Mieheni on kanssani vain lasten takia, kuulemma.

Siis uskomaton tämä palsta :-O Aloittajan mies on jättämässä hänet ja vielä kehtaa tunnustaa odottaneensa lasten aikuistumista mutta tuomitaanko tämän miehen teot? Ei. Sen sijaan aletaan mollata jotain toista ihmistä joka vielä ajatuksen asteella pyörittää ajatusta erosta. Just just., juuri näinhän niitä asioita pitää käsitellä.

Molemmat teot tässä tuomittiin yhtälailla. Tosi kyllä se, että ap olisi saanut saada enemmänkin kannustusta. Mutta miehen mulkkuudesta päästiin aika selkeään yksimielisyyteen, mitäs siitä inttää enää.

 

Siis uskomaton tämä palsta :-O Aloittajan mies on jättämässä hänet ja vielä kehtaa tunnustaa odottaneensa lasten aikuistumista mutta tuomitaanko tämän miehen teot? Ei. Sen sijaan aletaan mollata jotain toista ihmistä joka vielä ajatuksen asteella pyörittää ajatusta erosta. Just just., juuri näinhän niitä asioita pitää käsitellä.

Varmaan mun kohdalla toi mollaaminen johtui lähinnä siitä, että mun ajatukseni eivät olleet ketjussa esillä heti samalla kertaa kaikki. Olihan se eka viesti yksittäisenä hyvin raflaava. Eli ihmiset ottivat kantaa aina yksittäisten kommenttien jälkeen ja tietoa tuli pikku hiljaa lisää. Sinä taas koko ketjun suoraan lukemalla pääsit heti kärryille kaikista ajatuksistani, koska sait/jouduit lukea/lukemaan ne kaikki samantien peräjälkeen.

Eikä noi mollaamiset mua hirveästi hetkauta, mä tunnen itseni ja ajatukseni. Jos joku sanoo mua parin kirjoituksen perusteella empatiakyvyttömäksi, itsekkääksi, pelkuriksi, sumuttajaksi tms, niin se on hänen asiansa. Eivät pelkät sanat tee minusta sellaista, mitä en ole.

Siitä olen pahoillani, että ketju kääntyi lähinnä mun juttujeni ruotimiseen, kun ketjun aloittajana oli joku ihan muu.

 

Varmaan mun kohdalla toi mollaaminen johtui lähinnä siitä, että mun ajatukseni eivät olleet ketjussa esillä heti samalla kertaa kaikki. Olihan se eka viesti yksittäisenä hyvin raflaava. Eli ihmiset ottivat kantaa aina yksittäisten kommenttien jälkeen ja tietoa tuli pikku hiljaa lisää. Sinä taas koko ketjun suoraan lukemalla pääsit heti kärryille kaikista ajatuksistani, koska sait/jouduit lukea/lukemaan ne kaikki samantien peräjälkeen.

Eikä noi mollaamiset mua hirveästi hetkauta, mä tunnen itseni ja ajatukseni. Jos joku sanoo mua parin kirjoituksen perusteella empatiakyvyttömäksi, itsekkääksi, pelkuriksi, sumuttajaksi tms, niin se on hänen asiansa. Eivät pelkät sanat tee minusta sellaista, mitä en ole.

Siitä olen pahoillani, että ketju kääntyi lähinnä mun juttujeni ruotimiseen, kun ketjun aloittajana oli joku ihan muu.

En usko että mikän täysin harakoille meni vaikka sulle enimmäkseen kommentoitiin. Uskon että apkin sai paljon ajateltavaa ja läpikäytävää omaan asiaansakin.

Ja mitäpä sitä kaikkien kommentojien toistelemaan, niinkuin Millenia sanoi, ap:n mieshän on kusipää.

 

quard. Ymmärrän sinua. Meillä sama juttu ainoastaan että olen miehelle asioista jutellut. Hän ei siltikään halua luopua minusta. Luulen että hän ei vain oikein ymmärrä vaikka asioita on puitu moneen otteeseen.
Nyt mietin lähdenkö vai jäänkö? Tää tilanne on ihan hölmö. Mies rakastaa ja haluaa pitää perheemme koossa. Minäkin haluan, mutta en rakasta. Välitän hänestä ystävänä ja lasteni isänä. Hän on läheinen ja tuki, tuttu ja turvallinen. Meillä on yhdessä hauskaa jne. Mutta en rakasta. Todella vaikea tilanne. Enkä usko sitä ymmärtävän kuin toinen samassa tilanteessa oleva!

 

quard: mä ymmärrän sua..mulla melkein sama tilanne. Odotan, että saan koulun käytyä loppuun ja ehkä jotain töitä ja sitten eroan... Olen kyllä puhunut asiasta mieheni kanssa...mutta vähän vaikeaa kun toinen kokoajan uhkailee kaikella jos otan nyt eroan.. Parempi erota sitten kun minullakin on asiat kunnossa..koulu käyty..ja työpaikka..

