...

 

Kuin suoraan omasta suustani sanottua.

Suosittelen terapiaa. Se on äärettömän vaikeaa alkaa puhua noista asioista, kun puhuessa tulee olo "eihän tää nyt ollutkaan niin vakavaa", mut se oikeasti on vakavaa ja täytyy käsitellä mahdollisimman nopeasti. Joku tietty ärsyke voi laukaista tilan pahemmaksi, kuten sanoit että ystävä muutti kauas, on se voinut olla laukaiseva stressitekijä.

Terveisiä vaan rajatilatyypiltä :wave:

 

Lueskelin vähän lisää tosta netistä ja mietin nyt että voiko tämmönen olla hyvä äiti? Mellä on pian kaksi vuotias lapsi ja mä välillä tiuskin sille turhasta ja sen alkava uhmaikä kyllä ottaa välillä koville, mutta en siis todellakaan kävisi koskaan käsiksi, kuten tuolla lukee että voi olla tyypillistä... Nyt on vähän helpompi kyllä hillitä itseäni kun tiedän että tuo hermoilu ei olekkaan vain normaali luonteenpiirre ja että eivät kaikki ihmiset ole tällaisia. Muttta voiko tämmöinen olla hyvä äiti vai olenkohan sitten ihan surkea äiti? Voinko elää ihan normaalin elämän? Välillä olen miettinyt että voisin haluta vaikka kuolla jos en pääse tästä olotilasta eroon etten ainakaan pilaa muitten elämää. En siis oo tekemässä itselleni mitään kun en kuitenakaan halua että lapsemme jää ilman äitiä mutta olen mielessäni pyöritellyt tuommoistakin vaihtoehtoa.