 

jos sä haluat vielä kaikesta huolimatta yrittää ja jatkaa miehesi kanssa,ja mieskin on samaa mieltä kanssasi,niin tehkää sen eteen mitä tahansa! se yhteinen aika on vaan löydettävä jostakin,aina ei tarvii matkustaa yhdessä joillekin kalliille lomille tai ylellisiin kylpylöihin viikonlopuiksi,jos rahatilanne ei siltä salli. käykää yhdessä,ilman lapsia syömässä,leffassa,lenkillä,kuntosalilla tai ihan vain vaikka kaupassa..muistelkaa mikä oli se mikä sai toiseen ihastumaan ja rakastumaan aikoinaan.. rakkautta pitää hoitaa,se kuolee muuten..ei varmasti kokonaan katoa,mutta sitten käy justiin näin... meille miehen kanssa kävi näin,mutta mun mielestä ei ollut mitään vikaa missään,mies oli eri mieltä..oli ollut kanssa jo yli puoli vuotta sitä mieltä,ennenkuin uskalsi mulle puhua... alkujärkytyksen jälkeen kun pystyin puhumaan asioistamme miehen kanssa,olen kiitollinen että kertoi minulle,vaikka aika myöhään..se pelasti liittomme,josta mieskään ei kuitenkaan pois halunnut,oli vain meidän rakkaus hävinnyt johonkin tähän arkeen,töihin ja lapsiin.. nyt on kerran kuukaudessa siitä asti palkattu mun sisko meille ja käyty jossakin,aina rahatilanteesta riippuen jko vain ruokakaupassa ja lenkillä tai on mies mut vienyt kylpyläänkin koko viikonlopuksi...ja nyt siis,tuosta miehen kertomasta asiasta on jo pari vuotta ja ollaan kuin ihan vasta rakastuneet... eli suosittelen...ei kannata heti toista jättää..rakkaus joka on ollut jo 15-vuotta ei noin vain häviä,vaikka jäisikin vähän taka-alalle arjessa.. nauttikaa toisistanne iltaisin kun lapset nukkumassa,jos ei onnistu niin laittakaa edes yksi ilta onnistumaan.. tässä on kuitenkin kyse molempien elämästä ja lapsistakin vielä.. meille on vielä nyt tuonut lisää haastetta mun palatessani takaisin töihin kotonaolon jälkeen ja siksi aika joka jää vain meille kahdelle,on kortilla mutta siitä on pidetty kinni..me halutaan kasvattaa nää lapset yhdessä ja elää yhdessä ja rakastaa toinen toistamme,niinkuin ollaan luvattu...toivon että moni löytäisi toisensa uudelleen...tekin..

 

Niin mäkin oman mieheni kanssa. Tosin mä en aio odottaa kolmen lapsemme täysi-ikäistymistä, vaan sitä, että valmistun ja saan työpaikan. Sitten mulla on taloudellinen selusta turvattu ja voin lähteä. Onneksi ei ole mitään pakkoa lähteä aikaisemmin, mies kun ei siis ole mikään väkivaltainen sekopää, vaan ihan hyvä tavismies. En vaan rakasta enää. Seksiin ja läheisyyteen pystyn hänen kanssaan, kun ajattelen samalla muita juttuja.

Auts! Pakko kysyä, onko mies jotenkin syyllinen suhteenne tilaan, vai miksi et kerro hänelle suoraan?

 

Tunteille ei aina voi mitään. Joskus väliin tulee liian paljon asioita jotka tukahduttaa rakkauden vaikka sitä ei haluaisi. Parisuhteessa voi ja saa minun puolestani olla muustakin syystä kuin rakkaudesta. Epäreiluksi tilanne muuttuu valitettavan usein jos parisuhteen tilasta ei pystytä keskustelemaan, ei anneta toiselle edes mahdollisuuttaa reakoida asioihin ajoissa. Itselleni olisi äärimmäisen raskasta elää parisuhteessa jossa en voi näyttää tunteita avoimesti tai jossa minun pitäisi "näytellä" jotakin muuta mitä olen. Minusta se on myös toisen luottamuksen pettämistä jos antaa ymmärtää tunteiden olevan entiset vaikka ne sitä ei ole.

 

Aika moni tuntuu jopa hyväksyvän sen, ettei tee suhteelleen mitään. Siis alle vuoden ollut jostain tilanteesta johtuen hiukan viileämmät välit puolisoon, ja sitten ollaan jo hautomassa eroa ja tulevaisuutta yksin? Mihin se parisuhteen eteen työskentely jäi? Mihin jäi kommunikointi? Mitä ihmiset oikein odottavat, tuntuu että kauhean moni haluaa jotain, mitä ei tiedä, mistä ei puhu ja jota ei osaa hankkia, mutta silti kaikki on nyt huonosti. Suvantovaiheetkin kuuluu suhteisiin, varsinkin pitkiin.
Minäkin tunnen monia ihmisiä, jotka antavat ymmärtää että ovat suhteissaan vaan lasten takia. En yksinkertaisesti voi käsittää sitä. Kysyttäessä kukaan heistä ei kommunikoi asiasta puolisoidesnsa kanssa, eivät koita parantaa suhdetta vaan kärsivät hiljaisina. Miksi? Onko arki ja kuvitelmat niin kaukan toisistaan, eikö osata puhua, missä on toisen ihmisen kunnioitus?

En voisi kuvitellakaan että tekisin omalle miehelleni noin, tai hän minulle. Vaikeista(kin) asioista pitää aina voida puhua ja vain niin voidaan päästä yhteisymmärrykseen- mikä se sitten onkaan. Joskus ehkä ero, mutta uskon vakaasti, että kommunikointiongelmat, pilvilinnakuvitelmat ja lasikuus ovat monen turhan eron takana.

 

Siis te olette oikeasti sitä mieltä, että jos suhteesta tuntuu rakkaus kadonneen ja erokin alkaa siintää mielessä, niin pitäisi samantien luovuttaa ja lähteä lätkimään? Mulla on opiskeluja jäljellä alle vuoden verran ja nämä ajatukset ovat olleet mielessäni viime kesästä lähtien. Me olemme mieheni kanssa olleet tähän mennessä yhdessä yli 15 vuotta. Eli onnellisia vuosia meillä on takana vähän yli 14 ja nuo vuodet pitäisi teidän mielestänne heittää tuosta vaan hukkaan, koska alle vuoden minusta on tuntunut, että olemme enemmän kämppiksiä kuin rakastavaisia? Mä olen siitä eri mieltä, mutta kuten sanoin, olen laittanut asioille myös takapisteen. Tätä tilannetta ei siis ole jatkunut useita vuosia, vaan tähän mennessä alle vuoden. Jos päätyisin eroon, niin se tapahtuisi noin 8 kk:n päästä, ei vuosien päästä. Kaiken kaikkiaan minun mielestäni huonoa tilannetta olisi siis jatkunut alle 2 vuotta.

Mun mielestäni tuo ei ole pelkuruutta, vaan nimenomaan toisen kunnioittamista. Mä haluan edes yrittää.

Ottamatta kantaa mihinkään muuhun ja lähtemättä sen enempiä moralisoimaan: Jos sulla on takaraja pohdittuna, kerro ihmeessä miehellekin siitä, että koet teillä menevän huonosti. Näin hänellä on takarajaasi asti aikaa yrittää ratkaista ongelma kanssasi ja muuttaa niitä asioita, joiden koet olevan pielessä. Et sinä yksin voi parisuhdetta korjata.

Minusta mies ansaitsee edes mahdollisuuden tehdä jotain pitkään kestäneen liittonsa eteen ennen kuin hän jää kuin nalli kalliolle. Ja kysyttäessä sinä vastaat harkinneesi kaksi vuotta, mikään ei muuttunut ja tämä oli tässä, kiitos. Hänelle jää tosi onho olo, kun hän jää kummastelemaan. Mikään ei tuntunut olevan ihmeemmin vialla ja yhtäkkiä hän on yksin.

Ajattelet asiaa sen verran järjellä etkä tunteella, että yhdessä teillä olisi realistinen mahdollisuus korjata liittonne vielä.

 

Aivan paras uudistus, en todellakaan allekirjoita.

 

Miksette lue koko ketjua ennen kuin kommentoitte?! Toi quard on kyllä selittänyt koko jutun tässä ketjussa ja myös sen mitä meinaa tehdä asialle. Sit te luette sen ekan kommentin ja tuutte tänne jeesustelemaan. :headwall:

Quardille tsemiä, toivottavasti saatte asianne kondikseen!

 

Jos mä ihan rehellisesti puhun, niin mun fiilikset ovat tällä hetkellä noin julmat kuin kuvailin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Mä nimittäin yritän koko ajan löytää se rakkauden tunteen takaisin, pelkästään jo miehenikin takia haluaisin sen löytää. Mutta miten sen tekee? Mä en todellakaan vihaa tai inhoa miestäni, hänessä ei ole mitään vikaa ja hän on tärkeä minulle. Ei se lähteminen silloin ole ollenkaan helppoa, vaan sitä yrittää ja yrittää. Tuo valmistuminen ja työpaikan löytäminen on mulle tavallaan se takaraja, enhän mä näin voi seuraavaa 20 vuotta elää.

Mieleni tekisi puhua hänelle näistä tunteista (rakkauden katoamisesta tai piiloon menosta tai mitä se nyt onkaan), mutta en haluaisi loukata häntä. Silloinhan hän pelkäisi koko ajan, että jätän hänet. Tiedän, että jos edes otan asian puheeksi, saan mieheni kyyneliin jo pelkästään sillä. En oikeasti tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä.

Kyllä kannattaisi vähän varoitella. Oletko ajatellut, että menisitte parisuhdeterapiaan, jos viestintä keskenänne ei oikein suju? Ei välttämättä pariterapiaan siksi, että pysyisitte yhdessä, vaan siksi, että ymmärtäisitte toisianne, päädytte sitten mihin tahansa ratkaisuun? Terapeutti voisi "sanoittaa" ajatuksianne toisillenne. Ei miehesikään välttämättä ole niin heiveröinen kuin ehkä luulet? Hän saattaa kestää kyllä, kun asia oikealla tavalla esitetään hänelle.